keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Varjopuolia

Heräsin aamusella huomaamaan, että kevät on ihan oikeasti tulossa. Kello löi seitsemän ja ulkona oli ihan valoisaa. Olemme voiton puolella. Tunnelma ei kuitenkaan ollut katossa. Kaikki kun on tuntunut menevän viime päivinä pieleen. Esimiesonglmia töissä, unettomia öitä työasioiden takia ja tästä seurannut puolison syntymäpäivän unohtaminen. Minä muistin, että se oli keskiviikkona, mutta tiistainahan se sitten olikin, ja tunnelma kotona sen mukainen. Näin seitsemän vuoden parisuhteen myötä olisi ehkä täytynyt muistaa paremmin. Vittu.

Aamulla itketti väsymyksestä ja harmistuksesta. Myöhästyin junasta ja olin varma, että universumi oli nimennyt tämän päivän vittuillaan Liisalle keskiviikoksi. Halusin karjua uuden lastensairaalan keräysmainoksen rustanneelle copywriterille, että kuka vitun vajakki sinäkin olet, kun pitää mainoksessa käyttää sekä sanaa jaksuhali että töpinätirehtööri. Että tässä tekee mieli puukottaa itseään, eikä synny minkäänlaista sympatiaa lapsia kohtaan. Vittu.


Samaan syssyyn teki mieli myös potkia soikeiksi väsyneiden loukkaantujamutsien lastenrattaiden vanteet, koska olen viime päivinä tajunnut, että suuri joukko naisia on loukkaantunut jostakin muutaman minuutin mittaisesta aamutelkkarin haastattelusta, jossa kirjailija puhuu kirjasta, jota nämä idiootit eivät ole edes lukeneet. Haluaisin myös todeta, että jos minä loukkaantuisin joka kerta, kun joku ihmettelee yleisellä tasolla  pitkään imettämistä, kantoliinassa lapsen kantamista tai perhepedissä nukkumista -asioita, jotka olen omassa elämässäni valinnut- saisin olla närkästynyt ihan vaikka viikoittain. Että voisiko tämä loukkaantujaporukka ihan hetkeksi lopettaa sen "kyllä meitä nyt taas kiusataan ja syyllistetään" määkimisen ja tutkiskella vaikka hetken sitä ajatusta, että olisiko siinä omassa tunnereaktiossa kenties kyse enemmän omasta epävarmuudesta kuin mistään muusta. Tai sitten voisi vaihtoehtoisesti ihan vaan keksiä parempaa tekemistä. -Että kannattaako sitä yhden ihmisen joskus kirjoittaman lehtiartikkelin tai muutaman minuutin haastattelupätkän ruotimiseen käyttää kovinkaan paljon aikaa, jos ei edes jaksa lukea, mistä haastattelussa käsitelty kirja oikeasti kertoo. Vittu.

Samaan hengenvetoon voisin lähettää myös Ajankohtaisen kakkosen teemaillan siivittämänä terveisiä hiekkalaatikon reunalle niille kotiäideille, joiden mielestä on aivan törkeää, että kotihoidontuki ei ole mikään kunnon korvaus heidän tekemästään arvokkaasta työstä. Heille haluaisin kertoa, että kotihoidon tuki ei ole palkka yhtään mistään työstä. Se on korvaus, joka maksetaan siitä hyvästä, että ei käytä kunnallista päivähoitoa. Se ei ole palkka. Vittu.

Noniin. Eiköhän tämä riitä tältä päivältä.

19 kommenttia:

  1. Aamen!

    Ja sit ihan tohon olennaisimpaan haluan tarttua, että jos mies itse muistaa oman syntymäpäivänsä, eikä mitenkään mainitse sitä (mielellään jo edellisenä päivänä), niin ihan turha on marttyyriä leikkiä seuraavana. Ja tämä pätee kaikkiin. (Toki mä tulenkin parisuhteesta missä pitää ilmoittaa toiselle mitä haluaa lahjaksi, jos sellaisia haluaa. Mut eipähän pety.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy muistuttaa oma-aloitteisesti edellisenä päivänä!!!! Mutta olin sentään pari viikkoa sitten muistanut varata perjantaiksi pöydän ravintolasta ja hoidin lapsenvahdin. Että en mä ihan paska ole.

      Meillä lahjahankinta kulkee samaan tapaan kuin teillä. Välillä tapahtuu niin, että toinen toteaa tietokoneen ääreltä, että ostit minulle juuri lahjaksi kengät.

      Poista
  2. Mä oon repinyt kotiäitilegginsejäni täällä jo saatana sunnuntaista asti kun jengi on nyt päättänyt niitata sen Silfverbergin kirjan jonkun parin minuutin telkkari-insertin perusteella. Voi neitseelliset munasarjat, vähän mediakritiikkiä peliin! Tottakai aamutelkkarin haastattelija poimii kirjasta raflaavan pätkän, tuskin edes ehtii lukea kirjaa kokonaan läpi. Ja samalla nämä ammattiloukkaantujamammat sivuuttavat päättäväisesti kaiken sen hienon, koskettavan, pohdiskelevan ja henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen (jne) mitä kirjassa on, koska eihän sitä nyt voi lukea koska paskahan se on, eikä kiinnosta. Sitäpaitsi, Silferberghän nimenomaan nauraa omilleen, koulutetulle ekotietoiselle keskiluokalle. Miksi meidän pitää olla niin tosikkoja, ettei me kestetä mitään itseemme kohdistuvaa virnuilua?

    Joo ja teemailta, en edes aloita. Paitsi että sillä punatukkaisella naisella oli ihan samanlainen katse kuin Nina Mikkosella.

    En kestä kun Facebookissa joillain on ammatin kohdalla "työskentelee yrityksessä Kotiäiti". Mikäs vitun yritys se sellainen on? Ja töpinätirehtööri??? Multa menee kohta usko koko ihmiskuntaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mä tajusin vasta maanantaina ja vaikeaa on kyllä ollut sen jälkeen. Jengi silmät kirkkaina antaa "kirjakritiikkiä" kun eivät ole edes pitäneet kirjaa kädessään. Itsellä ei riittäisi pokka. Ja kun lähes ainoa viesti, joka tuosta puheesta välittyy, on pyyntö siitä, että voivatko nyt kaikki yhdessä vakuuttaa minulle, että olen toiminut oikein valitessani asioita, joita olen valinnut.

      Se, mikä on ilmeisesti monelle vaikeaa ymmärtää on se, että henkilökohtaiset valinnat liittyvät aina suurempaan kontekstiin ja esim hoitovastuun tasapuolinen jakaminen vanhempien kesken on ihan oikeasti avain meidän aikamme suurimpaan murrokseen työelämässä ja tasa-arvoaasioissa.

      Mutta liikuttavan henkilökohtainenhan se kirja on, eikä siitä puolesta kirjaa ole helppoa tai edes tarpeellista tehdä parin minuutin haastista aamutelkkariin.

      Ja se punatukkainen oli vetänyt kreppiraudalla kiharaa tukkaan!!!!

      Sehän on kato ihan yrittäjyyteen verrattava homma, jos pitää huolta omasta perheestään!!! Se on vaan se palkka-asia pielessä, kun ei sitä työtä arvosteta yhteiskunnassa!!! Että pitäisi varmaan joku mitali saada, kun on niin valtavan arvostettavaa hoitaa omat lapsensa.

      Tässähän pääsee jo työmatkalla ihan hyville kierroksille.

      Poista
  3. Word.

    Toivottavasti työasiat oikenevat. Mulla on ollut samantyyppisiä fiiliksiä, harmittaa kovin kun haluaisin niin tykätä niistä töistä (työssäkäynnistä ylipäänsä pidän) ja nyt olen pisteessä, jossa sanoin pomolle ihan suoraan, etten oikein näe mistä tässä kannattaisi keskustella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Työstä tykkään edelleen, mutta välillä nämä ihmissuuhteet työpaikalla vastaavat keskivaikeaa parisuhdeongelmaa. Yritän keskittyä ajattelemaan puron solinaa.

      Poista
  4. Ja jaksuhalikin väärin kirjotettu, x:lähän se on! Okei sori, ei ollut hauska juttu....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tunnen myös koulukunnan, joka kirjoittaa sen c:llä. Jacsuhali on ironisempi.

      Poista
  5. Hoh, pitäisi varmaan lukea se kirja. Teemailtaa kuuntelin puolella korvalla, kun mies sitä Areenasta katsoi, mutta eipä siinä mitään uutta...samaa jaadajaadaa.

    Mä en kyllä millään onnistuisi tituleeraamaan itseäni kotiäidiksi...vaikka hoitotuella tässä kotona tietokonetta naputtelen (oon kumminkin ehtinyt käydä 3kk pyörähtämässä töissä ja tällä hetkellä sivutulot tulee luennointikeikasta, pitää mielen virkeänä ja perheen budjetin tasapainossa). En kyllä tiedä mikä oisin, sivutoiminen tuntiopettaja lukee työsopparissa, hoitovapaalle oleva tutkija ehkäpä, mutta kotiäiti nounoun (aijuu, sain kyllä synninpäästön siinä A2-ohjelmassa, kun siinä kerrottiin että 5-6kk hoitovapaalla olevat naiset ei oo ongelma). Eipä sillä että synnipäästöä oisin kokenut tarvitsevani :)

    Jaxuhalit maailmankaikkeuden kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä sinnittelin ekan puoliajan ja sitten alkoi haukotuttaa liikaa. Mutta mähän olen juuri niitä ongelmatapauksia, joilla ei ollut töitä mihin palata ja kai aika pitkään kotihoidontuella. Olen ilmielävä menestystarina!!!! Lähden jaksuhalaamaan esimiestäni, joka on pelastanut mut taantumuksellisesta tuloloukusta.

      Poista
  6. Mä en ole ehtinyt lukemaan kirjaa enkä viitinyt katsoa sitä tiistain ohjelmaa, mutta kyllä minusta kodinhoidontuki saisi olla parempi. Ja perusteluna on se, että jos haluan kasvattaa lastani kotona pidempään kuin 9kk ja minulla on vakituinen työpaikka, niin rahallinen tuki on todella huono verrattuna siihen, että olisin työttömänä kotona ilman lasta. Kyllähän työttömänkin pitää jollain rahalla elää, mutta omasta mielestäni kotona lapsen/lasten kanssa oleminen on myös arvokasta hommaa.
    Tiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta työttömyyskorvaus on ansioperusteinen ja kotihoidontki taas ei ole tarkoitettu korvaamaan tulonmenetystä. Vanhempainpäiväraha vertautuu laskentaperusteissaan työttömyyspäivärahaan.

      Mä ajattelen, että lapsiperheiden etuuksien isompi remontti olisi tarpeen, koska kotihoidontuki on alunperin räätälöity maaseudun naisille, jotka eivät tarvinneet päivähoitoa, kun se tuli kaupunkilaisten käyttöön. Jonkinlainen molemmille vanhemmille osoitettujen vanhempainrahakuukausien yhdistelmä olisi parempi järjestelmä. Ja ajattelen myös niin, että lastenhoidon arvostus ei suoranaisesti liity kotihoidontuen määrään, koska se on vaan korvaus siitä, että ei käytä kunnan päivähoitoa.

      Poista
    2. Todella hyvä pointti tuo, mitä varten kotihoidon tuki on alunperin räätälöity! Moni ei sitä tiedä, ja siksi kai luullaan että kyse on palkasta? Sinänsä naurettavan pieni korvaushan se on verrattuna siihen, kuinka paljon yhdenkin lapsen päivähoidon järjestäminen kunnalle maksaa. Mutta ehkäpä tämä julkinen keskustelu saa jotain muutosta aikaan johonkin suuntaan :)

      Poista
  7. Ihana teksti! Sulta tulee yleensä niin tarkkoin harkittua ja diplomaattista pohdintaa, että oikeastaan on virkistävää lukea tunteella kirjoitettua vuodatusta :) Ja tämä on ehdottomasti kehu, ajatuksen kirkkaus ei vittuuntumisesta kärsi, mutta pirtsakan lisämausteen se riveille toi.

    (Itse aiheesta oon edelleen ihan pihalla. Telkkaria en oo katsonut enkä mammapalstoja lukenut. Ilman sinua ja Täti-ihmistä en tietäisi koko kirjasta. Tai kohusta.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäisi olla useammin vähemmän diplomaattinen.

      Mä yritän palata viime sunnuntain tunnelmiin, kun olin vasta lukenut koskettavan kirjan, enkä tiennyt muusta mitään. :)

      Poista
  8. Itse olen taalla rapakon takana ihan ulalla koko kirjakohusta ja keskusteluillasta, googlettamalla loytyi jotain ja aika hurjaa poteroitumista tuntuu olevan havaittavissa. Mua rassaa tassa koko aitiydessa eniten just toi vastakkain asettelu, miks ei vaan voitais olla tukijoukko toisillemme.. En vaan mitenkaan kasita etta mita valia silla pitkalla tahtaimella oikeesti on etta tyontaako lasta rattaissa vai kantaako liinassa. Varsinkin kun varmaan ainakin 90% vanhemmista valitsee niista vastakkain asetelluista asioista molempia. Joskus nukutaan kaikki samassa sangyssa, joskus pinniksessa. Joskus kaytetaan kestovaippoja, joskus kertiksia. Joskus imetetaan, joskus annetaan x maara korviketta. Joskus tehaan omat soseet, joskus ostetaan kaupasta. Toimitaan siten kun t u n t u u p a r h a a l t a just sillon. Halutaanko me oikeesti kasvattaa omista lapsistammekin nain tuomitsevia ja lokeroituneita??

    -Henkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun ongelma tuossa kirjaa koskevassa keskustelussa on ollut se, että mielipiteitä kirjan sisällöstä ja sen viestistä esitetään LUKEMATTA KIRJAA. Keskustelut, joihin olen törmännyt, tuntuvat täysin absurdeilta sen jälkeen, kun on tieto siitä, mistä kirjassa oikeasti puhutaan.

      Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että jos syyllistyy tai loukkaantuu jostakin, on hyvä pysähtyä miettimään, mistä tuo tunne syntyy. Uskallan väittää, että useimmiten on kysymys enemmänkin omista sisäisistä ristiriidoista kuin mistään muusta. Jos on sinut tekemiensä päätösten kanssa, on niiden takana helppo ja hyvä seisoa, vaikka joku niitä ihmettelisikin.

      Poista
  9. Kiitos. Täytyykin laittaa google laulamaan jotta pääsee taas kärryille maailman menosta. Kohta 1,5 v kahden tunnin uni pätkissä varmistaa että kiinnostus muiden asioita kohtaan on aika nolla. Luin jopa äsken yhden kirjan jota sitten kritisoin kunnes tajusin että se on poliittisesti epäkorrektia koska se voitti finlandian ja keikkuu akateemisen myydyimpänä.
    Tajusin vasta lapsen kanssa että työpaikoilla on välillä meno yhtä villiä kuin hiekkalaatikolla, kuka sanoi mitä ja missä ja kuka haukkui kenenkin vaatteita rumiksi. Ja silti kaipaan sinne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En nyt kyllä yhtään hyväksy tuota sun jatkuvaa herättämistä. Järkihän tuossa lähtee. Tähän surullinen naama.

      Mutta joo, olen todennut, että hiekkiksellä meno on suht koht rehtiä, mutta työpaikan kahvihuoneessa toiminta on välillä melko surkuhupaisaa. Onneksi en ole vielä joutunut mukaan pahimpiin sekoiluihin.

      Poista