maanantai 22. syyskuuta 2014

Kuka kiusaa?

Päiväkodin vanhempainillassa tuli puhe kiusaamisesta. Ryhmään uutena lapsena tullut poika oli kertonut kotona, että toiset lapset kiusaavat. Epäselväksi jäi, niinkuin pienten lasten kanssa monesti, millä tavalla kiusaaminen tapahtui. Me vanhemmat pohdimme, että haluamme lastemme oppivan yhdessäoloa ja kaveruutta. Ketään ei saa kiusata. Lastenhoitaja huokaili ja pyöritteli päätään. Totesi, että lapset tuntuvat nykyään nimittävän mitä erilaisimpia asioita kiusaamiseksi. Jos toinen ei toimi leikissä toivotulla tavalla, hän kiusaa. Jos toinen ei suostu luovuttamaan kädessään olevaa leluaan, hän kiusaa. Narsistinen loukkaus tuntuu muuttuneen lasten maailmassa tilanteeksi, johon aikuisten tulisi puuttua. Me puhumme paljon kiusaamisesta, mutta olemmeko me unohtaneet puhua lasten kanssa siitä, mitä sanalla oikeastaan tarkoitetaan.

Muutamaa viikkoa myöhemmin satuin tilaisuuteen, jossa istui puoli salillista erityisopettajia. Kiusaaminen nousi taas puheeksi. Sitä vaadittiin loppumaan ja esitettiin, että opettajien tulisi heti lukukauden aluksi tehdä oppilaille selväksi, että kiusaamista ei tässä koulussa sallita. Erityisopettajien rypistyvät otsat olisi pystynyt aistimaan silmätkin ummessa. Käytiin pitkä sananvaihto nuoruuden perusolemuksesta ja opettajan mahdollisuuksista todistaa kiusaamistilanteita. Jokaiseen tönäisyyn ei voi puuttua. Joka paikassa ei voi olla paikalla. Tilanteiden hienovaraiset nyanssit ovat piilotettuja merkityksiä täynnä. Ja jälleen yksi lasten kanssa työskentelevä ammattilainen toivoi, ettei aina ensimmäisenä alettaisi nostaa metakkaa kiusaamisesta. Hänen mielestään joskus olisi järkevämpää keskittyä siihen, miten lapset oppisivat tulemaan keskenään paremmin toimeen. Kollegat nyökyttelivät.


Kiusaamisesta on tullut lööppien ja nettikampanjoiden aihe, ja ihan hyvä niin. Kiusaaminen on kamalaa, raivostuttavaa, surullista ja ihmisten elämiä hyvin perinpohjaisesti traumatisoivaa. Toisaalta näyttää siltä, että lapset, ja ehkä aikuisetkin, ovat saattaneet kadottaa käsitteen perimmäisen sisällön. Kun katselin facebookista #kutsumua kampanjan valokuvia, mietin useasti, että onkohan tuota ihmistä oikeasti kiusattu. Onko itsekkääksi kusipääksi haukuttu ihminen julman kohtelun uhri, vai onkohan hän käyttäytynyt itsekkäästi ja kusipäisesti? Onko subjektiivinen kokemus ainoa määre kiusaamiselle? -Totta kai niitä ihan oikeita kiusaamisen uhriksi joutuneitakin oli, älkää ymmärtäkö väärin. Välillä vain tuntui siltä, että kiusatun roolin ottaminen #kutsumua kuvissa toimi välineenä toisten hyväksynnän haalimiselle. Narsismia. Anu Silfverberg kirjoitti myös aiheesta hyvän kolumnin

Mutta vaikea aihehan tämä on. 

10 kommenttia:

  1. Lasse Männistön fb-profiilissa tästä saatiin melkein keskustelu aikaiseksi kun Lasse oli osallistunut kampanjaan vetämällä yli lukioaikaisen nimityksen "ärsyttävä pyrkyri", jota jotkut kommentoijat pitivät ihan oikeutettuna luonnearvioina, eikä Lasse itsekään kokenut sitä kiusaamiseksi - halusipahan vain osallistua kampanjaan. Joissain tapauksissa tuntui myös kyseessä olevan itsekorostus, mikä sinällään vesitti hyvää ajatusta - toisaalta kukapa mä olen määrittelemään kenenkään kiusaamiskokemuksia tai kuka saa osallistua koko kamppikseen.

    Mun esikoista kiusattiin tarhassa 3-vuotiaana, ja se oli tosi surullista ja karua. Se ei ollut mitään radikaalia (mitä nyt kerran aukesi pää tönimisen seurauksena…) mutta toisaalta jos 3-vuotias kokee itse tulleensa kiusatuksi niin luulen sen olevan aika kokonaisvaltainen kokemus (etenkin kun on valitettavasti veljen puolelta tottunut lievään väkivaltaan ja yleiseen valtataisteluun).
    Mutta tämän sanottuani totean, että ymmärrän tekstin pointin ja allekirjoitankin sen. Ja pohdin, mistä mun poika oli oppinut kiusaamisen määrittelemään, koska kotona asiaa oli sivuttu lähinnä "kerro jos joku kiusaa"-tasolla, ei niinkään analysoimalla mitä se kiusaaminen sitten on (kuten hänen tapauksessaan sitten oli ulkopuolelle jättämistä, arvostelua ja syrjimistä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen esikoisen kaveripiirin touhuja seuratessa miettinyt paljon ihmisen raadollisuutta, kun sosiaaliset taidot eivät ole vielä hioutuneet. Kun seuraa 5-6-vuotiaiden tyttöporukkaa, välillä sydäntä särkee, kun kuulee miten julmia lapset toisilleen ovat. Uhkailevat ja sulkevat ulkopuolelle. "Kiusaajan" ja "kiusatun" roolit vaihtelevat päiväkohtaisesti. Tuntuu, että lapset kokeilevat vallankäyttöä ja haluavat sulkea toisen pois jouduttuaan itse pois suljetuksi. Ihan kamalaa katsottavaa. Välillä yritän puhua asiasta ja käydä läpi, miltä toisesta tuntuu, kun ei oteta mukaan. Keskustelu ei tunnu uppoavan lapseen lainkaan. Minulle on jäänyt vaikutelma, että hän ei koe tilannetta mitenkään ongelmalliseksi. Ja se hämmentää minua, kun itsestä toiminta näyttää niin brutaalilta.

      Mutta tuo pienen töniminen, haukkuminen ja syrjintä on ihan kamala juttu. Toivottavasti asia otettiin vakavasti päiväkodissa.

      Poista
  2. Hmmm. Eikö ole hieman ylimielistä ulkoapäin lähteä arvottamaan toisen kokemusta, että mikä on totta ja mikä ei? Ja eikö yksi suurimmista ongelmista kiusaamisen ehkäisyssä ole se, etteivät aikuiset ota kiusatun kokemusta todesta?

    Siitä olen mainitsemasi asiantuntijan kanssa samaa mieltä, että tärkeää on opettaa lapsille yhdessä toimimisen taitoja. Erilaisuuden hyväksymisen oppi on sekin tärkeää, ja kai toisen asemaan asettumistakin voi opettaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä mä en tekstissä väittänyt, että jotakin tiettyä ihmistä ei olisi kiusattu. Se olisi mun mielestä asiatonta tapausta tarkemmin tuntematta. Lähinnä sanoin ääneen asian, joka nousi mieleeni joitakin kuvia katsellessa. Ajatus voi olla ihan väärä tai osittain oikea, mutta mun mielestä olisi ikävää, jos näistä ajatuksista ei saisi edes keskustella. Ainakin Lasse Männistö on ilmeisesti todennut, että ei ollut kiusattu, vaikka kampanjaan osallistuikin.

      Mutta en lähtisi vertaamaan sitä, miten minä suhtaudun facebook kampanjoihin ja sitä, miten aikuiset reagoivat lapsen koulukiusatuksi tulemiseen. Niillä asioilla tuskin on yhteyttä. Totta on, että kiusattu ei aina löydä aikuista joka ryhtyisi asiaa ratkomaan, mutta ainakin tapaamieni erityisopettajien mukaan se puuttuminen on aivan helvetillisen vaikeaa, vaikka laittaisi kaiken ammattitaitonsa ja hyvän tahdon peliin. Ja siitä varmaan jää joskus lapselle valitettavasti se olo, että aikuiset eivät ole ottaneet todesta. Ja joskus ketään aikuista ei vaan ole oikeasti ollut.

      Poista
    2. Kommenttini liittyi enemmä tekstisi ensimmäiseen kappaleeseen kuin #kutsumua-kampanjan ihmettelemiseen. Tekstistäsi jäi minulle (kenties väärä) fiilis, että kohtelun pitäisi täyttää tietyt kriteerit, ennen kuin sitä saa kutsua kiusaamiseksi. Ehkä et tarkoittanut sitä, saatoin ymmärtää väärin. Se on etenkin kirjoitetussa tekstissä haaste, mutta kommenttilootassa voi sitten tarkentaa.

      Mitä tuohon kampanjaan tulee, niin luettuani Suomen lukiolaisten liiton sivuilta aiheesta ymmärsin heidän kutsuneen mukaan kaikki, jotka haluavat osoittaa tukensa kiusatuille. Itse kiusatuksi tuleminen ei ollut vaatimus osallistumiselle. Osallistuin itsekin.

      Itse katselin #kutsumua kuvia Instagramissa. Häkellyin kymmenistä ja kymmenistä näkemistäni kuvista, joissa tavalliset nätit tytöt ja söpöt pojat olivat yliviivanneet sanoja "ruma", "huora" ja "idiootti". Kampanja onnistui antamaan näille nuorille äänen, ja toivottavasti myös voimaannuttamaan heitä. Se myös konkretisoi sen, että sanat satuttavat. Nekin, jotka lausuja heittää ilmoille puolihuolimattomasti vitsinä.

      Poista
    3. Mä en ottanut päiväkodissa tai tuossa ekassa kappaleessakaan mitään kantaa siihen, onko joku tullut kiusatuksi. Mulla ei ole aavistustakaan, mitä siellä päiväkodissa tapahtuu. Toistin vain sen, mitä ryhmän aikuinen oli pannut merkille muuttuneen usean kymmenen vuoden varhaiskasvatuskokemuksensa aikana. -Nykyään lapset nimeävät tilanteet, joissa asiat eivät mene heidän tahtonsa mukaan kiusaamiseksi. Mun mielestä se on kiinnostava huomio ja se ei sulje pois sitä, etteikö kiusaamista oikeasti tapahtuisi päiväkodeissa. Koska kyllähän sitä tapahtuu. Mutta se on mun mielestä kyseenalaista, että joku lapsi nimetään kiusaajaksi vain siksi, että jollekin toiselle lapselle on tullut se tunne. Mun mielestä tulkintoja pitää käydä läpi lasten kanssa, koska he tekevät niissä ajoittain virheitä, kuten me aikuisetkin.

      Mun reaktio #kuviin liittyy ehkä myös ylipäätään #kutsumua kampanjan sävyihin. Mä en koe sitä mielekkääksi, että ihmiset, jotka eivät koe tulleensa kiusatuiksi, "antavat tukensa" kiusatuille rinnastamalla itsensä kiusattujen asemaan. Tämä on tietenkin vain mun tulkintaa ja kuvastaa ehkä omaa inhoani kaikenlaisiin some-kampanjoihin. Mutta hyvähän se on että nuo kampanjat voivat nostaa esiin niitä asioita, joita monet nuoret ovat joutuneet kohtaamaan ja kuulemaan. Mä luulen, että varsinkin jokaisella naisella on näistä asioista muutama tarina kerrottavana.

      Poista
    4. Mä täällä Liisa taas nyökyttelen päätäni irti kun oon niin samaa mieltä :D Mä olen kokenut ihan samoin ja nimenomaan kyseenalaiseksi tueksi sen, että kiusatuille annetaan tukea samalla tavalla rinnastamalla tuossa kampanjassa. Kuitenkin mitä itse on noita #kutsumua kuvia nähnyt niin siellä on ollut ihan todella kipeitä tarinoita ja asioita joiden jakaminen ei varmasti ole ollut helppoa. Musta on irvokasta että esimerkiksi kiusaajat ovat lähteneet tuohon kampanjaan mukaan sillä kiusaaja-statuksellaan. Tosin mullakin on se ongelma että harvoin innostun somekampanjoista ja koen ne vähän ärsyttäviksi. Paitsi kirjoihin liittyvät. Että voi mennä ihan senkin piikkiin.

      Poista
    5. Mun mielestä se asetelma oli outo. Kampanja, jossa väkivallan uhrit kuvaavat itsensä ja sitten joku, joka ei ole joutunut väkivallan uhriksi ottaa itsestään kuvan, jossa toteaa, että on muakin joskus vähän tönitty. Ja sitten vielä väkivallan tekijä kuvaa itsensä ja ilmoittaa, että en mä enää ole väkivaltainen.

      Mun mielestä ne kiusattujen tarinat on arvokkaita, mutta en ihan tajunnut sitä muuta kuviota.

      Poista
    6. Mä olin pyöritellyt tätä asiaa parisen viikkoa mutta uskaltauduin kirjoittamaan omankin blogin puolelle vasta kun luin tän sun kirjoituksen. Musta tuntui että ei saisi ajatella tästä asiasta tämän kampanjan tiimoilta näin ja oli tosi rohkaisevaa lukea tää sun kirjoitus. Kiitos siis siitä!

      Poista
    7. Mäkin pohdin aika pitkään, kirjoitanko vai en. Niin hankala aihe.

      Välillä tuntuu siltä, että kun kirjoittaa jostakin näkökulmasta, ihmiset ajattelevat, että se on ainoa näkökulma, jonka kirjoittaja näkee. Ja eihän se tietenkään niin ole, vaan monta todellisuutta voi elää tässä maailmassa rinnakkain. Ja se juuri tekee asioista niin monisävyisiä ja vaikeita. Mutta kiva kun rohkaistuit sinäkin! Mielenkiintoista keskustelua ainakin syntyy! :)

      Poista