Kuka kiusaa?

Päiväkodin vanhempainillassa tuli puhe kiusaamisesta. Ryhmään uutena lapsena tullut poika oli kertonut kotona, että toiset lapset kiusaavat. Epäselväksi jäi, niinkuin pienten lasten kanssa monesti, millä tavalla kiusaaminen tapahtui. Me vanhemmat pohdimme, että haluamme lastemme oppivan yhdessäoloa ja kaveruutta. Ketään ei saa kiusata. Lastenhoitaja huokaili ja pyöritteli päätään. Totesi, että lapset tuntuvat nykyään nimittävän mitä erilaisimpia asioita kiusaamiseksi. Jos toinen ei toimi leikissä toivotulla tavalla, hän kiusaa. Jos toinen ei suostu luovuttamaan kädessään olevaa leluaan, hän kiusaa. Narsistinen loukkaus tuntuu muuttuneen lasten maailmassa tilanteeksi, johon aikuisten tulisi puuttua. Me puhumme paljon kiusaamisesta, mutta olemmeko me unohtaneet puhua lasten kanssa siitä, mitä sanalla oikeastaan tarkoitetaan.

Muutamaa viikkoa myöhemmin satuin tilaisuuteen, jossa istui puoli salillista erityisopettajia. Kiusaaminen nousi taas puheeksi. Sitä vaadittiin loppumaan ja esitettiin, että opettajien tulisi heti lukukauden aluksi tehdä oppilaille selväksi, että kiusaamista ei tässä koulussa sallita. Erityisopettajien rypistyvät otsat olisi pystynyt aistimaan silmätkin ummessa. Käytiin pitkä sananvaihto nuoruuden perusolemuksesta ja opettajan mahdollisuuksista todistaa kiusaamistilanteita. Jokaiseen tönäisyyn ei voi puuttua. Joka paikassa ei voi olla paikalla. Tilanteiden hienovaraiset nyanssit ovat piilotettuja merkityksiä täynnä. Ja jälleen yksi lasten kanssa työskentelevä ammattilainen toivoi, ettei aina ensimmäisenä alettaisi nostaa metakkaa kiusaamisesta. Hänen mielestään joskus olisi järkevämpää keskittyä siihen, miten lapset oppisivat tulemaan keskenään paremmin toimeen. Kollegat nyökyttelivät.

Kiusaamisesta on tullut lööppien ja nettikampanjoiden aihe, ja ihan hyvä niin. Kiusaaminen on kamalaa, raivostuttavaa, surullista ja ihmisten elämiä hyvin perinpohjaisesti traumatisoivaa. Toisaalta näyttää siltä, että lapset, ja ehkä aikuisetkin, ovat saattaneet kadottaa käsitteen perimmäisen sisällön. Kun katselin facebookista #kutsumua kampanjan valokuvia, mietin useasti, että onkohan tuota ihmistä oikeasti kiusattu. Onko itsekkääksi kusipääksi haukuttu ihminen julman kohtelun uhri, vai onkohan hän käyttäytynyt itsekkäästi ja kusipäisesti? Onko subjektiivinen kokemus ainoa määre kiusaamiselle? -Totta kai niitä ihan oikeita kiusaamisen uhriksi joutuneitakin oli, älkää ymmärtäkö väärin. Välillä vain tuntui siltä, että kiusatun roolin ottaminen #kutsumua kuvissa toimi välineenä toisten hyväksynnän haalimiselle. Narsismia. Anu Silfverberg kirjoitti myös aiheesta hyvän kolumnin. 

Mutta vaikea aihehan tämä on. 

Pähkinöinä

Tästä syksystä ja talvesta tulee tiivistahtinen. Tai oikeastaan se on sitä jo. Eilen melkein vähän torkahdin lattialle kesken palapelin teon. Öisin huonosti nukutuissa unissa pyörivät samat asiat kuin päivisinkin.

Tänään istuin aamulla junassa kiireisissä ajatuksissani, kunnes kuulokkeista kajahti Stevien Reggae Woman. Lopetin väsyneen vatvomiseni ja keskityin fiilistelyyn. Ajattelin, että haluan olla Reggae Woman. Samalla päätin, että tänä syksynä ja talvena täytyy keskittyä voimaa antaviin asioihin, sillä aivokapasiteetti tuntuu käyvän äärirajoilla.

Sitten nousin junasta ja seisoessani K-kaupan pähkinähyllyn edessä se tuli heti vastaan -Ilo pienessä Pirkka cashewpähkinä pussissa. 15€/kg. Viereisessä Punnitse ja säästä putiikissa hinta huitelee jossakin 25€/kg tienoilla. Ja niin #ilonpäivät tekevät paluun. Ei joka päivälle, mutta silloin kun siltä tuntuu. Pieniä asioita, jotka tekevät minut iloiseksi. Niinkuin halvat pähkinät.

Lastenvaunujen syvimmästä olemuksesta

Kokoomuslaisen kansanedustajan Pia Kauman hyvin hämmentävä ulostulo sai pohtimaan lastenvaunujen syvintä olemusta. Kärryt tuntuvat herättävän myös muissa kansalaisissa paljon tunteita.  Niiden kautta voi profiloida itsensä kierrätystietoiseksi hyväksi ihmiseksi tai vaikkapa korkeamman profiilin Bugaboo porukkaan -Tämä kaikki tietenkin, jos ei satu olemaan toimeentulotukea saava maahanmuuttaja. Maahanmuuttaja ei näitä valintoja ilmeisesti saisi tehdä.

Lastenvaunuihin kulminoituu paljon samaa kuin vanhemmuuteen ylipäätään. Ennen vauvan tuloa kärryjä käydään ihmettelemässä vaunukaupassa. Luetaan tuskan hiki valuen vertailuja ja pähkäillään, mitä ihmettä milläkin erityisominaisuudella tekee. Mystinen ratasmaailma muuntuu vauvan syntymän jälkeen  arkipäiväksi, vähän niinkuin vanhemmuuskin. Vauvamaailma avautuu tuoreiden vanhempien eteen kaikessa omituisuudessaan ja yhtäkkiä rintapumput, suolaliuokset ja nenänniistokoneet saavat maailmassa paikan ja tarkoituksen. Heittoaisan funktion valkenee ja rattaiden senttileveyden  tuntee jokaisessa kivijalkakaupassa. Julkinen tila hahmottuu yhtäkkiä hissien ja ramppien kautta. Jotkut ottavat homman enemmän tosissaan kuin toiset. Osa omistautuu äitiyteen ja jatkuviin ratashifistelyihin toisten porhaltaessa vuodesta toiseen  vähän sinne päin ja samoilla retrovehkeillä. 

Oma elämäni lastenratasmaailmassa on päättymässä ja olen jälleen saavuttanut yhden vanhemmuuden virstanpyvään. Pia Kauman inspiroimana laitan vihdoin varaston perällä  käyttämättöminä pyörineet lastenrattaat myyntiin. Nostan kädet ilmaan ja sanon heipat pikkulapsivaiheelle. Kiitos 2009–2014!