Lapsi, joka laulaen tulee ja juosten menee

Jälleen eräs lapsuuden virstanpylväs saavutettu. -Esikoinen aloitti 5,5-vuotiaana ensimmäisen harrastuksensa. Muutaman kuukauden vauvamuskarikokeilua ei lasketa, sillä kyse oli lähinnä nuoren äidin etsikkoajasta paikoissa, joihin hänen ei vaan olisi kuulunut mennä. Olenko ainoa äiti, joka on rynnännyt ahdistuksissaan ulos kaatosateeseen asukastalon loruhetkestä? Olemme myös vauvauinti drop-outeja. 

Olemme siis olleet erittäin laiskoja järjestämään lapselle elämyksiä, joista meille lähetetään kotiin lasku. Nyt kuitenkin kaivoimme kuvettamme ja ilmoitimme esikoisen balettitunnille, kun lapsi tajusi sitä itse toistuvasti ehdottaa. Lapsi oli täpinöissään etukäteen viikkotolkulla ja hehkui intoa tunnilta kotiin päästyään. Ehkä tämä on vaivan ja rahan arvoista.

Mutta edelleen on yksi asia, jota en tässä lasten harrastustouhussa ymmärrä. Monet vanhemmat tuntuvat pitävän täysin itsestäänselvänä asiana, että lapsella täytyy olla sekä musiikki- että liikuntaharrastus. Tunnen kuuluvani sukupuuttoon kuolevaan vanhemmuuden alalajiin, joka sinnikkäästi sopertaa, että eihän lapsen täydy välttämättä mitään harrastaa. Jossakin vanhemmuuden lajipuun toisella äärilaidalla näyttää olevan menossa rodunjalostustapahtuma, jossa lapsen kaikkia ominaisuuksia täytyy pyrkiä kehittämään parhaalla mahdollisella tavalla, jotta jälkikasvu ei vaan jäisi paitsioon… Jostain.

Selventäkää tyhmälle. -Miksi lapsella täytyy olla sekä musiikki- että liikuntaharrastus?

Oodi nugeteille

Blogiani pitempään seuranneet tietävät, että touhotan mielelläni ruoasta. Ruokajutuille on blogissa oma tunnisteensakin. Hörhöilen mielelläni lasten synttäritarjoilujen parissa  ja pusaan piirakan aina kun ilmassa on pienikin juhlan poikanen. Heittäydyinpä ihan hipiksikin ja syötin kakkosvauvalle melkein pelkästään sormiruokia. Kotiäitivuosina leikkipuiston grillipäivänä itse tehdyille hampurilaispihveilleni naurettiin.

THL:n tutkija Heli Kuusipalo on päässyt viime päivinä otsikoihin ehdotuksellaan lasten ruokalistojen lopettamisesta ravintoloissa. Olenpa minäkin lasten ravintola-annoksista joskus paasannut. Mutta silloin oli kyllä kyse ihan vaan ravintolan vedätyksestä katteen parantamiseksi. THL:n Kuusipalo linjaa, että nakit ja nugetit ovat liian rasvaisia ja suolaisia, eikä lasten pitäisi niitä ravintoloissa syödä.

Sillä on väliä, mitä lapset suuhunsa laittavat, mutta onko sillä nyt kuitenkaan kovinkaan paljon väliä, mitä siellä ravintolan lasten ruokalistalla on? Viiden äitiysvuoteni aikana olen törmännyt vain muutamaan ravintolaan, jossa lapselle ei saisi tilattua puolikasta annosta tavallisesta ruokalistasta. Joten eikö se nyt ole ihan vaan meidän aikuisten vastuulla, mitä lapsille tilataan?

Ja toiseksi –Jos lapsi haluaa tilata ravintolassa nakit ja ranskalaiset, mitä ihmeen pahaa siinä on? Ravintolaan on mukava mennä syömään sitä ruokaa, jota tekee mieli ja joka maistuu hyvältä. Itse en ainakaan tee tilausta sen perusteella, mikä on vähärasvaista ja terveellistä. En siis tohdi vaatia sitä lapseltakaan. Nautin myös perheen kanssa ruokaillessani oman ravintola-annokseni mieluummin ilman lapsen jatkuvaa marinaa ruoan epäilyttävästä mausta ja järkyttävistä ainesosista. Nakit ja nugetit ovat parhaimmillaan all-win-situation. Kukaan tuskin luulee, että lapsen täysipainoinen ruokavalio muodostuisi yksinomaan prosessoiduista eineksistä.