Varjopuolia

Heräsin aamusella huomaamaan, että kevät on ihan oikeasti tulossa. Kello löi seitsemän ja ulkona oli ihan valoisaa. Olemme voiton puolella. Tunnelma ei kuitenkaan ollut katossa. Kaikki kun on tuntunut menevän viime päivinä pieleen. Esimiesonglmia töissä, unettomia öitä työasioiden takia ja tästä seurannut puolison syntymäpäivän unohtaminen. Minä muistin, että se oli keskiviikkona, mutta tiistainahan se sitten olikin, ja tunnelma kotona sen mukainen. Näin seitsemän vuoden parisuhteen myötä olisi ehkä täytynyt muistaa paremmin. Vittu.

Aamulla itketti väsymyksestä ja harmistuksesta. Myöhästyin junasta ja olin varma, että universumi oli nimennyt tämän päivän vittuillaan Liisalle keskiviikoksi. Halusin karjua uuden lastensairaalan keräysmainoksen rustanneelle copywriterille, että kuka vitun vajakki sinäkin olet, kun pitää mainoksessa käyttää sekä sanaa jaksuhali että töpinätirehtööri. Että tässä tekee mieli puukottaa itseään, eikä synny minkäänlaista sympatiaa lapsia kohtaan. Vittu.

Samaan syssyyn teki mieli myös potkia soikeiksi väsyneiden loukkaantujamutsien lastenrattaiden vanteet, koska olen viime päivinä tajunnut, että suuri joukko naisia on loukkaantunut jostakin muutaman minuutin mittaisesta aamutelkkarin haastattelusta, jossa kirjailija puhuu kirjasta, jota nämä idiootit eivät ole edes lukeneet. Haluaisin myös todeta, että jos minä loukkaantuisin joka kerta, kun joku ihmettelee yleisellä tasolla  pitkään imettämistä, kantoliinassa lapsen kantamista tai perhepedissä nukkumista -asioita, jotka olen omassa elämässäni valinnut- saisin olla närkästynyt ihan vaikka viikoittain. Että voisiko tämä loukkaantujaporukka ihan hetkeksi lopettaa sen "kyllä meitä nyt taas kiusataan ja syyllistetään" määkimisen ja tutkiskella vaikka hetken sitä ajatusta, että olisiko siinä omassa tunnereaktiossa kenties kyse enemmän omasta epävarmuudesta kuin mistään muusta. Tai sitten voisi vaihtoehtoisesti ihan vaan keksiä parempaa tekemistä. -Että kannattaako sitä yhden ihmisen joskus kirjoittaman lehtiartikkelin tai muutaman minuutin haastattelupätkän ruotimiseen käyttää kovinkaan paljon aikaa, jos ei edes jaksa lukea, mistä haastattelussa käsitelty kirja oikeasti kertoo. Vittu.

Samaan hengenvetoon voisin lähettää myös Ajankohtaisen kakkosen teemaillan siivittämänä terveisiä hiekkalaatikon reunalle niille kotiäideille, joiden mielestä on aivan törkeää, että kotihoidontuki ei ole mikään kunnon korvaus heidän tekemästään arvokkaasta työstä. Heille haluaisin kertoa, että kotihoidon tuki ei ole palkka yhtään mistään työstä. Se on korvaus, joka maksetaan siitä hyvästä, että ei käytä kunnallista päivähoitoa. Se ei ole palkka. Vittu.

Noniin. Eiköhän tämä riitä tältä päivältä.

Äitikortti

Huomaan kiinnostuvani vanhemmuuteen ja äitiyteen liittyvistä asioista koko ajan vähemmän. Maailmassa tuntuu olevan paljon kiinnostavampiakin asioita -asioita, joista en vielä tiedä tarpeeksi. Perhelehtien kannet eivät puhuttele minua, kasvatusperiaatteiden pohtiminen pitkästyttää. Yksi tuore äitiyttä käsittelevä kirjauutuus kuitenkin herätti mielenkiintoni. Luin Long Play-julkaisun laajalti uutisoidun Pekka Himasta käsittelevän artikkelin lopputeksteistä toimittaja Anu Silfverbergin tuoreesta kirjasta Äitikortti. Kävimme lauantaina esikoisen kanssa tyttöjen retkellä kakkukahvilassa ja vaateostoksilla ja siinä sivussa haimme vähän luettavaa äidillekin.

Äitiydestä kirjoittaminen on vaikeaa. Voi yrittää olla kepeä ja iloinen, voi perustella kaikentietävästi omia valintojaan ja tuputella niitä siinä sivussa muillekin. Voi päivitellä, että kyllä se elämä meillä on rempseää ja rentoa, kun minulla on reikäiset verkkarit ja lapset syövät ruoantähteitä lattialta. Kaikille koulukunnille varmaankin löytyy oma yleisönsä. Anu Silfverbergin pohdinta lapsettomuuden pelosta, naiseudesta, seksuaalisuudesta, äitiydestä, isyydestä, äitiyden mustasta aukosta ja kiintymyssuhdepropagandasta on liikuttava ja tarkkanäköinen. Uskoisin kirjan voivan kiinnostaa myös lapsetonta ihmistä, ja se on aina hyvä merkki lapsista ja vanhemmuudesta kirjoitettaessa.

Silfverberg pohtii paljon sitä, mikä saa monet nykypäivän naiset ihannoimaan luonnonmukaisuutta, ikuisuuksia jatkuvaa symbioottista suhdetta lapseen ja kadottamaan siinä sivussa identiteetistään kaiken äitiyden ulkopuolelle kuuluvan. Hän pohtii kaiken uhraavan äitiyden vaikutuksia lapsen ja isän väliseen suhteeseen, parisuhteeseen tai laajemmassa skaalassa yhteiskuntaamme.

Äitiyskritiikin lisäksi Äitikortti on kuitenkin myös koskettava kuvaus äidiksi tulemisen aiheuttamasta ihmetyksestä ja tunnevyörystä.  Itkettävä ja naurattava, hyvä kirja.

Muunneltua totuutta

Tajusimme jokin aika sitten, että esikoinen on oppinut valehtelemaan. Illalla kertoi kirkkain silmin, että hampaat on pesty, vaikka harja löytyi rutikuivana kylpyhuoneesta. Siskoa ei kukaan tönäissyt nurin, vaan kaatui ihan itsekseen, vai näitkö sä muka. Äidin huulipuna on jollakin ihmeellisellä mekanismilla siirtynyt lapsen huuliin, vaikka hän on vain ollut seuraamassa vierestä pikkusiskon meikkipuuhia. Olin aluksi hämmentynyt lapsen kierojen piirteiden esiintulosta. -Miten opettaa lapselle, että täytyy puhua totta.

Ei saa sanoa, että on pessyt hampaat, jos ei oikeasti olekaan, sanoimme. Joo, mä unohdin etten ollut. Toinen valhe. Helpoksi asian tekee vielä tässä vaiheessa se, että aloitteleva valehtelija on toimissaan melko taitamaton. Vartalo heiluu, silmät harhailevat ja ilme kertoo enemmän kuin sanat koskaan voisivat. Keskusteluita totta puhumisen tärkeydestä ja valehtelun tuomasta mielipahasta ja epävarmuudesta käydään nykyään usein.

Yhtenä iltana esikoinen väritteli paperille sydämiä ja kirjoitti kaikkien perheen jäsenten nimet niiden viereen. Ihastelin taideteosta, jonka hän halusi lahjoittaa minulle. 

-Tää on sellainen piirustus, jota sä voit katsoa, jos sua itkettää tai sä oot vihanen ja sitten sulle tulee parempi mieli, hän ohjeisti. 

-Ihana ajatus, totesin kiittäen. 

-Tai sitten, jos mä oon joutumassa jäähypenkille, mä voin näyttää sulle tota piirustusta ja sitten sä et oo enää vihanen, enkä mä joudukaan jäähylle, esikoinen jatkoi.

-No, toi ei kyllä välttämättä tule toimimaan, mutta ihan hyvä yritys.

Illalla ennen nukkumaanmenoa naureskelimme miehen kanssa lapsen jutuille. Pohdimme valehtelua ja siihen tarvittavia kognitiivisia valmiuksia. Kehitystä tämäkin. Se opettelee valehtelua ja ihmisten manipulointia oman etunsa tavoittelemiseksi. Siitähän on pikkuhiljaa kasvamassa ihan oikea ihminen, mies totesi.

Äidin helpompi uhma

Koska blogi toimittaa yhden elämänalueeni päiväkirjan virkaa, voisin aloittaa tämänpäiväiset pohdintani sanoilla: Rakas päiväkirja, uhmaikä alkoi taas. Kakkosen saavutettua kahden vuoden virstanpylvään, sai hän myös kiukkukilahteluilleen ihan uutta tarmoa.  Jos aiemmin raivareita oli pari kertaa tunnissa, on frekvenssi tihentynyt viime aikoina vähintäänkin potenssiin kolme. 

Edellisen lapsen kohdalla koimme 2-vuotiaan kiukuttelut hänen aloitettuaan juuri taipaleensa isona siskona. Kakkosen syntymä toi oman mausteensa uhmaan, mutta todettava on, että kyllä se kiukku ihan ilman suurempia elämänmullistuksiakin syntyy -lähes tilanteessa kuin tilanteessa. En halua istua rattaissa, mutta en myöskään halua kävellä itse. Haluan istua tässä keskellä tietä, mutta en halua jäädä tähän istumaan. Maailma on raastava paikka 2-vuotiaalle.

Onni on toimistotuoli.

Äidin kannalta helpomman tästä uhmakierroksesta tekee se, että kiukkua joutuu kestämään vain muutaman tunnin päivässä. En tiedä, jaksanko kuitenkaan suhtautua taukoamattomaan kiukutteluun yhtään sen rakentavammin kuin aikaisemmin kotona ollessani. Taktiikkani on useinmiten välinpitämättömyys ja lapsen huomion kiinnittäminen elämän loputtomiin ihmeellisyyksiin, kuten koiran kakkapökäleeseen lumihangessa. Ne tuntuvat innostavan pientä kulkijaa. Sivuhuomautuksena tosin: Mikä helvetti teitä koiranomistajia vaivaa, kun niitä kakkoja ei voi kerätä pois kadulta???? Ovatko koiranomistajat niin immuuneja kakan epämiellyttävyydelle kengänpohjassa, että oman kotiympäristön saastuttaminen ulosteella on ihan ok????

Mutta takaisin asiaa. Näinä aikoina olen ihan tyytyväinen, että saan lähteä aamuisin töihin uhmavapaalle alueelle. Pääsen todella paljon helpommalla, kuin edellisellä kerralla kotiäitinä. Ja ehkä lapsikin pääsee, kun ei ole koko ajan lähistöllä niitä kahta ihmistä, joista ensisijaisesti täytyy uhmaamalla erkaantua omaksi itsekseen. Näin on ihan hyvä.

Päivähoidon paras puoli

Lehdissä uutisoitiin muutama päivä sitten Väestöliiton uudesta julkaisusta. Ammattikasvattajan kielletyt tunteet kokoaa yhteen päiväkodeissa, perhepäivähoidossa, kerhoissa ja kouluissa työskentelevien ammattilaisten kokemukset varhaiskasvatuksen tilasta. Tiivistettyyn muotoon laitettuna todellisuus vaikuttaa karulta -resurssipula, huonosti käyttäytyvät lapset, välinpitämättömät vanhemmat ja liikaa vaativat vanhemmat. Iltalehti summasi teeman tyhjentävästi: Lapset ja heidän vanhempansa ärsyttävät varhaiskasvattajia. 

Uutisointeja lukiessani en tuntenut pistoa sydämessäni. Yksi päivähoidon aloituksen kiistaton hyöty ja ilo minulle on ollut jatkuvien ylistyssanojen kuuleminen lapsistamme. Meillä on iloiset ja reippaat lapset, jotka ovat kuulemma osoittaneet skeptisimmillekin viikon mittaisia tutustumisjaksoja ennen päiväkodin aloitusta kannattaville kasvatusalan ammattilaisille, että jotkut lapset vain ovat hyvin sopeutuvaista sorttia. Varhaiskasvatuskeskusteluiden perusteella meillä on esikoinen, joka on puhelias, motorisesti lahjakas, kekseliäs, ikäistään kypsempi, laajan sanavaraston omaava ja ryhmäläisten kesken suosittu leikkikaveri. Kakkonen on hyväntuulinen, sosiaalinen ja omatoiminen lapsi, joka nukahtaa sekunneissa päiväunille, syö aikuisen miehen annoksen mitä vaan, siivoaa jälkensä ja tulee kaikkien kanssa toimeen. Ei mitään negatiivisia huomioita tai kehittämisehdotuksia. Kasvatuskeskusteluiden jälkeen matkasin työpaikalle liikuttuneena ja ylpeänä. Kyllähän sen itse tietää, miten mahtavia omat lapset ovat, mutta mukavalta tuntuu kuulla se jonkun toisenkin suusta.

En edelleenkään tiedä kovinkaan paljoa siitä, mitä päivähoidossa päivän aikana puuhaillaan. Minua kuitenkin lämmittää tieto, että kakkosen pikkuruisessa perhepäivähoitoryhmässä hoitaja ottaa päivätorkut hänen vieressään. Harvoin haluaisin maksaa kenellekään nukkumisesta työaikana, mutta tässä tapauksessa pötköttely lapsi kainalossa on juuri sitä, mistä laatu muodostuu.

Myrkkykeksejä ja leikkikiintiöitä

Huomenna on kääpiön 4-vuotispäivä. Kysäisin lapsia päiväkodin pihalta noukkiessani, josko olisi sopivaa tuoda ryhmätovereille jotakin tarjottavaa juhlan kunniaksi. Tuoteseloste täytyy olla ja paketin avaamaton. Itsetehtyä ei saa tuoda, minua valistettiin. 

Vettä on virrannut sitten 1980-luvun. Tuoteselosteen vielä ymmärrän, mutta epäilläänkö minun yrittävän harventaa, lapseni syntymäpäivien varjolla, parikymmenpäistä päiväkotiryhmää Carnevaali kekseihin piilottamallani rotanmyrkyllä?  En jäänyt tivaamaan vastauksia hoitotädiltä.

Vieraillessamme päiväkodissa varhaiskasvatuskeskustelun yhtydessä, kerrottiin meille eräästä toisesta käytännöstä, jota jäin jälkikäteen miettimään enemmänkin. Päiväkodissa meille näytettiin leikkihuoneen seinään kiinnitettyä paperille piirrettyä nelikenttää, jossa jokainen ruutu edustaa yhtä leikkiä. Leikkiin mielivä lapsi käy kiinnittämässä kuvansa nelikentän siihen ruutuun, jonka leikkiin haluaa osallistua. Jokaiseen leikkiin mahtuu neljä lasta. Lapset siis valikoivat leikin, jossa on tilaa ja käyvät sitten varaamassa paikkansa leikissä oman kuvakkeensa avulla. Vieraisiin leikkeihin ei ilmeisesti saa huudella.

Voiko joku valistuneempi selittää, miksi näin toimitaan. Minun pieni keittiökasvattajan älyni sanoisi, että lasten on hyvä oppia neuvottelemaan siitä, ketkä leikkiin osallistuvat ja miten kaikki pääsisivät mukaan porukkaan. Tällä varaussysteemillä kaikenlainen keskustelu tehdään tarpeettomaksi. Joissakin päiväkodeissa on ilmeisesti viiden leikin sääntö, joka kiintiöi sitä, kuinka moneen leikkiin lapsi saa päivän aikana osallistua. Vapaa leikki tuntuu olevan nykyisin suhteellinen käsite.

Mistä tässä oikein on kyse? Ovatko kiintiöt päiväkodin henkilökuntaa vai lapsia varten? Onko taustalla jokin ylevä kasvatusperiaate, josta perusmutsi ei ymmärrä tuon taivaallista? En muista tämänkaltaisia käytäntöjä olleen 80-luvulla.

After party

Lauantaina kello 13.40 juoksentelin ympäri kotiamme yöpaidassa ja meikittömänä. Kaikki tuntui olevan vaiheessa -pastasalaatti tekemättä, pöytä kattamatta ja lisätuolit hakematta autotallista. Klo 14.01 avasin oven ensimmäisille juhlavieraille ihan asiallisesti pukeutuneena ja edelleen meikittömänä. Vittu mikä kiire! huokasin tulijoille ensitöikseni. Muutamia kirosanoja olin jupissut myös noin 12 tuntia aiemmin, kun kuorruttelin 11 tunnin työpäivän jälkeisessä väsymystilassa viimeisiä cookie-pops tikkuja mikroaaltouunin kellon näyttäessä 00.51. 

Alunperin parinkymmenen hengen juhlat kutistuivatkin miellyttäviksi seitsemän lapsen ja kuuden aikuisen synttärikemuiksi. Lapset ahmivat cookie-popseja, söivät kakkulautasensa tyhjiksi ja peittivät pöydän popcornsilppuun. Syötyään he siirtyivät pariksi tunniksi omiin puuhiinsa ja aikuiset saivat jakaa rauhassa ruokapöydän ääressä lapsuudenaikaisia unelmiaan hammasrautojen saamisesta ja tummaihoiseksi muuttumisesta. Klo 16.50 pysäytin levylautasella pyörivän lastenlevyn, vaihdoin kuohuviinin punaviiniin ja istahdin sohvalle tuijottamaan hiljentyneen kodin seinää. Lauseiden muodostaminen oli vaikeaa ja teki mieli vetäytyä yöunille.

En mennyt nukkumaan, vaan seurustelin illan appivanhempien kanssa. Sitten menin nukkumaan ja heräsin aamulla täyttämään yön aikana maahan valahtaneita heliumpalloja. Tiskasimme edellisten juhlien tiskit ja valmistimme edellisen päivän juhlista aikataulullisista ongelmista johtuen pois jääneen pastasalaatin. Leivoin lisää suklaakeksejä lasten suihin kadonneiden cookie-popsien tilalle. Suihkuun ehdin ennätyksellisesti jo 40 minuuttia ennen juhlien alkua.

Nyt on sunnuntai-ilta, ja minusta tuntuu siltä, että tarvitsisin viikon loman tästä juhlaviikonlopusta toipuakseni. Sen sijaan menen kahdeksaksi töihin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ensi vuonna Hoplopissa tavataan.