Lapsen loma vai loma lapsesta

Molemmat kakkosen hoitopaikan vakihoitajat olivat sairauslomalla jokin aika sitten ja hoidossa keskivertoa enemmän lapsia kerrallaan. Aamulla hoitoon vietiin iloinen uhmaikäinen, mutta iltaisin kotona pyöri jostain kärttyilevä sekopää. Päädyimme diagnoosiin hoitoväsymys. Miehellä on pitämättä lomapäiviä, joita minulla ei ole vielä juurikaan ehtinyt siunaantua. Mies päätti järjestää itselleen loman, jotta lapset pääsisivät tauolle hoitorutiinista ja jaksaisivat paremmilla mielin juhannukseen asti.

Matti Apusen tämänpäiväinen Hesarin kolumni nosti aiheen sopivasti yleiseen keskusteluun. "Mitä jos kävisimme hakemassa lapset kotiin", ehdottaa Apunen Lounais-Suomen päiväkoteihin kohdistuneen selvityksen perusteella. Selvityksessä todettiin, että 10% lapsista lusi hoidossa läpi vuoden ja 10% piti lomaa enintään kaksi viikkoa. Ei varmaankaan kovin kattava selvitys koko Suomen tilanteesta, mutta jotakin osviittaa se lienee antavan. En myöskään usko, että kaikki noihin prosentteihin uppoavat lapset olisivat pätkätöiden, ilmeisesti lomattoman, sorron ikeessä painiskelevien vanhempien jälkikasvua.

Olen aina ajatellut, että vanhemmat, jotka pitävät lapsiaan päiväkodissa oman lomansa aikana, ovat urbaani legenda. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole. Aiheen noustua esiin on kommentointi aiheeseen liittyen ollut paitsi huolestunutta, myös ihmettelevää. Ilmeisesti on melko tavallista, että kesälomalla ensimmäisenä viikkona pidetään oma loma ja sitten vasta otetaan lapset pois hoidosta.

Vanhemman halussa tehdä lomamatka ilman lasta ei mielestäni ole mitään väärää, mutta lapsen oikeutta lomaan pitäisin siihen nähden ensisijaisena. Se joka väittää, etteikö päivähoito aiheuttaisi lapselle stressiä, on sokea idiootti. Ei tarvita erityistason koulutusta huomaamaan, että lapsen on hoitopäivän jälkeen vaikeaa keskittyä ja että perjantaisin väsyttää jo aika paljon.

Itselläni oman loman ottaminen tyssäisi varmaankin siihen, että en kehtaisi viedä lapsia hoitoon, jos olisin itse kotona. Ihmettelen myös, mitä nämä vanhemmat tekevät sen oman lepolomansa aikana, johon lapset eivät voi päiväsaikaan osallistua? Ainakin itse pystyn suvereenisti pötköttämään sohvalla sekä lasten läsnäollessa että ilman. Mutta olkaa ihmeessä eri mieltä. Tästä aiheesta olisi mielenkiintoista kuulla toisenlaisiakin näkökulmia.

Paluu tuulihousuihin

Palasin viikonloppuna leikkipuistoon. Taisin pitää vahingossa yli kolmen kuukauden tauon. Viikonloppuaamujen kiireettömyydestä nauttii niin paljon, ettei ennen puolta päivää tunnu pääsevän minnekään, paitsi pakotettuna ruokauppaan. Sitten iltapäivisin on kaikenlaista muuta tekemistä. 

Puistokiintiöni taisi myös olla todella täynnä. Sen verran monta vuotta tuli siellä pönötettyä lähes viitenä päivänä viikossa. Tää ei oo mun elämää, toistelin mielessäni viimeisinä päivinä ennen töihin menoa. Aamuisin töihin lumipyryssä tarpoessani olen iloinnut koko sydämelläni siitä, ettei minun tarvitse lykkiä edessäni neljällä pyörällä 12 kilon painoa.

Nyt on vapaapäivä ja teen sitä, mitä tein ennen joka arkipäivä, ihmettelin mielessäni, kun kiskoin esikoista pulkassa ja lykin toisella kädellä rattaita aurinkoisessa aamupäivässä. Ei sitä kai työksi voi laskea, mutta päivästä toiseen suoritettuna haastavuuskertoin tunnetasolla kasvaa. Mutta nyt ei siis ollut valittamista, kun kevättalvi oli parhaimmillaan. Kun pakkaspäivänä saa nostaa nenälle aurinkolasit, ei ikuisuuksia jatkuva talvi ärsytä enää yhtään niin paljon.

Olen kuitenkin huomannut, että nopeasti pää kääntyy kotiäiteilystä työelämään. Joskus keskellä päivää ostoskeskukseen osuessani siellä vaeltavat perheenäidit tuntuvat elävän ihan toisessa todellisuudessa. Ja siellähän minäkin olin vielä neljä kuukautta sitten, ihan hetki sitten. Raja kahden elämänvaiheen välillä tuntuu välillä suuremmalta kuin se onkaan.

Ole kaveri äidille -viikko

Äidit ovat pelottavia. Äidit tuomitsevat toistensa valintoja. Äidit ovat ilkeitä. Äitiys muuttaa älykkäänkin naisen lässyttäväksi idiootiksi. Äidit eivät ole kiinnostavia. -Näihin ajatuksiin törmää säännöllisesti ja ainakin minä olen joskus jotakin tuon suuntaista pohtinut. Nykyään olen tajunnut, että sekä minun että muiden äitien persoonaa määrittävät monet asiat. Minä olen mm. helsinkiläinen, työssäkäyvä, kahden lapsen äiti, tulen iloiseksi J. Karjalaisen uusista kappaleista ja luen iltaisin miehelle ääneen Juhani Tammisen Facebook päivityksiä. Äitiys yksinään ei toivottavasti tee minusta kenellekään epämiellyttävää seuraa.

Jos edellä mainittuihin lauseisiin vaihtaisi äidin paikalle isän, ei lauseissa olisi mitään mieltä. Jos lauseet alkaisivat sanalla naiset, tuntuisivat lauseiden sisällöt kamalilta. Jostakin syystä äiteihin liitettynä määreet muodostavat tuttuja stereotypioita. Tällä logiikalla vauvan maailmaan pyöräyttäminen muokkaisi naisesta joko kaikentietävän kusipään tai tyypin, johon kukaan selväjärkinen ei halua tutustua.

Olisiko tässä kysymyksessä meillä naisilla pieni peiliin katsomisen paikka. Ketkä näitä stereotypioita pitävät yllä? -Me naiset itse. Miksi ihmeessä meidän pitää suhtautua toisiimme niin ennakkoluuloisesti? Se, joka tuomitsee toisten valintoja, on tyhmä, mutta niin on sekin, joka on lähtökohtaisesti sitä mieltä, että te muut äidit olette outoja ja ilkeitä.

Voisiko olla niin, että vaikka äitiys ei sinänsä yhdistä meitä kaikkia toisiimme, sen ei ainakaan pitäisi meitä erottaa. Äitiys on siinä mielessä mielenkiintoinen kokemus, että se antaa mahdollisuuksia kohdata harrastuksissa, perhekahviloissa, leikkipuistoissa ja hoitopaikoissa ihmisiä, joita ei muuten omassa elinpiirissään todennäköisesti koskaan kohtaisi. Suomessa on n. 600 000 lapsiperhettä, ja niissä lapsilla ainakin 600 000 erilaista vanhempaa. Meitä on siis moneksi.

Minä julistan ensi viikon Ole äidille kaveri- viikoksi. Viikon aikana haastan jokaisen teistä ottamaan kontaktia toiseen äitiin, jonka kanssa ette yleensä ole tekemisissä. Puhukaa perhekahvilassa uudelle ihmiselle. Ottakaa kontaktia leikkipuiston uuteen naamaan. Älkää kokeko erilaista ajattelutapaa uhkaksi omallenne. Kyseenalaistakaa omia ennakko-oletuksianne. Älkää dissatko.

Minä aloitan oman viikkoni jo tänään.

Kotiäideille, veteraaneille, keitä näitä nyt on

Radioasemalla vietettiin Tänään en loukkaannu mistään-päivää ja siihen liittyen valitaan myös Loukkaantumis-Finlandian saaja. Melko itseoikeutettuna kandidaattina kilpailussa ovat mukana kotiäidit. Muistelen vieläkin lämmöllä viime marraskuista kotiäitiälämölöä, joka syntyi Jyrki Kataisen ehdotuksesta parantaa työn ja lastenhoidon yhdistämisen mahdollisuuksia. Olihan se kertakaikkiaan aivan julkeaa. Kilpailussa on kyllä muitakin hyviä kandidaatteja, mutta leikkimielisestä kisasta ja sen ehdokkaista on kai joku jo löytänyt ikäviä sävyjä. Minä haluaisin antaa kisan ulkopuolisen erityismaininnan veteraaneille. He ovat vuosikausia loukkaantuneet aivan kaikesta.

Ihmiset ovat ylipäätään kovia loukkaantumaan, varsinkin internetissä. Eriävistä mielipiteistä voi loukkaantua, voi loukkaantua siitä että palaute on muotoiltu ikävään muotoon, voi loukkaantua sijaiskärsijänä toisen saaman palautteen vuoksi, voi loukkaantua siitä että ei saa palautetta. Yritin muistella, olenko loukkaantunut mistään blogin kautta saamastani palautteesta, mutta en muistanut yhtään tapausta. Minua kohtaan ollaan oltu kilttejä. Omilla teksteilläni olen varmasti tietämättäni onnistunut loukkaamaan monia. Lapsia ja vanhemmuutta sivuavat aiheet tuntuvat olevan loukkaantumisten Graalin malja.

Päivän kunniaksi tekisi mieli kirjoittaa jostakin takuuvarmoja loukkaantumisia kirvoittavasta aiheesta, mutta en tähän hätään keksi mitään mehevää. Ehdotuksia otetaan vastaan. Ja loukkaantujatkin tervetuloa keskustelemaan!

Ystävyyden alkeet

Lapsen sosiaalisten taitojen kehityksen seuraaminen tuntuu välillä siltä, kuin sielua hierottaisiin raastimella. Se tuntuu pahalta. -Mukavana lisämausteena soppaan sisältyy kiusallinen myötähäpeän tunne. Istumme miehen kanssa iltaisin sohvalla, häpeämme lastamme ja kuuntelemme vaivaantuneina esikoisen ja kylässä olevan leikkikaverin käynnissä olevaa draamaa.

Sä et määrää näitä tavaroita, nää on mun!

Jos me ei olla kissaleikkiä, mä en oo enää sun kaveri!

Jos mä en nyt saa tota barbia, mä en enää koskaan leiki sun kanssa.

Anna mulle noi rattaat, tai mä rikon tän lelun!

Äitii, toi sano ettei se enää oo mun kaveri!

Sitten lapsi marssii teatraalisesti kädet puuskassa huoneesta ja tulee sohvalle murjottamaan. Toinen ulvoo hetken, ryntää sitten kaverinsa perään ja sovittelu alkaa. Sopu löytyy jollakin hämmentävällä tavalla ja leikki jatkuu jälleen. -Ja sitten kohta riidellään taas. Kaikessa kömpelyydessään kommunikaatio on ihan kamalaa kuunneltavaa, mutta jotakin oppia lapsi kai tästä kaikesta draamasta saa.

En ole välttynyt ajatukselta, että tässä kaikessa on jotakin naismaista. En osaa kuvitella kahta pikkupoikaa tällaisen hylkäämistaistelun tuoksinnassa. Minun vahvasti sukupuolittuneissa mielikuvissani pojat laittavat näissä tilanteissa painiksi. Olen kasvanut siskojen keskellä ja kotona meillä on kaksi tyttöä, joten minulla ei ole mitään kokemusta poikien maailmasta. Olen siis todennäköisesti seksistinen urpo.

Ennen kaikkea kuitenkin pelkään sitä, että tämä vaihe kestää seuraavat 15 vuotta. Kestääkö tämä seuraavat 15 vuotta?

Ihania naisia

Kansainvälinen naistenpäivä. Kahden pienen tytön äitinä on tänään hyvä syy juhlia. Haluan opettaa tyttärilleni, että naiseus on niin ihana asia, että sen kunniaksi on nimetty ihan oma päivä. En kerro mitään siitä, että tytöksi syntyminen altistaa meidät naiset monille vakaville ihmisoikeusrikkomuksille ja alistaville valtarakenteille. Vedetään tämä päivä ilon kautta. Tärkeää on kuitenkin muistaa naiseuden toinen puoli. Tämän vuoden naistenpäivän teemana on tyttöihin ja naisiin kohdistuvan väkivallan lopettaminen. Hyvin, hyvin tärkeä asia myös meillä Suomessa.

Juhlan kunniaksi pusasin red velvet kakun, koska arvelin punaiseksi värjätyn kakkutaikinan nostavan tyttöjen tunnelman kattoon. Ostimme myös kauppareissulla tulppaaneja. Esikoinen ihasteli pinkkejä ruusuja ja minä totesin, että eikö ookki nää tulppaanit paljon kivempiä, eikös ookki? Otetaan  nää tulppaanit vaan. Joo.

Naiseus on ihana asia, mutta liian usein naiset ovat toisilleen ihan vaan vittumaisia. Jos naiset jeesaisivat kaveriaan yhtä usein kuin miehet, meillä menisi paremmin. Naisvaltaisia työpaikkoja nähneenä joutuu välillä häpeämään sukupuoltaan.

Juhlapäivän tunnelmissa aloin pohtia kotimaisia naisia, jotka häpeän sijasta innostavat minua. Naisia, jotka tekevät olemuksellaan ja ammattitaidollaan vaikutuksen, tai ovat vain yksinkertaisesti mielenkiintoisia ihmisiä. Viimeisin heistä on Jessica Grabowsky 8-pallossa: huikea. Chisu, Monika Fagerholm, Tove Jansson, Anna-Leena Härkönen -keitä näitä nyt on. Ihana Haloo Helsingin laulaja. 

Nyt naiset ja kiintiömies -Kuka on sinun mielestäsi mahtava ja innostava nainen? Nimiä!!!

Säännöt rakkaudelle

Tajusin jokin aika sitten saavuttaneeni jonkun tyyppisen elämänvaiheeseen ja ikään liittyvän virstanpylvään -tajusin olevani eroiässä. Kaverin synttärijuhlissa illan emäntä kiitti juhlapuheessaan häntä taannoisen eron aikana tukeneita ihmisiä. Istuin lattialla sangria lasi kädessä ja tajusin, että vieressäni istui onnellinen uusperheen äiti ja toisella puolella vasta asumuseroon totutteleva ystävä. Eronneita lapsiperheitä alkaa olla läheisissä jo useita.

Paula Noronen kirjoitti jokin aika sitten Hesarin kolumniinsa oman reseptinsä siitä, miten välttää ero pienten lasten perheessä. Ohjeena taisi olla, että lapsen hoitoon ei kannata suhtautua liian tosissaan ja että puolison kanssa kannattaa olla tiimi. Omaa elämääni koskevaan listaan lisäisin, että pidä lapsen synnyttyä yllä kiinnostuksen kohteita kodin ulkopuolisiin asioihin. Kun puolison kanssa on muutakin keskusteltavaa, kuin isän ja äidin rooliin liittyvät asiat, on elämä kotona rikkaampaa. Toisaalta, suurimmassa osassa eronneita läheisiä pariskuntia, eroon johtaneet ongelmat ovat olleet läsnä jo ennen lasten tuloakin. Lapset eivät ratkaise yhtään ongelmaa, vaan näyttävät lähinnä pahentavan niitä. Ilman suurempia ongelmiakin rakkauden säilyttäminen lapsiperheen arjessa vaatii molemmilta sitä tahtomista, jota tuomarin, pastorin tai puolison edessä ollaan vakuuteltu.

Anu Silfverberg pohti kirjassaan, että jos ihminen riisuu kokonaan pois vanhan minänsä äitiyteen sukeltaessaan, ja elleivät ystävät satu sukeltamaan samaiseen lampeen tismalleen samaan aikaan, saattaa ystäville tulla tuota vanhaa minää ikävä. Että maailma ei olekaan loputtoman kiinnostunut tästä uudesta minästä, jonka kaikki tieto perustuu yksinomaan siihen, että on synnyttänyt ihmisen. Lausetta lukiessani pysähdyin miettimään, saattaako käydä myös niin, että omalle puolisolle tulee ikävä sitä vanhaa kumppania, jos suuri osa siitä, mikä on määrittänyt ihmistä ennen vanhemmuutta unohtuu vuosiksi.

Toisaalta sen oman elämän ja minuuden säilyttäminenkin asettaa parisuhteelle haasteita. Töihin palattuani olen useasti pohtinut, että tässä elämänvaiheessa olisi helppoa ajautua erilleen. Lapset aamulla hoitoon ja sitten töihin. Illalla kotiin ja nopeasti lapsille ruokaa, muutama hetki lasten kanssa, kaupassa täytyisi käydä ja joskus siivotakin. Opintopisteitä lasten mentyä nukkumaan, omien ystävien tapaamista viikonloppuisin. Tasapainoilua oman ja yhteisen välillä.

Perjantaina istuimme miehen kanssa kahdestaan illallispöytään ja ulkoistimme sängystään karkailevan kakkosen tainnutustaistelun isovanhemmille. Pohdimme lapsiamme, siivoojan palkkaamista ja kauppakassipalveluita, johtamisteorioita ja terapiasuuntauksia, Ylen rahoitusta sekä sitä, miten kunnollisen risoton saaminen ravintolassa on Suomessa lähes mahdotonta. Vaikka Paula Noronen totesi, etteivät ravintolaillalliset pelasta pienten lasten vanhempien parisuhdetta, hyvää ne ainakin tekevät.