Ammattiliitto

Lasten päiväkotiin laittaminen kuuluu varmaankin top kolmoseen, jos puhutaan äitien syyllistämiseen ja syyllistymiseen liittyvistä aiheista. Olen päivähoitohakemuksen tekemisestä lähtien pyöritellyt mielessäni kakkosen 1 vuoden ja 11 kuukauden iässä alkavaa hoitouraa ja tullut sinuiksi päätökseni kanssa. En ole kovin helposti syyllistyvää tyyppiä, onneksi. 

Tein päätökseni töihin paluusta itseäni ajatellen. Kakkoselle olisi minun mielestäni ollut parasta olla kotona vielä pidempään, ja uskon, että olisin aikuisena ihmisenä pystynyt elämään kotonaolon epämukavuusalueella vielä puoli vuotta pidempään, jos olisin halunnut. Mutta tätä päätöstä tehdessäni ajattelin enemmän itseäni. Sellaista elämä välillä on.

Vaikeiden päätösten tueksi on toisaalta ihan mukavaa saada hyväksyntää. Kun puhisin perjantaina illallispöydässä olevani kurkkuani myöten täynnä lasten kokopäiväistä hoitoa ja haluavani takaisin töihin, nousi ravintolapöydän ympärillä ilmaan kuusi kuohuviinilasia. Lasien varsia pitelivät äidit, joiden seurassa olen kuluttanut leikkipuiston hiekkaa satojen päivien ajan, sateessa ja paisteessa.

Illan aikana puhuttiin vähän lapsista ja paljon töistä. Pähkäilimme, miten kotiäitiys päivitetään CV:hen ja miten kotonaolovuosiin suhtaudutaan työhaastatteluissa. Nauroimme sille, miltä tuntuu, kun ei ole kirjoittanut mitään muuta kuin kauppalistoja neljään vuoteen ja kun exel-taulukot vaikuttavat ydinfysiikalta. Pohdimme urasuunnitelmia ja työnkuvia. Tuntui siltä, että pöydässä ei istunut äitejä, vaan naisia rahoitus-, opetus-, kaupan-, juridiikan- sekä sosiaali- ja terveydenhuollon aloilta. Äitiys paljastui vasta siinä vaiheessa, kun tungimme baarissa käsilaukkuihimme drinkkitikkuja lapsille kotiin vietäväksi.

Nyt pohdin moraalista dilemmaa: Milloin kehtaa ilmoittautua työttömäksi, kun aikoo ottaa vastaan töitä vasta tammikuussa?

Arvonnan voittaja: möö!!!

Arvonta on suoritettu! Aivan ensiksi haluan kuitenkin kiittää aktiivisuudesta myös niitä lukijoita, jotka kävivät erikseen ilmoittamassa, että eivät todellakaan halua osallistua arvontaan. Erityispropsit teille. Arvostan.

Arvonta suoritettiin täysin epävirallisissa olosuhteissa, ilman valvovia silmäpareja, sunnuntai-iltana klo 23.42. Nalli napsahti nimimerkille möö. Vilpittömät onnitteluni sekä tulevan vauvan, että taattua amerikkaa edustavan opuksen johdosta. Laittaisitko nimesi ja osoitteesi tulemaan pihallakotona@hotmail.comiin, niin laitan paketin postiin.

Syksyn sävyt

Flunssaisena ja toimettomana perjantai aamuna ehtii kaikenlaista. Voi pysähtyä kuuntelemaan Pikku kakkosessa juontajan esittelemää päivän aihetta. Miksi isi ei käy töissä ja onko lasten hoitaminen työtä? Kiinnostuneille tiedoksi, syitä on kaksi: 1. Isi hoitaa lapsia kotona, koska pienet lapset eivät pärjäisi kotona yksinään. 2. Kaikki ne työpaikaikat, joissa tehdään sitä työtä, jota isi osaa tehdä, ovat täynnä toisia työntekijöitä. Ja kyllä se kodinhoitokin on työtä. Yhteiskuntaopin tunti 1.0.

Flunssasta väsyneenä ja ärtyneenä voi myös hermostua siitä, miksi kukaan haluaa kertoa kuukautisistaan facebookissa. Samaan syssyyn voi kokea närkästystä siitä, miksi kukaan kokee tarpeelliseksi arkisessa keskustelussa tuoda esiin, että on viime aikoina harrastanut todella usein suojaamatonta seksiä miehensä kanssa, tai että aikoo lähipäivinä ryhtyä samoihin puuhiin synnytyksen käynnistämiseksi. Ihan liikaa informaatiota, sanon minä. 

Voi myös huomata, että on mahdollista ottaa pienet torkut sohvalla samalla, kun 1,5-vuotias lapsi on istahtanut naaman päälle. Voi pohtia, miksi pienten lasten päiväkodissa oloa kritisoivissa uutisissa viitataan aina vain Liisa Keltikangas-Järviseen. Voi kerhostahakureissulla huomata sopivansa hyvin syksyn väreihin.

Ja sitten voi pohtia, olisiko sitä järkevä aikuinen ja jäisi illaksi kotiin potemaan flunssaa vai tankkaisiko itsensä lääkkeillä kaupunkikuntoiseksi ja vetäisi jalkaan korkkarit ja punaa huuliin. Pitkään palvelleiden kotiäitien ja työelämään siirtymisten juhlistaminen ei kuullostaisi yhtään hullummalta.

Kansalaistaitojen äärellä

Taitopostaus -äitiysblogien klassikko. Listataan saksalaisella tarkkuudella jälkikasvun karttuneita kykyjä: liikkumismetodit, kynien kanssa suhraamisen aste, mitä suusta pääsee ja ulostamistilanne. Sitten joku kyynikko lukijakunnasta pahoittaa mielensä. Pitääkö sitä nyt kaikelle kansalle leveillä kakaransa taidoilla, eihän tuo piirros edes muistuta perunaa! Tai sitten voi vaihtoehtoisesti panna paremmaksi. Meidän Jenna-Aleksanteri ölisi kuulkaa neljän sanan lauseita jo ryömiessään. Ai että. Kyllä se lapsen saaminen tuo ihmisestä esiin mukavia puolia. 

Ja nyt se tulee -Pihalla kotona-blogin ensimmäinen taitopostaus! (Tittididii) Tätä taitoa on meidän perheessä nimittäin odotettu. Kakkonen on oppinut katsomaan televisiota!!! Vuosi ja kahdeksan kuukautta siihen meni. Praise The Lord Of TV! Siinä se istuu aamuisin, nakutettuna sohvaan ainakin puoli tuntia, välillä pitempäänkin. Minä sanon vaan, että Hello aamutorkut sohvalla, viime kerrasta on jo ihan liian kauan. Ja  nyt aiomme toivottaa tervetulleeksi perheeseemme myös kannettavan dvd-soittimen kahdella näytöllä, pitkien automatkojen pelastajaksi. Merkkisuosituksia tai muita yleisiä vihjeitä?

Parit ranskalaiset

Ranskalaiset taitavat tehdä kaiken paremmin. Keväällä mielenkiintoa herätti Pamela Druckermanin best-seller Bringing up Bébé. Amerikkalainen toimittaja muutti Pariisiin ja tajusi, että ranskalaiset lapset käyttäytyvät amerikkalaislapsia paremmin ja viihtyvät ilman aikuisten jatkuvaa huomiota. Ranskalaiset vauvat jopa nukkuvat öisin paremmin kuin amerikkalaiset ikätoverinsa. Vive la France!

Sitten viime viikolla, tuossa aiemmassa Ruoka-aika postauksessa, Johanna linkitti kommenttilaatikossa artikkelin, jossa kerrottiin niin ikään Ranskaan muuttaneesta toimittajasta, joka tajusi, että hänen valikoivasti ruokaan suhtautuvat lapsensa alkoivat, ranskalaisen ruokakulttuurin ympäröiminä, syödä monipuolisemmin ja terveellisemmin. Aiheesta innostuneena Karen Le Billon halusi jakaa tekemänsä huomiot ranskalaisesta syömiskulttuurista. Aiheen tiimoilta syntynyt kirja, French Kids Eat Everything, tiivistyy kymmeneen periaatteeseen:

Kuva täältä.

Vanhemmat vastaavat lastensa ravitsemuskasvatuksesta. Ei tunnesyömistä, ei ruoalla palkitsemista tai lahjomista. Lapset syövät samaa ruokaa aikuisten kanssa. Syökää yhdessä. Ruoalla tarjotaan monia eri vihanneksia. Kaikkea täytyy maistaa. Ei välipaloja ruoka-aikojen välillä. Syökää pitkään ja hitaasti. Syökää itse tehtyä ruokaa. Syöminen on iloinen asia.

Päädyin lukemaan kirjailijan blogia ja aloin toden teolla ajatella, mikä merkitys perheen ruokailutottumuksilla ja yleisen ruokakulttuurin välittämällä ajatusmaailmalla on lapsen  elämälle. Ranskalaislapsista ylipainoisia on n. 14%, kun Amerikassa vastaava luku on yli 30%. Suomessa mennään jossakin 20% tienoilla. Se tuntuu ihan hirveän suurelta luvulta.

Potut pottuina

-Mutku mä inhoon kukkakaalia. Olimme tulleet kääpiön kanssa keittiöön. Lapsi hihkui innostuksesta päästessään mukaan ruoanlaittopuuhiin ja kertoi olevansa maailman paras apukokki. Saatuaan kuulla, että ruokalistalla on kukkakaali-jauhelihapataa, hän hiljeni ja istahti epäuskoisena keittiöjakkaralle.

-Kukkakaalihan on tosi hyvää ja terveellistä. Mummikin tykkää siitä tosi paljon. Yritin innostaa lasta ja samalla kuumeisesti keksiä jotakin uutta ja houkuttelevaa näkökulmaa ruokalajiin. -Mutta tiedätkö mitä, jos on kokki, niin silloin täytyy vähän maistella, että miltä kaikki maistuu. Kaikki hyvät kokit aina maistaa. Lapsen ilme kirkastui. Hän nipisti pikkurillin kynnen kokoisen palasen raa'asta kukkakaalista ja laittoi sen suuhunsa. Palan syötyään lohkaisi vielä ison nupun ja haukkasi suun täydeltä. Nerokasta, toistelin itsekseni. Tää on hyvää, totesi lapsi.

Ja sitten laitettiin ruoka. Kääpiö pilkkoi kukkakaalia, söi kuormasta säännöllisesti, ja minä ruskistin sipulia ja jauhelihaa. Kakkonen istui keittiön lattialla ja järjesteli lattialle tippuneita kukkakaalin murusia muovimukiin. Lopuksi apukokki raastoi muutaman teelusikallisen parmesaania padan päälle laitettavaksi. Kaikki meni täsmälleen niinkuin Strömssössä. 3-vuotias käytti terävää veistä ja minä pysyin rauhallisena. Hyvä minä.

Ja sitten syötiin. Kääpiö hehkutti kokkaustaitojaan ruokapöydässä istuessaan ja pulisi iloisesti siitä, kuinka hyvää kukkakaali on. Söi ruokaa muutaman lusikallisen, sanoi kiitos ruoasta ja poistui katsomaan Pikkukakkosta. 

Jäin miettimään tuota edellisen postauksen kommenttilaatikossa esiin noussutta lapsen tarvetta erotella eri ruoka-aineet. En ole asiaa aiemmin ajatellut, mutta näin se näyttää olevan. Kukkakaali ruoanlaiton lomassa maisteltuna ja yksinään -hyvä. Sekoitettuna jauhelihaan ja tomaattimurskaan -huono. Tai sitten tarvitaan vain niitä paljon puhuttuja maistelukertoja.

Mutta tässä on se padan ohje, niinkuin oli puhetta. Minun mielestä hyvää arkiruokaa. Piristävää, että ei tarvitse aina olla riisiä, pastaa tai perunaa ruoassa mukana. Maistui myös kakkoselle.

Mike's Sicilian Stew

1 rkl oliiviöljyä

2 makeaa sipulia

2 valkosipulin kynttä

450 g tomaattimurskaa

2,5 dl vettä

1 kukkakaali (n. 1,2kg)

500 g naudan jauhelihaa

1 rkl tuoretta timjamia

1 rkl tuoretta basilikaa

parmesaaniraastetta

Laita oliiviöljy kattilaan. Kuullota pilkottuja sipuleita kattilassa hiljalleen n. 10 minuuttia. Lisää pilkottu valkosipuli.

Sekoita mukaan tomaattimurska, vesi ja paloiteltu kukkakaali. Keitä kukkakaalit hiljalleen kypsiksi kannen alla n. 20 minuuttia.

Paista pannulla jauheliha. Kun kukkakaali on pehmeää, lisää jauheliha kattilaan tuoreiden yrttien kanssa. Keitä vielä hetki.

Tarjoile runsaan parmesaaniraasteen kera. Omaan ruokaan lisäsin vähän enemmän yrttejä, pippuria ja suolaa.

Ruoka-aika

Olen jonkin asteinen ruokahörhö. Välttelen eineksiä ja pillimehuja ja pyörittelen lapsille leikkipuiston grillipäiviä varten itse tehdyt hampurilaissämpylät ja jauhelihapihvit. Ruokaintoilullani on loppujen lopuksi aika vähän tekemistä lasteni kanssa. He eivät ole minkäänlaisia kulinaristeja, vaan kahmivat suurella ruokahalulla suihinsa eineslihapullia, jos niitä jossakin tarjotaan. Haluan kuitenkin ajatella, että kotona opitut ruokailutottumukset siirtyvät heidän mukanaan myös myöhempään elämään.

Olinkin iloinen, kun kääpiö osoittautui jo pienestä pitäen ruokien suhteen hyvin ennakkoluulottomaksi, tosin pieniruokaiseksi, lapseksi. Hän alkoi jo vauvana syödä samaa ruokaa kanssamme. Maisteli kookosmaitocurryt, pavut ja pestot ja pyysi lisää tsatsikia leivän päälle. Mutta sitten jossakin kolmen ikävuoden tienoilla tapahtui jotakin. Ruokailusta tuli hiljalleen hankalampaa ja yhä useampi ruokalaji jäi kylmenemään lautaselle. Lapsi oppi sanomaan ruoalle yäk.

Jos yrittäisin tehdä tämän oman 3-vuotiaan ruokailutottumusten perusteella analyysiä ihmislajille luontaisesta ruokavaliosta, ei lautasmalliin kuuluisi kasviksia juuri lainkaan. Peruna, porkkana, tomaatti, paprika ja kurkku -satunnaisesti. Sipuli, kesäkurpitsa, lanttu, purjo, munakoiso, avokado, bataatti, papu, brokkoli tai kukkakaali -ei koskaan. Vielä vähän yli vuosi sitten en olisi koskaan uskonut, että minusta tulee äiti, joka pohtii, miten saisi piilotettua ruokaan kasviksia, jotta lapsi ei huomaisi niitä. Nyt keksin ruoille omituisia nimiä, jotta kääpiö ei tietäisi, mitä ruokaan on laitettu. Vastailen epämääräisesti lapsen yksityiskohtaisiin tiedusteluihin aterian sisältämistä ruoka-aineista. Silppuan pinaattia pieneksi ja toivon, että hän ei huomaa.

Eilen illalla otin iloisena vastaan pakettisedän toimittaman mainoskirjalähetyksen Amerikasta. The thumbs-up, no-yucks guide to getting your kid to be a great eater, kirjan kansi lupaa. Odotin kirjan sisältävän kikkoja vegesatsien piilottamiseen lapsen ruokavalioon, mutta asiaa lähestyttiinkin toiselta kantilta. Kirjan lähtökohtana on se, että jos kasviksia yritetään piilottaa lapsen ruokaan, eikä lapsi tiedä mitä syö, kasvattaa se hänenen epäluuloista suhtautumistaan ruokaan ja kasviksiin. Itse tehdyn ruoan syöminen taasen on mukavaa. Lapsi maistaa ja syö todennäköisemmin itse tekemäänsä ruokaa. Niin ihanan idealistista, ajattelin minä.

Ajattelin kuitenkin koittaa, koska nirsot lapset ovat mielestäni raivostuttavia. Tänään valmistamme yhdessä kääpiön kanssa kukkakaali-jauhelihapataa. Hengitän jo nyt syvään, etten hermostuisi turhasta. Jos kiinnostaa, voisin vaikka jakaa muutaman reseptinkin, jos ne osoittautuvat peukun nostamisen arvoisiksi.