Kuka kiusaa?

Päiväkodin vanhempainillassa tuli puhe kiusaamisesta. Ryhmään uutena lapsena tullut poika oli kertonut kotona, että toiset lapset kiusaavat. Epäselväksi jäi, niinkuin pienten lasten kanssa monesti, millä tavalla kiusaaminen tapahtui. Me vanhemmat pohdimme, että haluamme lastemme oppivan yhdessäoloa ja kaveruutta. Ketään ei saa kiusata. Lastenhoitaja huokaili ja pyöritteli päätään. Totesi, että lapset tuntuvat nykyään nimittävän mitä erilaisimpia asioita kiusaamiseksi. Jos toinen ei toimi leikissä toivotulla tavalla, hän kiusaa. Jos toinen ei suostu luovuttamaan kädessään olevaa leluaan, hän kiusaa. Narsistinen loukkaus tuntuu muuttuneen lasten maailmassa tilanteeksi, johon aikuisten tulisi puuttua. Me puhumme paljon kiusaamisesta, mutta olemmeko me unohtaneet puhua lasten kanssa siitä, mitä sanalla oikeastaan tarkoitetaan.

Muutamaa viikkoa myöhemmin satuin tilaisuuteen, jossa istui puoli salillista erityisopettajia. Kiusaaminen nousi taas puheeksi. Sitä vaadittiin loppumaan ja esitettiin, että opettajien tulisi heti lukukauden aluksi tehdä oppilaille selväksi, että kiusaamista ei tässä koulussa sallita. Erityisopettajien rypistyvät otsat olisi pystynyt aistimaan silmätkin ummessa. Käytiin pitkä sananvaihto nuoruuden perusolemuksesta ja opettajan mahdollisuuksista todistaa kiusaamistilanteita. Jokaiseen tönäisyyn ei voi puuttua. Joka paikassa ei voi olla paikalla. Tilanteiden hienovaraiset nyanssit ovat piilotettuja merkityksiä täynnä. Ja jälleen yksi lasten kanssa työskentelevä ammattilainen toivoi, ettei aina ensimmäisenä alettaisi nostaa metakkaa kiusaamisesta. Hänen mielestään joskus olisi järkevämpää keskittyä siihen, miten lapset oppisivat tulemaan keskenään paremmin toimeen. Kollegat nyökyttelivät.

Kiusaamisesta on tullut lööppien ja nettikampanjoiden aihe, ja ihan hyvä niin. Kiusaaminen on kamalaa, raivostuttavaa, surullista ja ihmisten elämiä hyvin perinpohjaisesti traumatisoivaa. Toisaalta näyttää siltä, että lapset, ja ehkä aikuisetkin, ovat saattaneet kadottaa käsitteen perimmäisen sisällön. Kun katselin facebookista #kutsumua kampanjan valokuvia, mietin useasti, että onkohan tuota ihmistä oikeasti kiusattu. Onko itsekkääksi kusipääksi haukuttu ihminen julman kohtelun uhri, vai onkohan hän käyttäytynyt itsekkäästi ja kusipäisesti? Onko subjektiivinen kokemus ainoa määre kiusaamiselle? -Totta kai niitä ihan oikeita kiusaamisen uhriksi joutuneitakin oli, älkää ymmärtäkö väärin. Välillä vain tuntui siltä, että kiusatun roolin ottaminen #kutsumua kuvissa toimi välineenä toisten hyväksynnän haalimiselle. Narsismia. Anu Silfverberg kirjoitti myös aiheesta hyvän kolumnin. 

Mutta vaikea aihehan tämä on. 

Pähkinöinä

Tästä syksystä ja talvesta tulee tiivistahtinen. Tai oikeastaan se on sitä jo. Eilen melkein vähän torkahdin lattialle kesken palapelin teon. Öisin huonosti nukutuissa unissa pyörivät samat asiat kuin päivisinkin.

Tänään istuin aamulla junassa kiireisissä ajatuksissani, kunnes kuulokkeista kajahti Stevien Reggae Woman. Lopetin väsyneen vatvomiseni ja keskityin fiilistelyyn. Ajattelin, että haluan olla Reggae Woman. Samalla päätin, että tänä syksynä ja talvena täytyy keskittyä voimaa antaviin asioihin, sillä aivokapasiteetti tuntuu käyvän äärirajoilla.

Sitten nousin junasta ja seisoessani K-kaupan pähkinähyllyn edessä se tuli heti vastaan -Ilo pienessä Pirkka cashewpähkinä pussissa. 15€/kg. Viereisessä Punnitse ja säästä putiikissa hinta huitelee jossakin 25€/kg tienoilla. Ja niin #ilonpäivät tekevät paluun. Ei joka päivälle, mutta silloin kun siltä tuntuu. Pieniä asioita, jotka tekevät minut iloiseksi. Niinkuin halvat pähkinät.

Lastenvaunujen syvimmästä olemuksesta

Kokoomuslaisen kansanedustajan Pia Kauman hyvin hämmentävä ulostulo sai pohtimaan lastenvaunujen syvintä olemusta. Kärryt tuntuvat herättävän myös muissa kansalaisissa paljon tunteita.  Niiden kautta voi profiloida itsensä kierrätystietoiseksi hyväksi ihmiseksi tai vaikkapa korkeamman profiilin Bugaboo porukkaan -Tämä kaikki tietenkin, jos ei satu olemaan toimeentulotukea saava maahanmuuttaja. Maahanmuuttaja ei näitä valintoja ilmeisesti saisi tehdä.

Lastenvaunuihin kulminoituu paljon samaa kuin vanhemmuuteen ylipäätään. Ennen vauvan tuloa kärryjä käydään ihmettelemässä vaunukaupassa. Luetaan tuskan hiki valuen vertailuja ja pähkäillään, mitä ihmettä milläkin erityisominaisuudella tekee. Mystinen ratasmaailma muuntuu vauvan syntymän jälkeen  arkipäiväksi, vähän niinkuin vanhemmuuskin. Vauvamaailma avautuu tuoreiden vanhempien eteen kaikessa omituisuudessaan ja yhtäkkiä rintapumput, suolaliuokset ja nenänniistokoneet saavat maailmassa paikan ja tarkoituksen. Heittoaisan funktion valkenee ja rattaiden senttileveyden  tuntee jokaisessa kivijalkakaupassa. Julkinen tila hahmottuu yhtäkkiä hissien ja ramppien kautta. Jotkut ottavat homman enemmän tosissaan kuin toiset. Osa omistautuu äitiyteen ja jatkuviin ratashifistelyihin toisten porhaltaessa vuodesta toiseen  vähän sinne päin ja samoilla retrovehkeillä. 

Oma elämäni lastenratasmaailmassa on päättymässä ja olen jälleen saavuttanut yhden vanhemmuuden virstanpyvään. Pia Kauman inspiroimana laitan vihdoin varaston perällä  käyttämättöminä pyörineet lastenrattaat myyntiin. Nostan kädet ilmaan ja sanon heipat pikkulapsivaiheelle. Kiitos 2009–2014!

Lapsi, joka laulaen tulee ja juosten menee

Jälleen eräs lapsuuden virstanpylväs saavutettu. -Esikoinen aloitti 5,5-vuotiaana ensimmäisen harrastuksensa. Muutaman kuukauden vauvamuskarikokeilua ei lasketa, sillä kyse oli lähinnä nuoren äidin etsikkoajasta paikoissa, joihin hänen ei vaan olisi kuulunut mennä. Olenko ainoa äiti, joka on rynnännyt ahdistuksissaan ulos kaatosateeseen asukastalon loruhetkestä? Olemme myös vauvauinti drop-outeja. 

Olemme siis olleet erittäin laiskoja järjestämään lapselle elämyksiä, joista meille lähetetään kotiin lasku. Nyt kuitenkin kaivoimme kuvettamme ja ilmoitimme esikoisen balettitunnille, kun lapsi tajusi sitä itse toistuvasti ehdottaa. Lapsi oli täpinöissään etukäteen viikkotolkulla ja hehkui intoa tunnilta kotiin päästyään. Ehkä tämä on vaivan ja rahan arvoista.

Mutta edelleen on yksi asia, jota en tässä lasten harrastustouhussa ymmärrä. Monet vanhemmat tuntuvat pitävän täysin itsestäänselvänä asiana, että lapsella täytyy olla sekä musiikki- että liikuntaharrastus. Tunnen kuuluvani sukupuuttoon kuolevaan vanhemmuuden alalajiin, joka sinnikkäästi sopertaa, että eihän lapsen täydy välttämättä mitään harrastaa. Jossakin vanhemmuuden lajipuun toisella äärilaidalla näyttää olevan menossa rodunjalostustapahtuma, jossa lapsen kaikkia ominaisuuksia täytyy pyrkiä kehittämään parhaalla mahdollisella tavalla, jotta jälkikasvu ei vaan jäisi paitsioon… Jostain.

Selventäkää tyhmälle. -Miksi lapsella täytyy olla sekä musiikki- että liikuntaharrastus?

Oodi nugeteille

Blogiani pitempään seuranneet tietävät, että touhotan mielelläni ruoasta. Ruokajutuille on blogissa oma tunnisteensakin. Hörhöilen mielelläni lasten synttäritarjoilujen parissa  ja pusaan piirakan aina kun ilmassa on pienikin juhlan poikanen. Heittäydyinpä ihan hipiksikin ja syötin kakkosvauvalle melkein pelkästään sormiruokia. Kotiäitivuosina leikkipuiston grillipäivänä itse tehdyille hampurilaispihveilleni naurettiin.

THL:n tutkija Heli Kuusipalo on päässyt viime päivinä otsikoihin ehdotuksellaan lasten ruokalistojen lopettamisesta ravintoloissa. Olenpa minäkin lasten ravintola-annoksista joskus paasannut. Mutta silloin oli kyllä kyse ihan vaan ravintolan vedätyksestä katteen parantamiseksi. THL:n Kuusipalo linjaa, että nakit ja nugetit ovat liian rasvaisia ja suolaisia, eikä lasten pitäisi niitä ravintoloissa syödä.

Sillä on väliä, mitä lapset suuhunsa laittavat, mutta onko sillä nyt kuitenkaan kovinkaan paljon väliä, mitä siellä ravintolan lasten ruokalistalla on? Viiden äitiysvuoteni aikana olen törmännyt vain muutamaan ravintolaan, jossa lapselle ei saisi tilattua puolikasta annosta tavallisesta ruokalistasta. Joten eikö se nyt ole ihan vaan meidän aikuisten vastuulla, mitä lapsille tilataan?

Ja toiseksi –Jos lapsi haluaa tilata ravintolassa nakit ja ranskalaiset, mitä ihmeen pahaa siinä on? Ravintolaan on mukava mennä syömään sitä ruokaa, jota tekee mieli ja joka maistuu hyvältä. Itse en ainakaan tee tilausta sen perusteella, mikä on vähärasvaista ja terveellistä. En siis tohdi vaatia sitä lapseltakaan. Nautin myös perheen kanssa ruokaillessani oman ravintola-annokseni mieluummin ilman lapsen jatkuvaa marinaa ruoan epäilyttävästä mausta ja järkyttävistä ainesosista. Nakit ja nugetit ovat parhaimmillaan all-win-situation. Kukaan tuskin luulee, että lapsen täysipainoinen ruokavalio muodostuisi yksinomaan prosessoiduista eineksistä.

Perusjorinat

Blogin pitäminen on vähän jäänyt paitsioon. Tähän voisi jaaritella sitä diipadaapaa, että täytyy pohtia, että mistä haluaa kirjoittaa ja kun välillä ei innosta ja mitä näitä jonninjoutavia jorinoita blogin lopettamisesta nyt on. Ei mennä siihen.

Arki alkoi virallisesti tällä viikolla, kun loput 3/4 perheestä lopetti lomailun. Arjen alkamista alleviivaa omalla panoksellaan 3-vuotiaan arjenaloittamiskiukkustressikarjumishuutouhmapiina, joka on epämieluisaa, mutta eiköhän tämä tästä syksyyn mennessä. 

Monesta asiasta voisi kirjoittaa. Ihmisten toinen toistaan värikkäämmistä suhteista lastensa isovanhempiin. Lasten harrastuksista, niiden kustannuksista ja siitä, kuinka lasten kasvaessa harrastusrumbasta tuntuu tulevan vanhempien pääasiallinen elämäntehtävä. Tai siitä, että olen tehnyt henkilökohtaisen lupauksen ruveta pitämään sellaista kakovaa oksennusääntä joka kerran, kun joku mainitsee sanan lähiruoka. Näistä teemoista enemmän myöhemmin.

Että tältä pohjalta elokuuhun.

Apu onnettomuuteen

No niin. Kesäloma tuli ja meni ja blogi sai pienen hengähdystauon siinä samalla. Sadan päivän onnellisuuden jälkeen ei ollut oikein mitään sanottavaa. Tänä aamuna asia palautui taas mieleen, kun mummo kaatui raitiovaunukiskoille. -Mutta siitä lisää hieman myöhemmin.

Onnellisuushaasteen aikana totesin, että monesta pienestä asiasta voi olla onnellinen. Lyhyitä hetkiä, pieniä iloja ja niin edelleen. Onnea voi ostaa hetkeksi, mutta tuskinpa siitä pitempiaikaiseksi onneksi kuitenkaan riittää. Onnea on hyvä tuntea pienemmistä asioista, jos isommat asiat ovat kunnossa. Jos elää huonossa parisuhteessa tai työpaikassa on kamalaa, voi kukaan tuskin olla täysin onnellinen. Eniten kuitenkin mietin sitä, että onni koostuu merkityksellisyyden tunteesta. Onni on sitä, että omilla tekemisillä on myös muille jokin merkitys ja että kuuluu johonkin yhteisöön, jossa oma olemassaolo huomioidaan. Onni on sitä, että ympärillä on ihmisiä, jotka auttavat tarpeen tullen. On myös muistaakseni tutkittu, että ihmiset, jotka tekevät vapaaehtoistyötä, ovat keskivertoa onnellisempia. Toisten auttamisesta ei siis ilmeisesti ole suuria haittavaikutuksia. 

Pari vuotta sitten ihmiset vetivät urakalla herneitä nenään Sauli Niinistön Ihan tavallisia asioita kampanjasta. Aikuisia kehoitettiin antamaan lapsille aikaa ja tekemään yhdessä asioita, ja se oli monen mielestä ihan asiatonta. Minä ihmettelin, miten vastenmielisenä niin suuri joukko ihmisiä koki sen, että voisi itse tehdä jotakin lasten ja nuorten kasvun tukemiseksi. Toimimaan penättiin yhteiskuntaa, koska sehän niitä syrjäytyneitä auttaa -eivät tavalliset ihmiset tavallisilla välittämisen teoillaan. 

Tuota vastuun vyöryttämistä jollekin muulle pohdin taas tänä aamuna. Seisoin Pasilassa odottamassa raitiovaunua, joka ei koskaan tullut. Kadunpätkällä oli käynnissä rakennustyömaa ja asfaltti oli kaivettu pois syvältä kiskojen alta. Raitiovaunupysäkin lähistölle pysähtyi väliaikaislinjan bussi johon ihmiset kipusivat hypäten ensin pysäkkikorokkeelta puolen metrin pudotuksen kiskojen sekaan sorapohjalle ja loikkivat sitten raiteiden yli autotielle ja sisään bussiin. Noustessani bussiin kuulin heikon vaikerruksen ja näin yhdeksääkymmentä käyvän mummon makaavan selällään kiskojen välissä bussin keskiovien kohdalla. Mummo oli kompastunut jäätyään bussista pois. Hänen kanssaan samalla pysäkillä jäänyt nainen yritti nostaa mummoa pystyyn, muttei onnistunut. Hyppäsin ulos bussista ja tartuin mummon toiseen kainaloon. Nostimme rouvan pystyyn ja rauhoittelimme. Hetken pohdimme, miten saisimme vanhuksen ylös kiskomontusta. Minä nostin rouvaa vyötäröltä ja toinen nainen kiskoi mummoa ylös tasanteelle. Talutimme hänet penkille istumaan ja minä juoksin takaisin bussiin. 

Astuessani takaisin bussiin panin ensimmäistä kertaa merkille bussin muut matkustajat: kourallinen keski-ikäisiä naisia ja siinä koko mummonnostotapahtuman aitiopaikalla kaksi ihan tavallista suomalaista keski-ikäistä miestä, jotka olisivat nostaneet piskuisen mummon ylös montusta sen suuremmitta vaivoitta. Mutta kukaan muista matkustajista ei tehnyt mitään mummon auttamiseksi. Teki mieli huutaa, että mitä vittua te oikein ajattelette. En huutanut. Menin takapenkkiin istumaan ja kiehuin raivosta. Mietin sitä näkövammaista miestä, joka pahoinpideltiin bussissa, eikä kukaan auttanut. Mietin niitä aikuisia, jotka SOS-lapsikylän tuottamalla videolla kuuntelivat pulassa olevien lasten puhelinkeskusteluita tekemättä mitän. Mietin sitä, että miksi ihmiset eivät uskalla tai halua auttaa toisiaan.

Tähän tekstiin en halua keksiä mitään ylevää lopetuslatteutta. Totean vaan, että autetaan toisiamme. Siitä tulee hyvä mieli ja joku saattaa tulla onnelliseksi.