Jako kolmeen

Olen huomannut, että blogini kirjoitukset voi jakaa kolmeen kategoriaan. Ryhmänä yksi arjen kuvaukset. Kakkosena lasten kehitysvaiheiden minussa aiheuttamat reaktiot. Kolmoskategoria koostuu yleisestä äitiyden ja vanhemmuuden ilmiöiden ihmettelystä.  Ja sitten välillä touhotan ruoka-asioista. Tässä tämä Pihalla kotona kuvio lyhykäisyydessään.

Viikkoon on mahtunut kaikkia edellä mainittuja teemoja. Olen perinteiseen tapaan elellyt arkeani. Tänään hehkutan perjantaita ja kuinka se on työviikon päättävänä päivänä aina melko hyvä päivä. Nyökyttelin hymyillen Buffalo Stancen tahtiin jo ennen aamukahdeksaa. Töissä tein hommia perustahtiin, järkytyin kamalasta uutisesta ja iloitsin onnistumisesta. Maistoin elämäni ensimmäistä raakakakkua työkaverin läksiäiskahveilla ja vitsailin pakurikäävästä. Takana oleva työviikko katkoi ajatuksia häiritsevästi, joten päätin lähteä jo kolmelta kotiin. Kieppasin päiväkodille kirjaston ja kaupan kautta. Foucault'a, sipsejä ja siideriä iltaa varten. Päivällinen, pikku kakkonen, leipomista, luku Marikkia ja takaisin leipomaan.

Kakkoskategorian, kasvan lasteni mukana-teeman, tapahtumiin lukeutuu aiemmin viikolla toimittamani vierailu Br-leluissa. Ihan muina naisina, ja iloisin mielin, kiikutin kassalle kasan pinkkiä, kimalletta ja Hello Kittyä. Bonarina mukaan lähtivät läpinäkyvästä muovista tehdyt lasten korkokengät, joiden pohjissa on punaisia välkkyviä led valoja. Ensimmäinen ajatukseni kengät nähdessäni oli Stripparin kengät! toisena Esikoinen rakastaisi näitä! Kasvutarinani kaikki kasvatusperiaatteet kadottaneeksi vanhemmaksi on mukavassa vauhdissa ja minä vilkuttelen löysin rantein vanhalle itselleni.

Kolmannen ryhmän teemana on tällä viikolla ollut syvällinen, elämän tarkoitukseen vertautuva, dilemma: Miksi äidit keskustelevat lastensa pituudesta ja painosta? Jokainen lisääntynyt nainen on ollut vähintäänkin paikalla näissä keskusteluissa. Minä pohdin, miksi oman jälkeläisen painon ja pituuden raportointi on yleinen tapa? On melko silmiinpistävää, että me ihmiset noin ylipäätään olemme eri pituisia ja painoisia. Olen myös siinä käsityksessä, ettei oman lapsensa painoon ensimmäisinä elinvuosina juurikaan voi vaikuttaa. Lapsen paino- ja pituuskehitys ei oikeastaan siis kerro mistään mitään, paitsi ammatti-ihmisille, joille erilaisten käyrien piirtely on yksi työväline. Olemmeko me niin ehdollistuneita neuvolajärjestelmämme mittakyttäykseen, vai miksi tämä keskustelunaihe tuntuu olevan äitien suosiossa? Ovatko jotkut ihmiset ihan oikeasti kiinnostuneita toisten ihmisten lasten pituudesta ja painosta? Jos joku osaa selittää minulle tämän diskurssin syvimmän olemuksen, olisin kiitollinen.

Ruoka-asioista touhotuksesta lupaan kuvamateriaalia lähipäivinä, kun lataan nettiin valokuvan melonista, johon olen tökkinyt coctail tikkuihin seivästämiäni lihapullia ja nakin paloja. Stay tuned!

Suhteellisuusteoria

Mulla on sellainen tunne, että tää homma on hanskassa. Mä oon tehnyt exelinkin. Kaikki on suunniteltu. Sitten jatkoin puhelinkeskustelua kaverin kanssa, jaarittelemalla lähinnä itseni vakuutellen, kuinka melkein mitä tahansa kestää pari tuntia. Niinkuin esimerkiksi 14 lapsen syntymäpäiväjuhlia. Ehkä osa sairastuu viikon aikana. Tulee vaikka joku ripuli.

Arviolta 15 minuuttia puhelun päättymisen jälkeen esikoinen valitteli kipeää korvaansa. Minä kuulin korvissani rauhoittavaa puron solinaa ja panhuilumusiikkia. Pohdin ongintapusseille sopivaa unisex väriä ja tuikkasin 3 ml Panadolia lapsen kurkusta alas. -Kyllä se siitä. 

Tänään kävin vähän varmuuden vuoksi laskemassa, kuinka paljon joutuisimme pulittamaan Snadi stadi tyyppisestä juhlaratkaisusta. *#&?!*?#? arviolta 400 euroa. Hohhoijakkaa. Sillä hinnalla pääsisin jo melkein New Yorkiin. 

Sitten pähkäilin, onko tarjottavaa liikaa vai liian vähän. Sitten katsoin jakson Satuhäitä ja tajusin, että juhlia on monenlaista. Tunsin itseni sellaisella hyvällä tavalla tavalliseksi. Tästä on hyvä jatkaa.

Vuoden some-lupaus

Viikon teemana on ollut havahtuminen omaan vanhuuteeni. Töissä nuoremmat kollegat ihmettelivät avioliittovuosieni ja lapsieni määrää (kohta 7! 2!). En oo enää nuori, ajattelin. Kuulin ensimmäistä kertaa WhatsApp sovelluksesta. Kuulemma kaikki sitä käyttävät. Taidan olla tulossa vanhaksi, ajattelin. Sitten näin Sokoksella moon bootseja myynnissä ja muistelin lapsuutta 80-luvulla, 30 vuotta sitten, kun äiti ei suostunut minulle niitä moon bootseja hankkimaan. Olen vanha, ajattelin. 

Mutta onneksi vanhana on kivaa. Aiemmin tällä viikolla huokailimme töissä yhteistyökumppanin kanssa sitä, kuinka ihanaa on olla niin vanha, että ei enää arvota tyylikkyyttä lämpimänä pysymisen edelle. Keskustelukumppani viikkasi ennen palaveria toppahousut käsilaukkuun ja oli lämmin, tyylitön ja onnellinen. 

Vanhuuteen kuuluu myös kaikkien uusien asioiden kauhistelu. Tänään sain tietooni aamu-uutisia työmatkalla selaillessani, että yksi tämän vuoden someilmiöistä saattaa olla oman nakukuvan lataaminen nettiin. Omg, tai jotain. Jälleen yksi syy iloita tosiasiaa, ettei ole enää nuori. 

Selfien, eli meitsien lisäksi omien ruoka-annosten kuvaaminen jatkaa some-suosiotaan. Unohdin kuvata lounaaksi nauttimani Street gastron leivän, mutta onneksi tajusin kaivaa kameran esiin päivällisellä. Nyt pääsette osalliseksi tästäkin tärkeästä some-informaatiosta: Lihapullapasta!! Ajankuvasta ahdistuneena tein juuri päätöksen, että pyrin olemaan tänä vuonna ottamatta yhtään itse näpsäistyä kuvaa naamastani, jaloistani tai syömistäni ruoista. Koska olen aikuinen ja vanha.

Jäähyväiset mopolle

Lisäsin blogin tunnisteisiin kategorian Eeppistä. Sysäyksenä toimi pikku kutsukorttiaskartelu, joka pakotti minut myöntämään tosiasian. Minä otan lasten synttärijuhlajärjestelyt todellakin tosissani.  

Helmikuisten synttärien lähestyessä olen aloittanut lasten syntymäpäiväjuhlien valmistelut ja eeppistä tunnelmaa lähdetään tänäkin vuonna tavoittelemaan. Viime vuonna myönnyin esikoisen vaatimuksiin ensimmäisistä kaverisynttäreistä, tilailin netistä ties mitä juhlaroipetta, koin hermoromahduksen ja selviydyin hengissä juhlaviikonlopusta. Voimme tätä draaman kaarta seuraamalla todeta, että asiaa juhlajärjestelyistä riitti ainakin neljään postaukseen. -Eeppistä.  

Lasten synttäreiden lähestyessä havaitsen jälleen sisälläni kasvavan tutun ahdistuksen- ja innostuksensekaisen väkertämispakon. Esikoinen haluaa askarrella itse kutsukortit ja matkalla työtapaamiseen kävin ihan vähän vaan kurkistamassa Tigerin askartelutilpehöörejä. Poistuin kaupasta tyytyväinen virne naamallani ja leimasimia, kuvioteippejä ja kartonkia laukussani. Illalla lasten katsellessa Pikku Kakkosta kokeilin leimaamista ihan vähän vaan.

Minulla on jo visio juhlissa tarjottavista herkuista. Ei välttämättä täytekakkua -ja vittu ihan varmasti ei niitä saatanan cookie popseja, joita väänsin vuosi sitten silmät ristissä aamuyöllä. Ruokateema on yksinkertaista ja hyvää, lapsille ja aikuisille maistuvaa, peruskamaa. Tämä kaikki selostettuna sellaisella Jamie Oliver tapaa Nigella Lawsonin henkisellä fiilistelyllä. Paitsi olen kyllä tämän päivän aikana kehittänyt keskivaikean pakkomielteen myös nakkisiilistä. Se on ehkä pakko toteuttaa. Nakkisiili.

Kiitos 2013-2013

Vuosi 2013 oli hyvä vuosi. Yllättävä vuosi irtisanoutumisineen, raskaskin. Innostava, uudenlainen, työn- ja opiskeluntäyteinen. Kaiken kaikkiaan hyvin opettavainen vuosi, jonka jälkeen ymmärrän maailman menoa ja sen moniuloitteisuutta taas vähän paremmin. 

Vuoteen mahtui hassuja hetkiä. Jaoin ilmapalloja espoolaisessa kauppakeskuksessa. Vedin pari satutuokioita päväkotilapsille. Seurasin ruumisarkkujen valmistusprosessia. Twerkkasin oulunkyläläisessä lähiöbaarissa ja eksyin vessareissulla ministeriön kellarikerrokseen. Kaikenlaista.

Ja sitten uudenvuoden lupaukset. Tässä yhteydessähän voi lupailla ihan mitä sattuu, mutta näitä seuraavaksi mainittuja lupaan yrittää. En kiirehdi turhaan aamuisin. Kutsun useammin ihmisiä syömään. Yritän suhtautua 5-vuotiaan Uhma 2.0 silmienpyörityksiin, tuhahteluihin ja yleiseen marinaan asiallisesti. Siis yritän, en lupaa. Yritän keskittyä siihen, etten lataa lapsien toteutettavaksi tai kannettavaksi omia tarpeitani, tai vaadi heitä olemaan sellaisia ihmisiä, kuin toivoisin heidän olevan. Pyöräilen useammin töihin. 

Päätän vuodenvaihteen analyysini Justin Bieberin sanoihin: It's the start of the new year baby, baby yeah. And I know what to do with it, baby, baby yeah.