lauantai 31. joulukuuta 2011

Laskeutuva raketti ja ampumavälikohtaus

Minulle tämä vuodenvaihde merkitsee sitä, että olen selvinnyt tästä vauvavuodesta ihan mukiin menevin arvosanoin. Olenko raivonnut uhmaikäiselle turhasta? -Kyllä. Olenko vältellyt potentiaalista lasten kanssa vietettävää aikaa roikkumalla tietokoneen ääressä? -Ihan varmasti. Olen kuitenkin löytänyt myös taidon jakaa aikani ja huomioni kahden lapsen kesken tavalla, johon olen tyytyväinen. Olen opetellut löysäämään odotuksia ja madaltamaan rimaa. Olen venynyt silloin, kun sitä on tarvittu. Välillä olen pysähtynyt ihmettelemään, että tällaiseksiko se minun elämäni onkin muotoutunut. Kahden lapsen äiti. Vastuussa kaikesta tästä.


Iltapäivällä kääpiö kyseli, milloin se raketti laskeutuu takapihalle. Yritin selittää, että uudenvuoden raketit ovat vähän erilaisia raketteja. Niitä ammutaan taivaalle. Juhlapäivällisen jälkiruokaa maistellessaan kääpiö kyseli innostuneena, kenet isi aikoo tänään ampua. Raketteja vaan, ounastelimme.

Nyt on tinat valettu, raketit ammuttu, lapset laitettu nukkumaan ja puolet ruoista on vielä syömättä. Tina lupasi paljon rahaa. Tarkoittikohan se kotihoidontukea?

Oikein hyvää vuoden vaihdetta teille kaikille!

perjantai 23. joulukuuta 2011

Elämän oppitunti

Muistatteko, kun kävin kesällä käyttäytymässä asiallisesti anoppilassa? Siellä käytiin taas. Enkä muuten juonut kertaakaan salaa alkoholia. Aikuispisteitä ropisee Liisan pussiin.

Kerran kahmaisin kassistani salaa suun täyteen karkkia, kun olin viemässä pyykkejä koneeseen ja anoppi pihtasi joulusuklaita. Alkuillasta syyksi ilmotettiin, että suklaata ei voi syödä, koska paikalla on pieniä lapsia. Lasten nukkumaanmenon jälkeen syyksi ilmoitettiin, että kaikilla on varmasti kolme tuntia sitten syödyn päivällisen jälkeen vatsat niin täynnä, ettei suklaata voi syödä. Pah.

Olen päättänyt ottaa anoppilareissut "Näin opettelen unohtamaan toisten ihmisten miellyttämistaipumukseni" nimisen elämäntapakurssini käytännön harjoittelujaksoina. Kurssin tavoitteiden mukaisesti juon ruoan kanssa kokista, vaikka sitä paheksutaan. En harrasta urheilua. Puen ulos lähteville lapsille anopin mielestä liian vähän päälle. Annan vauvan syödä roskia lattialta ja imeskellä leluja, vaikka hygienisyyden kotialttaria ylläpitävää anoppia hirvittää. Otan joka päivä lasin viiniä, jos huvittaa. Jonakin päivänä aion edistyä henkisessä kasvussani niin pitkälle, että haen kaapista uuden lasin sen jälkeen, kun viinilasini on viety nenäni edestäni pesuun. Ehkä sitten ensi vuonna.

Huomenna aamulla pakkaamme lahjapaketit ja itsemme autoon ja matkaamme omien vanhempieni luokse joulun viettoon. Aion pukeutua lahjapaketista kuoriutuvaan pyjamaan ensitilassa ja liikuskella yöpuvussa vähintäänkin seuraavan vuorokauden tai kaksi. Syön ensimmäiseksi aamulla suklaata, koska olen aikuinen ihminen ja niin tekevät kaikki muutkin.

Ihanaa joulua teille kaikille! Tehkää siitä juuri sellainen, kuin itsestä parhaalta tuntuu.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Isän kuukausi, äidin loma

Mies aloittaa tänään isäkuukauden. Seuraavan kuukauden aikana ajattelin osallistua mahdollisimman vähän lasten hoitoon. Eikö isäkuukausi tarkoitakin, että isä hoitaa? Eikö olekin pelkästään reilua tarjota isälle aito kokemus täysipäiväisestä lastenhoidosta? Sehän se isäkuukauden tarkoitus on.

Juhlan kunniaksi ilmoittauduin avoimen yliopiston kursseille. Aion ottaa seuraavat viikot vähän niinkuin opintolomana. Tunnen nimittäin ajoittain orastavaa CV-ahdistusta. Olen vuoden vaihteessa ollut poissa töistä kolme vuotta ja ainakin yksi kokonainen vuosi on vielä edessä. Vuosi 2011 jää paperilla vuodeksi, jonka aikana keskityin ammatillisen tietouteni kartuttamisen sijasta ainoastaan asunnon etsintään, synnyttämiseen, remontointiin, muuttoon, uhmaikään, kahden lapsen aikataulujen yhteensovittamiseen ja univajeeseen. Sallittakoon se minulle. Aiempina vuosina muut opinnot kohtaan on kertynyt muutama merkintä.

Isän läsnäolo on kotona enemmän kuin tervetullutta. En ole ikinä ollut kovinkaan omistushaluinen lasten hoidon toteuttamisen suhteen. Kaikki mitä on voitu jakaa puoliksi, on jaettu puoliksi. Tasajaosta huolimatta elättelen ajoittain sitkeästi ajatusta omasta ylivertaisuudestani lasteni tuntojen tulkitsijana, mutta tiedän olevani suurimman osan aikaa väärässä. Se, että mies tekee ja näkee asiat eri tavalla kuin minä, ei tarkoita juurikaan mitään. Ihmiset ovat erilaisia ja minä en ole aina oikeassa, niin omituiselta kuin se kuullostaakin.

Vaikka en voisi toivoa lapsilleni osallistuvampaa ja joustavampaa isää, en usko että hänestä olisi koti-isäksi noin pidemmäksi aikaa. Hän tylsistyisi kotiarjen samaa kaavaa toistavaan päivärytmiin. Ihan niinkuin osa äideistäkin.

Kuinka monella teistä isä on jäänyt kotiin pienen lapsen kanssa? Miksi tai miksi ei?

tiistai 13. joulukuuta 2011

Parisuhdekortti

Ennen lasten saamista en tuntenut juurikaan lapsiperheitä. Nyt tunnen ja olen todennut, että monet lapsiperheet lähettelevät joulun alla lapsikortteja. Jälkikasvu kuvataan tonttulakki päässä ja korttitilaus vetämään.

Minä en ole koskaan elämässäni lähettänyt yhtään joulukorttia, joten lapsikortti on tässä yhteydessä jäänyt käyttämättä. Jos lähettäisin tänä vuonna jouluntoivotuksia, tehtailisin todennäköisesti kortin, jossa poseeraisimme yhdessä miehen kanssa ja jättäisin lapset auttamattomasti paitsioon. Minusta aikuisilla on ihan yhtä suuri oikeus esiintyä joulukortissa kuin lapsilla.


Koska mies ei edelleenkään suostu pikkuvaimoblogini mieshahmoksi, jouduin luonnostelemaan korttini legoukkeleiden avulla. Eikös olisikin ihanan romanttinen? Meillä olisi päällä samanlaiset jouluiset villapaidat ja lunta satelisi hiljalleen. Sitten voisivat sukulaiset ja tuttavat ihastella, kuinka rakastuneita ja nättejä me miehen kanssa ollaan.

Ilmeisesti lapsikortit jakavat mielipiteitä. Itse en ihan ymmärrä niiden syvintä olemusta. Miten on: lapsikortti -puolesta vai vastaan?

maanantai 12. joulukuuta 2011

Ylimääräinen lahja

Joulu tuli aikaisin tänä vuonna. Kakkosen kanssa erilliseen makuuhuoneeseen unikoulun ajaksi siirtynyt mies kyllästyi vahtikoiran unta nukkuvan vauvan kanssa sähläämiseen ja kantoi peittonsa takaisin omaan sänkyynsä. Seuraavana yönä kävin kellistämässä sängyn päädyssä ölisevän vauvan parin tunnin välein. Seuraavan yön se nukkui hiljaa omassa huoneessaan. Ja yön sen jälkeen. Eikä huudellut kertaakaan viime yönäkään. Olemme olleet ällistyneitä. Katkeamattomat yöunet ovat mahdollisia ja ne virkistävät myös huomattavasti katkonaisia unia enemmän, vaikka loppuvatkin kuudelta aamulla. Tätä parempaa lahjaa en osaa tänä jouluna toivoa.


Muutaman omalle perheelle suunnatun paketin lisäksi ostimme tänä jouluna lahjat myös kahdelle meille tuntemattomalle lapselle. Joulupuu keräyksen kautta jokainen meistä voi antaa lahjan lapselle, joka ei pakettia muutoin tänä vuonna saisi. Helsingin sosiaalivirasto jakaa lahjoitetut paketit lastensuojelulaitoksissa asuville lapsille ja perheisiin, joilla ei tänä jouluna ole varaa ostaa lahjoja. Me luovuimme kaikista nuorison sivistämiseen ja eettiseen kuluttamiseen pyrkivistä periaatteistamme ja ostimme muutamalle teini-ikäiselle lahjakortin vaateostoksille. Näiden lahjojen antamisesta tulee todella hyvä mieli. Suosittelen tätä tunnetta kaikille.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Rajan ylitys

Nyt on sitten elämä edennyt siihen pisteeseen, että olen käynyt Benny Törnroosin konsertissa. Työnnellessäni aamusella lastenrattaita kohti konserttisalia, totesin olevani astumassa pois mukavuusalueeltani. Se kuuluu ilmeisesti vanhemmuuteen. Minä inhoan lähes jokaista Pikku Kakkosen juontajaa -ne lapset mukaan lukien. Lastenohjelmien hahmoista, muovailuvahasta ja rautanauloista sielua askarteleva Touko, on mies makuuni. Muumilauluja keskieurooppalaisella iskelmäkompilla rallatteleva Benny Törnroos taas ei ole.

Astuessani konserttisalin eteiseen ja nähdessäni Bennyn myymässä cd levyjään vaaleanvihreä pellavakaapu päällä tajusin, että myös Benny oli ulkona mukavuusalueeltaan. Se lämmitti mieltäni kovasti. Hymyilin hänelle, mutta ilme vääntyi johonkin vahingoniloisen ja myötähäpeällisen virnistyksen välimaastoon.


Tämä oli aikuisikäni ensimmäinen lastenkonsertti. Opin, että lastenkonsertissa keskustelun tuntemattoman ihmisen kanssa voi avata vaikka siitä, että sisätossut unohtuivat kotiin. Oli mukavaa huomata, että näillä keikoilla katsomossa ei joudu riitoihin edessä istuvan konserttivieraan kanssa, vaikka yksi seurueen jäsen jatkuvasti roikuu hänen hiuksissaan kiinni. Ilokseni huomasin myös, että yleisöstä lavalla esiintyvälle artistille huutelu ja kommentointi on näissä konserteissa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Mukavuusalueen ulkopuolella oli tänään ihan kivaa.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Vauvasiivous

Tänä aamuna pötköttelin aamupimeässä sohvalla ja katselin, kuinka kakkonen repi ikkunasta alas jouluvaloja ja alkoi syödä niitä. Pitkästyttyään ledvalojen imeskelyyn hän nappasi käteensä lattialle unohtuneen käytetyn vaippamytyn ja alkoi nuolla sitä. Sitten hän yritti kaataa jalkalampun. Minä pohdin, että kesällä tuo vauva on jo ihan iso -onneksi.

Minusta ei saa vauvaihmistä tekemälläkään. Minusta parasta äitiydessä on makoilla sohvalla lapsi kainalossa ja jutella niitä näitä. Minusta on mukavaa lueskella yhdessä kirjoja ja tehdä yhdessä bussiretki ravintolaan. Vauvan kanssa voi tehdä melko vähän. Minä en ole hankkinut lapsia vauvavuoden takia, vaan siitä huolimatta.

Tämä on myös minun elämäni viimeinen vauva-aika. Välillä olen yrittänyt haikeilla, että en enää koskaan tule kokemaan näitä kehitysvaiheita oman vauvan kanssa, mutta en onnistu löytämään itsestäni pienintäkään nostalgian tunnetta. Olen viime viikkoina kaupannut ilolla melkein koko vauvatarpeiston uusille omistajille huutonetissä. Olen suunnitellut imetyksen lopettamista ja aloittanut tyytyväisenä hapanmaitotuotteiden syöttämisen vauvalle. Olen miettinyt sterilisaatioon liittyviä asioita.

Meille kaksi lasta on sopiva määrä. Minusta ei ole yhtään tätä suuremman perheen äidiksi. Keskimäärin suomalaisnainen synnyttää 1,7 lasta. Tässä suhteessa olen siis hyvin keskimääräinen ihminen. Lapsilukukysymyksessä en osaa ajatella maapallon ylikansoittumista tai ekologisuutta, vaan lähinnä omaa napaani. Raha-asioita olemme pohtineet jonkin verran ja sitä, että on mukavaa, että lapsella on kotona leikkikaveri. Minkälaisia asioita te olette pohtineet lapsilukua suunnitellessanne?

lauantai 3. joulukuuta 2011

Tahdin vaihto

Kun törmään ihmiseen, joka vastustaa vauvojen unikouluja, tunnen suurta hämmennystä. Minulle sopii aivan mainiosti, jos joku haluaa kukkua lapsentahtisesti jälkikasvunsa kanssa öisin vaikka vuositolkulla. Minä en kuitenkaan ymmärrä sitä, miksi toisille toimiva ratkaisu täytyisi yleisellä tasolla tuomita. Se on minusta silkkaa typeryyttä ja myös vähän sadistista. Minä en ymmärrä, mitä pahaa siinä on, jos haluaa auttaa vauvaansa oppimaan nukahtamaan itsekseen. Aiheeseen jonkin verran perehdyttyäni olen ymmärtänyt, että ei myöskään tieteellisissä tutkimuksissa unikouluista olla löydetty haitallisia vaikutuksia vauvoille.

Lapsentahtisuudella jeesustelu saa minut tässä unikoulukontekstissa raivostumaan. Ihmiset kestävät univajetta eri tavoin, vauvat ovat erilaisia, kuten myös elämäntilanteet. Jokainen univajetta huonosti kestävä tajuaa, mitä väsymys tekee pitkään jatkuessaan ihmisen psyykelle. Jälki on rumaa. Elämänilonsa väsymykseen kadottaneelle vanhemmalle on turhaa lähteä kertomaan, että tässä on nyt sinulle tilaisuus kasvaa ihmisenä ja löytää itsestäsi uusia voimavaroja. Se on minusta ilkeää.

Lapsentahtisuuden käsite myös muuttaa muotoaan, kun perheessä on lapsia enemmän kuin yksi. Univelkoja ei enää korjailla nukkumalla vauvan kanssa päiväunia. Vauvan väsyttämänä aikuisen on jaksettava olla oikeudenmukainen ja läsnäoleva vanhempi myös perheen muille lapsille. Onko vanhemmalle lapselle oikein, että tahdin perheessä sanelee vauva? Kun molemmat lapset itkevät, kumpaa lapsista lohduttaa ensin? Voiko joku useamman lapsen äiti oikeasti sanoa vastaavansa vauvan itkuun heti ja aina? -Minä en ainakaan voi.

Sanoudun toistaiseksi irti kaikesta lapsentahtisuudesta ja vannon perhetahtisuuden nimeen. Perhetahtisuus pyrkii ottamaan huomioon kaikki perheen jäsenet. Tänä viikonloppuna perhetahtisuuden hengessä käymme läpi unikoulun, jossa herkkäuninen vauva siirretään nukkumaan rauhassa omaan huoneeseensa, jotta hänen ei tarvitse herätä isosiskonsa yöllisiin vessareissuihin, isän kuorsaukseen tai äidin yskään. Vauva vierotetaan yösyötöistä, koska tunnin välein tapahtuvien yöruokailujen väsyttämä äiti tiuskii turhasta uhmaikäiselle. Isäkin jaksaa paremmilla unilla vähän paremmin töissä. Turhaa karaisua, sanoisi joku. Aivan välttämätöntä, sanon minä.

torstai 1. joulukuuta 2011

Countdown

Joulusesonki alkaa tänään, jos meidän perheeltä kysytään. Meillä on 400 led-valoa, kaksi pakettia pallokoristeita, yksi joululevy iTunesista, muutama jouluaiheinen kirja kirjastosta, kaapissa pullo glögiä sekä ruukussa pieni joulupuu. Ei ollenkaan huonosti perheeltä, jonka kotona ainoa jouluun viittaava asia vielä pari viikkoa sitten oli kaapin perälle unohtunut mantelipussi.


Olemme tänään koristelleet joulupuutamme kääpiön leikkipuistossa taikataikinasta askartelemilla "koristeilla". Kääpiö jaksoi keskittyä taikinan kanssa sähläämiseen yllättävän kauan ja minäkin sain askarrella omat koristeeni lapsen häiritsemättä. Joulukoristeiden lisäksi olemme myös hankkineet kääpiölle joulukalenterin, jonka taustaorganisaation toiminta ei yhdenkään perheenjäsenen mielestä vaikuta epäilyttävältä. -Partiolaiset eivät läpäisseet tätä seulaa.

Täytyy myöntää, että olen tänä vuonna joulusta keskimääräistä enemmän innoissani. Esikoisen ollessa jo melko tolkuissaan, on ihan mukavaa luoda perheen omia jouluperinteitä ja odottaa tulevaa juhlaa. Lähiviikkoina, jos tunnen itseni oikein oikein äidilliseksi, aion koota yhteen kaiken kärsivällisyyteni ja leipoa lapseni kanssa pipareita. Ja yritän parhaani luopua kaikesta kunnianhimosta pipareiden ulkonäön suhteen.