Mistä on pitkät psykoterapiat tehty?

-Äitisuhteista, väärin käsitellyistä kasvukriiseistä ja sisarkateudesta. Niistä on mehevät lapsuustraumat tehty. Että siitä vaan sitten lapsenkasvatushommiin ilman turhia suorituspaineita. 

Kakkosen saapuminen perheeseemme ei sujunut täysin halinpehmoisissa merkeissä. Esikoislapsi vastaanotti sisaruksen takomalla häntä nyrkeillä päähän, puremalla vauvaa naamasta ja istumalla hänen päällään. Sinnikäs kun on, ihmistaimi selvisi sisarensa tervetulotoivotuksista hengissä ja alkoi maksaa kalavelkoja takaisin pienen kaunaisen sielunsa kyllyydestä. Heistä kasvoi parivaljakko, joka rakastaa ja vihaa toinen toistaan vaihtelevalla frekvenssillä. Ja he kilpailevat. He kilpailevat siitä paremmasta muumihaarukasta, vaaleanpunaisesta murokiposta, jok'ikisestä lelusta, sylipaikasta ja vanhemman huomiosta. Isin syli on paras paikka juuri silloin, kun se on toisen siskon toimesta varattu. Äidin syli ei silloin kiinnosta. Ainoana päämääränä on sisaruksen syrjäyttäminen.

Lasten tasavertaisessa kohtelussa törmää väistämättömien pettymysten lisäksi myös toiseen ongelmaan: He ovat eri ikäisiä. Heiltä ei voi vaatia samoja asioita, ja sekös se vasta epistä onkin. 4-vuotias joutuu jäähypenkille miettimään ja rauhoittumaan, mutta 2-vuotiaalta emme sitä vaadi. Pienempää avustetaan enemmän. Pienemmän nukkumaanmenosekoiluihin suhtaudutaan pehmeämmin. 2-vuotiaalta ei vaadita yhtä paljon, koska hän on 2-vuotias. Isosiskon näkökulmasta meneillään on megalomaaninen vää-ryys. Isomman siskon etuoikeuksien ja taitojen läpikäyminen laannuttaa raivon satunnaisesti, mutta riipaisevaa tuo epäreiluuden kokemuksen sulattelu näyttää olevan. 

Tämä sisarusasia pitäisi hoitaa kunnialla ja hyvin. Silti huomaan, että isompaan lapseen hermostuu nopeammin. Kun sen pitäisi isompana tajuta näyttää esimerkkiä ja lopettaa toisen kiusaaminen ajoissa. Sen pitäisi hillitä itsensä, poistua paikalta ja antaa olla. Pieni kun on niin pieni vasta. Tuntui aina siltä, että minua ei rakastettu yhtä paljon kuin pikkusiskoa, huokaa esikoinen terapeutin pehmoisella sohvalla vuosikymmenien päästä.

Sieluun sattuu, kun kasvaa ihmisenä

Kaikki meni tietenkin juuri niin kuin olin ounastellut, tai oikeastaan etukäteen pelännyt. Minua koetellaan. Esikoisen päiväkodin valokuvaukseen valitsemat vaatteet olivat aivan kamalat. Sävyt eivät soinnu yhteen ja kimalletta on kertakaikkiaan ihan liikaa. Pysyin kuitenkin päätöksessäni olla puuttumatta suuren päivän asuvalintaan. Hengitin syvään ja pidin turpani melkein visusti kiinni. Ehkä yhden kerran totesin hiljakseen, että eikö tuo pilkullinen paitakin olisi aika kiva. Ei kuulemma ollut. Sitten tajusin lopettaa ja lakkasin lasten kynnet pinkillä kynsilakalla. Anna lapsen olla oma erillinen itsensä, anna lapsen olla oma erillinen itsensä, anna lapsen olla oma erillinen itsensä.

Alustavat puistatusharjoitukset suoritettiin muutamaa viikkoa aiemmin, kun julistin kauppakeskuksessa esikoiselle, että nyt saat ihan ite valita mieluisat vaatteet kaverin synttäreille. Sitten ostettiin strassiballeriinaa ja kimallehametta. Glittersukkahousujen kohdalla pyyhin tuskan hikeä ja yritin vienosti vilautella reippaan pinkkejä puuvillaversioita. Hengitin taas syvään ja kysäisin iloisuutta tavoitellen, että otetaanko nämä kimalteiset mieluummin. Sujautin kassalle mukaan äidin mielestä kivan pilkkupaidan ja annoin itselleni suorituspisteiksi 8 1/2.

Olen viimeisen vuoden aikana taputellut itseäni henkisesti olalle lasten vaatevalintojen suhteen. Olen luopunut siitä toiveesta/harhaluulosta/typeryydestä, että minun kuuluisi päättää, minkälaisia vaatteita lapseni pukevat päälleen. Ei minun kuulu. Jos lapsi näkee itsensä ihanana ja kauniina jossakin asussa, hänen pitää antaa laittaa se päälleen, vaikka se olisi minusta ihan mauton. Olen opetellut ostamaan vaatteita, joista en pidä. Siihenkin tottuu.

Mutta nyt pääsemme kysymykseen, joka jaksaa askarruttaa minua vuodesta toiseen: Katu-uskottavat, huolitellun tyylikkäät lapset. - Miten he syntyvät? Miten ne äidit, jotka harrastavat lapsiensa pukemista Mini rodineihin, Marimekkoihin ja Polarn o pyreteihin saavat rytkyt keploteltua lastensa ylle aamuisin? Onko näiden lasten elinpiiristä eliminoitu kaikki mauton ja lapsille mieluisa Cars ja Disney prinsessa materiaali? Lahjotaanko lapsia vai painitaanko heidän kanssaan, jotta äiti saa mieleisensä asukokonaisuuden näytille?  Miten se on mahdollista??? Spill the beans!

Ylistys suomalaiselle miehelle, joka tulee työpaikalleen ja on päiväsaikaan selvin päin

Tämä ei ole myöhästynyt isänpäiväpostaus. Tämä on ylistyslaulu remontti-, sähkö- ja lvi-alan ammattilaisille, joiden työpanoksen ansiosta meidän perheellä on jälleen käytössä keittiö -kolmen kuukauden tauon jälkeen. - Kyllä, kolmen. 

Elokuusta lokakuun alkuun menetin uskoni rakennusalaan. Ohareita, katoamisia ja epämääräisyyksiä -ja sitten kaikki alkoikin yhtäkkiä sujua. Liikutuin aamuisin, kun miehet tulivat töihin ajallaan ja tekivät työnsä tarkasti ja ammattiylpeydellä. Kaatokännissä oltiin vasta työpäivän päätyttyä. Ar-vos-tan.

Kato ku vesi virtaa, huokasin haltioituneena miehelle, kun sepalus auki hanoja kytkenyt putkimiessetä oli huristellut matkoihinsa 70 euron huoltoajokorvaukseen oikeuttaneella pakettiautollaan. Täytimme tiskikonetta liikuttuneina ja vihimme voitonriemuisina käyttöön uunin työntämällä sinne pellillisen ranskalaisia. Voisin kirjoittaa oman vuodatuksen uunin nerokkuudesta ja monikäyttöisyydestä lapsiperheen arjessa. Ja keittiön tasot! -Todella kätevät olla olemassa.

Olen niin onnellinen, että haluaisin kutsua teistä jokaisen syömään meille uunissa paistamaani keikauskakkua. Tai makaronilaatikkoa. Tai vaikka niitä ranskalaisia. Ei tarvitse enää syödä kertakäyttöastioista tai huolestua tiskeistä. Meillä on tiskikone!!!

Keskusteluja 2-vuotiaan kanssa

Äiti ja tytär viettävät kahdenkeskeistä laatuaikaa lauantaipäivänä ostoskeskuksessa. He istuvat lounaalla hampurilaisketjun ravintolassa.

- Äiti, miski sulla on kahvia?

- Tää ei oo kahvia, tää on kokista.

- Mä en tykkää kokista, tykkään kesputista.

- Joo.

- Onko tossa vessa?

- Ei taida olla. Ovessa lukee, että se on siivouskomero.

- Onko siellä joku?

- En usko, siivouskamppeita varmaan vaan. 

- Miski?

- Siellä on niiden paikka.

-Miski?

Lapsi kääntyy viereisessä pöydässä istuvan intialaisperheen puoleen.

-Tässä on mun äiti. Tässä on mun äiti. Tässä on mun äiti.

Intialaisen perheen äiti hymyilee ja lapsi palaa lounaansa pariin.

- Äiti, veturi menee tosi kovaa.

- Joo, niin meneekin.

- Veturi menee tosi kovaa. Mikä toi on?

- Se on seinä.

- Miski?

-Taloissa on seinät.

- Niinku meidän kotona.

- Joo. Syötkö vielä ranskalaisia?

- En tykkää ranskalaisista. Minä tykkään ranskalaisista.

Lapsi kauhoo ketsuppikipon tyhjäksi ranskanperuna lusikkanaan. 

Lapsi riisuu leikkipaikalla kenkänsä ja juoksee liukumäkeen. Äiti istuu penkillä ja vilkuttaa. Lapsi laskee mäkeä alas ja juoksee äidin luo. Äiti ottaa lapsen syliin.

- Haluatko laskea vielä?

- Joo.

Lapsi istuu äidin sylissä ja katselee leikkipaikkaa. Välillä lapsi jouksee liukumäen portaisiin, mutta kääntyy aina viime hetkellä takaisin ja palaa äitinsä luokse.

- Mennäänkö syömään jätskit?

- Joo, haluun jäskiä.

Lapsi valitsee vaniljapehmiksen ja äiti salmiakkipallon.

- Äiti miski sinä istut siinä?

- En tiedä, tämä tuoli oli tässä lähimpänä.

- Miski sinä et istu tossa oranssissa tuolissa?

- Mä istun nyt tässä?

- Äiti toi on sateenvarjo.

- Se on oikeastaan päivänvarjo.

- Ai mikä?

- Päivänvarjo, se on vähän niinkuin iso sateenvarjo, joka suojaa auringolta.

- Äiti mikä toi on?

- Päivänvarjo.

- Ai varjo vai?

- Joo.

- Äiti onko toi varjo?

- Joo. Sitten kun oot syönyt jätskin, lähetään kotiin.

- Haluun mennä leikkipaikalle.

- Mehän oltiin siellä jo.

- Haluun mennä leikkipaikalle.

Äiti ja lapsi siirtyvät leikkipaikalle. Lapsi riisuu kenkänsä ja menee melkein liukumäkeen, mutta siirtyy sitten istumaan äidin syliin. Tovin sylissä istuttuaan hän kiipeää liukumäkeen.

- Äiti, mä en halua vielä lähteä.

- Joo, leiki vielä vaan.

- Mä haluun jo lähteä.

- Aha, ootko varma, että nyt mennään. 

- Joo.

- Noniin, sitten mennään kotiin.

- Eeeiiii.

- No minne sä haluaisit sitten?

- Pankkiin.

- Pankki on kuule tänään kiinni.

- Miski?

- Pankki ei ole auki lauantaisin,siellä on ovet lukossa. Sinne ei voi mennä.

- Miski?

-Poliisi tulee paikalle, jos sinne yrittää tänään mennä sisälle.

- Miski autot ovat parkkipaikalla?

- Tänne voi jättää auton, kun tulee kauppaan.

- Joo.

Ojasta allikkoon

Tämän syksyn sosiaalisen kalenterin odotetuin tapahtuma oli allekirjoittaneen eilinen syntymäpäivä. Äiti, milloin sun synttärit olikaan? Meneekö sun synttäreihin vielä kauan? Kuinka monta yötä vielä? Mä en äiti kerro, mitä mä annan sulle lahjaksi. Haluaisitko äiti vähän arvailla, mikä se sun lahja on? Onko sitten juhlat? Ketä sä kutsut sun synttäreille? Herätin esikoisen kylässä olevissa kavereissa ihmetystä, kun totesin, että minun synttäreilleni ovat kaikki tervetulleita. Saako mun isikin tulla, kysyi 5-vuotias silmät selällään ja ääni väristen? -Joo, saa ja saa ottaa kaverinkin mukaan.

Todellisuudessa juhlat vietettiin matalalla profiililla perheen parissa kinuskikakkua ja kuohujuomaa maistellen. Esikoisen tuskallisena salaisuutena pitämä lahja oli runon lausunnasta ja musiikkiesityksistä koostunut lähes tunnin mittainen taidepläjäys, jossa kuultiin kappaleita Hämä-hämä-häkistä Frontside ollieen. 

Lapsille juhlasuunnitelmistani valehtelulla oli kuitenkin tarkoitus. Syntymäpäiväjuhlat ovat paitsi mukava syy nauttia täytekakkua, myös pienen lapsen maailmassa oivallinen keino sosiaaliseen vallankäyttöön. Mä en kutsu sua mun synttäreille, on patenttiuhkaus lähes tilanteessa kuin tilanteessa, jossa leikkitoveri ei toimi toivotulla tavalla. Hienovaraisempia nyansseja kiristystoimintaan voidaan tuoda juhlien paikkajaolla. Sä et saa istua mun vieressä mun synttäreillä-kortti, voidaan kaivaa esiin pienempää disautusta vaativissa tilanteissa.

Tämä uhkailu vie minulta järjen. Päiväkodista kerrotaan, että he puuttuvat lasten keskinäiseen uhkailuun. Pyydämme kotonakin lopettamaan, mutta vaikuttaa siltä, että lapsen maailmassa sosiaalisen piirin ulkopuolelle jättämisellä uhkailulla on vakiintunut asema, josta ei ole tarvetta pyrkiä eroon. Mutta kamalaa se on. Raadollista, raivostuttavaa, turhaa, tyhmää ja, voitteko kuvitella, LAPSELLISTA! 4-vuotiaani käyttäytyy lapsellisesti!!!!

Lasten keskenkasvuisen kanssakäymisen seuraaminen on saanut minut pohtimaan myös meidän aikuisten ystävyyksiä. Totesin, että ei meillä aikuisillakaan välttämättä ole lapsille suuremmin opetettavaa. En tiedä, olemmeko me sen puhtoisempia omissa ihmissuhteissamme. Suuri osa meistä viettää aikaansa kavereiden ja jopa puolisoiden kanssa, joita tuntee tarpeen jatkuvasti kritisoida ja haukkua heidän selkänsä takana. Aikuiset ihmiset pitävät yllä kaveruussuhteita saadakseen hyötyä uralleen tai omalle sosiaaliselle asemalleen. Harvassa ovat ne ihmissuhteet, jotka ovat aitoa ja pyyteetöntä ystävyyttä. Ehkä aikuisuutta onkin vain se, että opimme olemaan haukkumatta ihmisiä päin naamaa ja laskeloimaan paremmin ihmisten kanssa toimeen tulemisen hyötyjä ja haittoja. 

Menipäs kyyniseksi. Todistakaa minulle, että olen väärässä.

Kaksinpäin loikitsemaan kirjastoon

Esikoinen meni nukkumaan, mutta minä jatkoin iltasatukirjan selailua. Tämä on yksi kasvavan lapsen kiistattomista eduista -kirjallisuuden laatu nousee kohisten ikävuosien karttuessa. Maisa lähtee lomalle on yksi harvoista kirjallisista teoksista, jotka osaan ulkoa, mutta lapsen johdattaminen hieman moniulotteisemman kirjallisuuden pariin tuottaa minulle enemmmän iloa. 

Muutama ilta sitten lopetimme Liisan seikkailut ihmemaassa ja nyt siirryimme klassikon jatko-osaan. Olen lukenut Liisan seikkailut peilimaassa englanniksi, mutta Kirsi Kunnaksen käännös on kekseliäisyydessään ja perehtyneisyydessään mahtava. Kaiken lisäksi kirjan lopussa on Kirsin pohdintoja käännöstyön valinnoista. Jabberwockin  kääntyminen Pekoraaliksi on loistoisaa:

On illanpaisto, ja silkavat saijat

luopoissa pirkeinä myorien ponkii:

surheisna kaik' kirjuvat lorokaijat

ja vossut lonkaloistansa ulos vonkii

Kesällä kokeilimme Tove Janssoneita, mutta ne eivät tuntuneet innostavan 4-vuotiasta lukijaa. Siirryimme Peppi Pitkätossuihin ja minä kauhistelin 40-lukulaista ajankuvaa ja pidin Peppiä oikeastaan aika surullisena hahmona. -Isänsä hylkäämänä lapsena, jolla on jatkuvasti tarve valehdella kokeakseen pärjäävänsä tai saadakseen huomiota.

Pepistä siirryimme Uppo Nalleihin ja haltioiduimme molemmat Elina Karjalaisen i-ha-nas-ta maailmasta. Laulava lintukoira on yksi kirjallisuuden suosikkihahmojani. Mies joutui muutama viikko sitten rauhoittelemaan minua kirjaston lasten osastolla. Kaikkea ei tartte ottaa kerralla, kyllä näitä ehtii. Tullaan sitten takaisin, kun nää on luettu.

On mahtavaa, että maailma on pullollaan hienoa lasten kirjallisuutta. Mitkä ovat teidän suosikkinne,jotka haluatte jakaa lasten kanssa?