Ikkunasta kantautuva raitiovaunun kolina tuntuu kotoisalta lähes kolmen viikon maakuntamatkailun jälkeen. Palasimme takaisin kaupunkiin matkamuistona flipfloppien jättämät rusketusraidat jalkapöydässä ja puolikas matkalaukullinen käyttämättömiä pitkiä housuja ja pitkähihaisia paitoja. Melkein kolmen viikon sukuloinnin jälkeen on taas ihan mukava olla kotona vaan omalla porukalla.
Kääpiö otti isovanhempien hauskuuttamisen tosissaan ja alkoi matkamme aluksi puhua. Aiemmin hän on toistellut vaihtuvalla, usein erittäin lujalla, volyymilla lähinnä vain omaa nimeään. Toisena isovanhempien luona vietettynä aamuna hän osoitti Etolasta hankittua sinistä muoviautoaan ja totesi: auto. Aamupalan syötyään hän totesi yksioikoisesti: loppu. Viikkojen mittaan sanavarasto lisääntyi roimasti. Enimmäkseen hän kuitenkin sepustaa omaa kääpiökieltään, josta ei ota kukaan selvää. Äppyji äpäti issä, kääpiö selostaa kaikentietävästi.
Myös kääpiön kuullun ymmärtäminen on kehittynyt viime kuukausina hurjaa vauhtia. Meidän on täytynyt alkaa varoa sanomisiamme kääpiön läsnäollessa. Olemme siirtyneet tavaamaan kirjain kirjaimelta sanoja. Voisi kohta mennä u-l-o-s, meillä pohditaan. Onneksi vielä voi syödä herkkuja rauhassa kääpiön edessä, hän kun ei niiden päälle vielä ymmärrä.
Vaikka kotona oleminen koko perheellä on mukavaa vaihtelua, olen löytänyt itseni jo pari kertaa toivomasta, että alkaisi jo arki. Lomalla kun joutuu jatkuvasti sumplimaan kääpiön vahtimiseen, viihdyttämiseen ja ruokailuun liittyviä asioita. Kumpi vaihtaa vaipan, kumpi lukee kääpiölle kirjaa, kumpi saa olla rauhassa. Olen todennut olevani melko laitostunut arjen päivärytmiin kääpiön kanssa. Saa tehdä niin kuin itse parhaaksi näkee ja illalla voi hyvin mielin vetäytyä tietokoneen ääreen ja antaa kääpiön ja miehen puuhailla keskenään. Onko tämä huolestuttavaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti