U.S.A U.S.A.

Mikään ei ole ennallaan.  Keski-ikää lähestyvät silmäni havaitsivat kadulla naamiaisasuisia, karkkia tivaavia ja kepposilla uhkailevia lapsia ja huomasin järkyttyväni. Halloween Suomessa! Voi herranpieksut, ei minun lapsuudessani!

Kauppiaat hierovat rahanahneita käsiään yhteen, kun suomalaiset ovat alkaneet hamuta amerikkalaisten vanavedessä ystävänpäivän suklaarasioita ja halloweenin naamiais- ja juhlatilpehööriä. Lapset varmaankin ottavat myös innolla vastaan kaikki tekosyyt karkkijahtiin. 

Oikeastaan halloween on kaikessa pakanallisuudessaan meille ei-kristityille paljon asiaankuuluvampi juhla, kuin esimerkiksi kristillisiä viboja sisältävä virpominen. En siis pane vastaan, kunhan toivun ensijärkytyksestäni. 

Lapset halkeavat innosta odottaessaan päiväkodin huomisia kauhujuhlia. Täysipäiväinen keijuprinsessakin on valinnut itselleen naamiaisasun. Hän haluaa olla mörkö ja pukeutua kokomustaan. Aikuista täysipäiväistä mörköäkin hymyilyttää.

Sotien ja CC-voiteiden tarpeettomuudesta

Kello oli 06.40. Minä seisoin kylpyhuoneen peilin edessä ehostamassa itseäni ja olin juuri avannut keskustelun 4-vuotiaan kanssa maailmanrauhasta. Esikoinen istui vessanpöntön päällä odottamassa Pikku Kakkosen alkua ja päiväkodissa oli luvassa YK:n päivän juhlallisuuksia. -Tiedäksä mikä on YK? kysäisin lapselta ja tajusin samalla, että tähän kysymykseen pitäisi osata vastata myös itse, lapsen ikätason vaatimalla tavalla, koska eihän se tietenkään tiennyt. 

-No se YK on sellainen paikka, missä eri maista tulevat ihmiset kokoontuu miettimään sellaisia asioita, että kaikilla maailman ihmisillä olisi hyvä ja turvallinen olla siellä maassa, missä ne asuu. Ne yrittää järjestää asioita niin, että lapset pääsisi kouluun ja että olisi rauha. 

–Me kyllä välillä riidellään pikkusiskon kanssa, että ei oo aina meillä rauhallista, esikoinen ryhtyi pohtimaan. 

-Siellä YK:ssa pohditaan rauhaa vähän isommissa asioissa. Kaikki riitelee vähän joskus. 

Sanojani valikoidessani pohdin, onko lapsi kuullut koskaan sodasta. Ei varmaankaan.  Toivottavasti ei. Ja niin jätin minäkin tuon sanan mainitsematta. En halua edes miettiä, kuinka vanhana lapsen täytyisi oppia ymmärtämään, mitä sota tarkoittaa. Keskustelimme hetken ihmisoikeuksista.

Ihmisoikeuskysymyksistä siirryimme sujuvasti meikkipohjan syvimpään olemukseen. Miksi sä laitat tota? lapsi kyseli seuraavaksi, kun sudin CC-voidetta naamalleni. -Tästä tulee iho tasaisemman väriseksi, päädyin vastaamaan ja samalla toivoin, että keskustelu päättyisi siihen. Siinä hetkessä tuntui, että meikit täytyisi heittää nurkkaan ja näyttää lapselle, että ihminen kelpaa ihan juuri sellaisena kuin on. Se, että kaikki kaunistautuvat itseään varten, ei minun mielestäni pidä myöskään ihan paikkaansa. 

Lasta kuitenkin haluaisin suojella ulkonäkökeskeisyydeltä mahdollisimman paljon. Muutama viikko sitten Ylen dokumenttia Teemalta katsellessani ahdistuin, kun siinä todettiin, että 4-8-vuotiaiden tyttöjen leikit keskittyvät usean vuoden ajan pääasiassa siihen, kuka on kaikista kaunein prinsessa. Ohjelman katsottuani tunsin myös tarvetta kieltää teini-ikäisiltä interwebsit sekä ylipäätään kaikki kuvan tallentamiseen ja kommunikointiin soveltuvat tekniikkavehkeet. Ettei vaan mitään pahaa sattuisi kenellekään.

Mutta sitten haluan heittäytyä ahdistuksen jälkeen pinnalliseksi. Sodat ovat kaukana meidän arjesta ja huulipunan laittaminen ja mieluisiin vaatteisiin pukeutuminen on ihanaa.  Kaunistautumisleikkien lisäksi lapsi pyöräilee, loikkii, valmistaa muovailuvahasta aterioita ja maukuu kuin kissa. Lasten ymmärrys internetistä ulottuu pääasiassa siihen, että sieltä löytyy Robin ja Frontside ollie. Elän hetkessä ja olen siihen tyytyväinen. Ajattelen isompia asioita sitten vaikka huomenna.

Unelmista totta

Sunnuntain Hesari sai hymähtämään aamupalapöydässä. Synnytysten kivunlievitystä käsitelleessä jutussa esikoistaan odottava äiti totesi: Uskon pystyväni sulkemaan synnytyskivut pois mielestäni. -Hän suunnitteli synnyttävänsä esikoisensa ilman lääketieteellistä kivunlievitystä. Mahtava asenne, sanon minä! Noin vain päättää, että kipua ei ole. Mutta vähän kyllä teki mieli viisastella, että  ootappa vaan. Itse suhtauduin pelon sekaisin odotuksin synnytyskipuihin ja ne osoittautuivat pahemmiksi, kuin ikinä saatoin kuvitella. On varmaan sanomattakin selvää, että otin vastaan kaiken, mitä lääkekaapista ja ilokaasutankista suostuttiin minulle antamaan. Kukin tehköön tilanteen vaatimalla tavalla.

Hän uskoi joskus pystyvänsä vaikuttamaan siihen, tuleeko tyttölapselle prinsessavaihetta.

Minun täysin epärealistiset suunnitelmani äitiydessä ovat liittyneet muihin asioihin. Ei telkkaria lapsenvahtina, en huuda lapsille ja sitä rataa. Haluan kuitenkin edelleen elätellä mielessäni ajatusta, että lasten kasvaessa asiat helpottuvat. Paskapuhetta, toteavat varttuneemmat vanhemuuskollegat. Mitä isompi lapsi, sitä isommat ovat kuulemma ongelmatkin. 

Ehkä kaikessa äitiyteen liittyvässä hyväuskoisuudessa on kuitenkin puolensa. -Aika moni lapsi jäisi tulematta maailmaan, jos saisi etukäteen tietää kaiken, mitä joutuu kestämään, totesi kolmen murrosikäisen lapsen äitinä toimiva työkaveri tänään, kun vertailimme uhmaikäisten ja teinien kanssa tappelemista. Tämä on varmasti totta. Mutta kyllähän ne sellaiset ala-asteikäiset tyypit on varmaan tosi leppoisia.

Alusta loppuun

Kun herätyskello herätti klo 6.10 kaatosateen ropinaan, ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä olisi hyvä päivä olla kotiäiti. Voisi tallustella koko päivän verkkareissa ja villasukissa, näyttää lapsille liikaa telkkariohjelmia ja nukkua lounaan jälkeen päiväunet. Hiivin muiden nukkuessa suihkuun, puin päälle lämpimät vaatteet, vedin jalkaan kumisaappaat ja kiirehdin juna-asemalle. Ei ole olemassa mitään turhempaa, kuin vuotavat kumisaappaat, oli päällimmäinen ajatus istuuduttuani junan penkille.

Tiimipalaverista räntäsateessa tapaamiseen Itä-Helsinkiin. Paluumatkalla katselin metrossa, kuinka vieras mies irvisteli pienelle pizzapalaa nakertavalle tytölle. Mies kipristi kieltään ja työnsi sen kokonaan ulos. Tyttö tuijotti häntä hämmästyneenä ja hiljaa hymyillen. Huomasin, että minulla oli ihan samanlainen ilme. Metrosta juoksin lähiravintolaan lounaalle ja poistuin 20 minuuttia myöhemmin puolijuoksulla tapaamiseen. Hommien välissä maistelin irtokarkkeja, joita olin ostanut työkavereille muutama päivä aiemmin. Olen löytänyt uudelleen irtokarkit ja ne ovat ihania. Klo 15.22 totesin työt tehdyiksi ja suljin tietokoneen. 

Kotimatkalla katselin pitkään, kuinka tv:stä tuttu koomikko roikkui omituisesti metrovaunun pylväässä ja ilmeisesti venytteli selkäänsä. Kuuntelin Peter Frantzenin ääntä kuulokkeista ja ajattelin, että en koe enää niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Hän on kirjoittanut aika vaikuttavan kuvauksen pienen pojan elämästä keskellä perheväkivaltaa ja lukenut sen vielä äänikirjaksikin. Teki mieli mennä halaamaan Peteä. -Sitä lasta, ei aikuista.

Kotona vaihdoin jalkaan villasukat ja verkkarit ja pyyhin huulipunan pois. Päivällisellä pohdimme, miltä tuntuisi jos olisi olemassa puu, jossa kasvaisi lihaa. Se olisi ilmeisesti hieno juttu. Menin Pikku Kakkosen ajaksi torkkupeiton alle lukemaan muotilehteä. Sitten laitettiin takkaan tuli ja kynttilöitä palamaan. Lapset riitelivät koko ajan. Nyt molemmat ovat vihdoin nukahtaneet ja minä avaan Coronan. Ihanaa, että on viikonloppu.

Sekalaisia

Lapset heräsivät poikkeuksellisesti vasta vähän ennen kahdeksaa. Makasin sohvalla peiton alla ja luin ensi viikon tenttiin, kun lapset katselivat Pikku Kakkosta. Peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku perunat lentää kuuhun, pikku perunat sukeltaa, pikku perunat kylvyssä, pikku perunat laulaa saa, peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikkuu peeruunaa. Kaikenlaiset ohjelma-aihiot sitä menevätkin läpi seulasta. Lasten syödessä aamupalavoileipiä viipaloin hiljakseen omaan kuppiin melonia ja rahkaa, kaadoin vaivihkaa itselleni ison lasillisen tuoremehua ja poistuin syömään aamupalaa toiseen huoneeseen. Vähän Hesaria ja sitten taas hetki tenttiin.

Oli minun puistopäiväni ja pääsimme ovesta ulos melko vähillä pukemishuudoilla. Sä voit jäädä kotiin, jos et suostu laittamaan ulkovaatteita, on ihan hyvä ja toimiva viikonloppu-uhkaus. Pihalla totesimme, että esikoisen ulos unohtunut polkupyörä oli varastettu yön aikana. Onneksi korvaava menopeli löytyi potkulaudasta, eikä lapsi osannut surra menetystään pitkään. Minua kyllä vitutti. 

Pääsimme puistoon, keinutin lapsia ja istahdin penkille lukemaan kuukausiliitettä. Hetki Marja-Siskon ja Chrisin kanssa ja pian hiekkalaatikolta ilmoitettiin, että pikkusiskolta oli tullut pissa housuun. Suostuttelin hetken lapsia lähtemään kotiin, nostin hiekkalaatikossa murjottavan ja märän lapsen rattaisiin istumaan ja totesin, että pissat olivat lorahtaneet lapsen ulkoiluhousujen lahkeesta takilleni ja farkuille. Esikoinen kitisi koko kotimatkan väsyneitä jalkojaan ja minä tiuskin takaisin. Käytin jossakin välissä ilmaisua kuset housussa. Ei varmaankaan olisi tarvinnut.

Lapset nirsoilivat lounaalla ja söivät jauhelihakeitosta vain porkkanat. Ruoan jälkeen tarkistin tori.fi:n pyörätarjonnan ja annoin esikoisen valita punaisen Pukyn ja pinkin Nopsan välillä, vaikka tiesin ihan hyvin lopputuleman. Ainahan voi koittaa. Ruoan jälkeen hipsin lukemaan tenttiin, join välillä mielikuvituskaakaot ja appelsiinimehut ja hoidin vähän pikkuponia. Revin irti esikoisen hiuksissa roikkuvaa pikkusiskoa, sovittelin tavarakiistoja, ripustin pyykit ja ehdotin viimein, että katsoisitteko vähän vaikka dvd:tä. Söin salaa irtokarkkeja, kävin torkkumassa ja pyörittelin tenttimonisteita.

Illalliselle lähdettiin Rivolettoon. Tarjoilija tajusi eleettömästi kaikki lapsiperheen toiveet. Toi pyytämättä lasten käteen sopivat juomalasit pilleillä, tilasi lasten ruoat keittiöstä oikeaan aikaan ja tajusi olla sanomatta ääneen sitä viimeistä ruokalajia, vaan kyseli suunnitelmistamme kiertoilmaisuin. Toi täti ei halunnut sanoa sanaa jälkiruoka, totesi esikoinen naisen poistuttua. 

Ajelimme vatsat pullollaan kotiin ja mies lähti hakemaan uutta polkupyörää Espoon korvesta. Minä lojuin hetken sohvalla, uhkailin lapset nukkumakuntoon ja luin yhden luvun Peppi Pitkätossua. Lapset jäivät mölinöittä sänkyihinsä ja minä korkkasin jääkaapista tölkin kevytkolaa. Huomenna töihin ja se on ihan ok.