Ota kolme

Television lastenkasvatusohjelmia täytyy katsoa arviolta kolme jaksoa päästäkseen juonesta kiinni. Kiteytetysti lastenkasvatustyö menee näin: Lapset tarvitsevat positiivista huomiota. Jos he eivät saa positiivista huomiota, he hakevat edes jonkinlaista huomiota tekemällä ikäviä asioita. Lapselle täytyy asettaa rajoja. Jos vanhemmat eivät aseta rajoja tai eivät pidä niistä kiinni, menettävät he lastensa kunnioituksen ja auktoriteettiasemansa. Lapset kaipaavat rutiineja. Yksinkertaista, eikö? Ja sitten on vielä se jäähypenkki. Minuutti jokaista ikävuotta kohden.

Jäähypenkki on vilahdellut satunnaisesti kasvatuksellisia ongelmia läpikäyvissä keskusteluissamme, mutta olemme olleet liian laiskoja metodin käynnistämiseen. Entä jos lapsi ei pysykään siellä penkissä ja tulee kaikenlaista suukopua. Ei jaksa tuhlata aikaa karkuun juoksevan uhmaikäisen jahtaamiseen, kun on se toinenkin lapsi. Olemme keskittyneet lapsen kiristämiseen ja toteuttaneet uhkauksiamme tarpeen vaatiessa. Ihan toimiva keino, jos ehtii vihastuksissaan keksimään osuvan uhkauksen, jonka on valmis toteuttamaan seurauksista välittämättä. 

Lapsi kuitenkin kasvaa, ja kiukuttelun, huonon käytöksen ja silmien pyörittelyn määrä kasvaa ainakin tämän oman esikoisen kohdalla eksponentiaalisesti ikäkuukausien myötä. Totesimme miehen kanssa tarvitsevamme lisää aseita, koska takavarikoitujen asioiden kaappi alkaa olla pullollaan tavaraa. Todellista markkina-arvoa sisältävät tavarat alkavat loppua kesken. Niinpä päätimme siirtää olohuoneen seinän vierustalle pienen tuolin, johon lapsi siirretään kahden varoituksen jälkeen kolmeksi minuutiksi jäähylle. 


Selitin iltatoimien lomassa kääpiölle jäähypenkin periaatteen. Hän vaikutti aluksi huolestuneelta. Mut jos mä oon kiltisti, mä en joudu sinne penkille, eiksnii? -Joo, niin se menee. Kului muutama tovi ja lapsi otti penkin puheeksi uudelleen. Mut äiti, mua ei välttämättä haittaa yhtään, jos mä joudun välillä sinne penkille. Alku vaikuttaa todella lupaavalta.

Kylkiluusta tai muusta

Tänä kesänä olen ajatellut paljon tyttöjä. Olen lukenut Monika Fagerholmin Diivaa ja kuunnellut PMMP:n Tytöt kappaletta. Olen miettinyt, mitä tytöt tarvitsevat. Tytöt ja pojat kun ovat erilaisia -vähän niinkuin miehet ja naisetkin. Ja nyt ei puhuta mistään voiko poika käyttää vaaleanpunaista tai kuka leikkii nukeilla-höpöhöpöstä. Siinä menee vain aikaa hukkaan.


Esikoisen kanssa on alkanut ensimmäistä kertaa tuntua siltä, että tyttöjähän täällä meillä asuu. 3,5-vuotias määrittää jo sukupuoltaan itse. Valitsee mieleisensä vaatteet, haaveilee korkokengistä ja sovittelee päälleen äidin alusvaatteita. Lapsi tuntuu kasvavan tytöksi.

Jos saisin toivoa jotakin, toivoisin, että onnistuisin välittämään tytöilleni sen tunteen, että oma vartalo on itselle hyvä, eikä kenenkään muun omaisuutta. Toivoisin, että tytöt tietäisivät, että ei ole olemassa kovinkaan montaa asiaa, johon tytöt eivät pysty.

Toistaiseksi pohdimme, olisiko kääpiön toivoma Barbie nukke vielä hintansa väärti ja opettelemme olemaan sotkematta kynsilakkoja niiden kuivumisen aikana. Se on vaikeata vähän varttuneemmallekin tytölle.

Tuplana, kiitos

Olemme alkaneet tehdä asioita kahden sarjoissa. Citymarketissa ostoskärryyn poimitaan kaksi lapiota ja kaksi ämpäriä -ettei tulisi riitaa.  Välipalalla lapsille voidellaan samanlaiset voileivät -ettei tulisi riitaa. Lusikoiden täytyy olla samanlaiset -ettei tulisi riitaa. Meillä on ollut vain yhdet nuken vaunut, ja niistä tulee aina riitaa. 

Se, mitä yhdellä lapsella on kädessään, sen toinen haluaa. Se tavara, jonka vihdoin huudon saattelemana itselleen saa, ei enää kiinnostakaan, koska sillä toisella lapsella on taas kädessään jotakin paljon mielenkiintoisempaa. Sisarus on aina liian lähellä ja sen takia häntä pitää läpsiä, potkia, töniä, repiä tai lyödä. Tästä kaikesta muodostuu sekava sarja tapahtumia, jossa vuoroin rauhoitellaan omaa tavaranhallitsemisvuoroaan odottavaa lasta, revitään irti toistensa hiuksissa roikkuvia lapsia, suostutellaan tavaranhaltijaa siirtymään seuraavaan tavaraan ja annetaan lasten soveltaa keskenään viidakon lakeja. 

Koska niistä yksistä nukenvaunuista ja siitä yhdestä nukesta riideltiin aamusta iltaan ja aina, päätimme ostaa kakkoselle omat kärryt ja ensimmäisen oman nuken. Riita alkoi heti, kun rattaat kaivettiin esiin paketista. Ne vanhat rattaat eivät kiinnostaneet enää kumpaakaan, kun käytiin kyynärpäätaistelua uusien rattaiden kuljettajan paikasta. Riita jatkui tuntikausia, nukkumaanmenoon asti. Ja jatkui samaan malliin heti seuraavana aamuna. Teki mieli tuikata molemmat kärryt tuleen ja jättää lapset liekkien äärelle itkemään. Olemme alkaneet pohtia, pitäisikö molemmat rattaat piilottaa lapsilta. Se olisi heille ihan oikein.

Kotiruokaa

Jauhelihakeitto ja lämmin juustovoileipä maistuvat ihan mahtavalta, kun on syönyt viikon ajan kaksi kertaa päivässä ravintolassa. Automatkalla kotiin kolme viikkoa kestäneeltä kesälomareissultamme, toistelin ylistyssanoja kotiinpaluun ihanuudesta. Lasten kanssa reissaaminen käy voimille.


En aio myöskään mennä lasten kanssa ravintolaan ehkä seuraavaan kahteen vuoteen. Sen verran hermoja raastavaa se on tällä ikäkokoonpanolla ollut. Yksi ruokalaji menee aika hyvin, kaksi on jo aika kamalaa, kolme ihan piinaa. En pysty enää laskemaan, kuinka monta maitolasia lapset ovat vihastuksissaan kaataneet, kuinka monen astian rikki menon olen juuri ja juuri ehtinyt estää tai kuinka monta koskematonta ruoka-annosta on kannettu suoraan ravintolan roskakoriin. Elinikäni on tämän kesän ravintolahermoilun vuoksi lyhentynyt noin muutaman viikon verran. 

Jos minulta kysytään kehittämisehdotuksia suomalaisten laadukkaiden ruokaravintoloiden toimintaan, täytyisi minun mielestäni  useammassa niistä olla lasten leikkipaikka. Lapset voisivat rauhallisin mielin odotella ruokiaan, aikuiset saisivat syödä rauhassa ja kaikki viihtyisivät vähän paremmin. Ja ei -Abc ja Rosso eivät ole laadukkaita ruokaravintoloita.

Palaneen käryä huvipuistossa

Kävi melkein klassiset. Loimme Särkänniemessä miehen kanssa toisiimme hermostuneita katseita. Kääpiö oli juuri saanut ranteeseensa 19 euron Ipana-avaimen ja olimme kävelleet ensimmäisen laitteen äärelle. Toi karuselli pelottaa mua, kun siinä on nuo eläimet ja musiikki. Okei -eläimet ja musiikki. Sehän ei suljekaan pois kuin suurimman osan huvipuiston laitteista. Tämähän alkoi hyvin, ajattelin.

Kääpiö päätti kuitenkin hetken pohdittuaan nousta Rekkarallin kyytiin, ja me huokasimme isovanhempien kanssa helpotuksesta. Päivän saldoon kertyi mm. ajelu Possujunalla, Tattiralli sekä Leppäkerttuajelu. Lihapullat ja muusi lounaskahvilassa, jälkkäriksi suklaapehmis, narunvedosta tarrapaketti ja äidille pillirillit kaljahupailuihin. Kesälomapäivä ihan parempaa keskitasoa siis.


Erityismaininta tästä päivästä lähtee sille seurueelle, joka poltteli pilveä Särkänniemen saniteettitiloissa klo 12.30 sunnuntaipäivänä. Pelihallin kulmalla täytyi ihan keskeyttää lause ja pysähtyä haistelemaan paksua ja makeaa tuoksua. 

Teemapuisto ja kuinka siitä toivutaan

Noniin. Lasken hetkeksi kädestäni rauhoittavan punaviinilasin ja kirjoitan "Paikkoja, joihin olen joutunut lasten takia" listaan sanan Muumimaailma. Olo on väsynyt, mutta vähän valju. Muumimaailmasta kun jäi mieleen lähinnä seuraavia asioita: 1) Oho-hetki lippuluukulla, kun tajusimme maksavamme perheemme sisäänpääsystä 69 euroa. 2) Kääpiön vatsaakutittava innostus nähdessään muumihahmot livenä. 3) Mitvit-hetki muutaman lapsen nimen suhteen (Tiara!!). 4) Tästäkö me maksoimme 69 euroa?-hetki lastenratastungoksessa, pienessä tihkusateessa, seisoskellessani.

Muumimaailmapäivän jälkimainingeissa istuimme kaveriperheen kanssa  naantalilaisessa satamaravintolassa ruokailemassa neljän lapsemme kanssa. He juoksentelivat ympäri ravintolaa, joku lapsista itki, yksi kiljui, muutama lapsista tappeli keskenään ja yhteistuumin he kaatoivat yhteensä kolme juomalasia kumoon. Muistelimme sählingin keskellä aikaa ilman lapsia -aikaa, jota ei silloin tajunnut arvostaa. Tajusimme, ettei tästäkään päivästä todennäköisesti jää alle 4-vuotiaiden lasten muistiin mitään pysyvää. Nauroimme ja pohdimme tarvittaisiinko päivän nollaamiseen yksi viinilasi vai kokonainen pullo. Taidan ottaa ihan varmuuden vuoksi toisenkin lasillisen.

Aikuisten oikeesti

Käytiin miehen kanssa minilomalla. Ajettiin viereiseen kaupunkiin, istuttiin terassilla, syötiin hyvin, mentiin baariin, mentiin hotelliin, juotiin vielä vähän lisää, syötiin sipsejä ja pötköteltiin. Ja olipas mukavaa. En ajatellut lapsia kertaakaan, paitsi kerran, kun kuului sellaista tutun kuuloista 1,5-vuotiaan protestikirkumista. Silloin unohdin hetkeksi aikaa, että omat lapset eivät olekaan mukana. Toisten lapset muistuttavat omista lapsista.

Välillä kuulee kauhistelua siitä, kuinka kamalaa on, jos lasten vanhemmat haluavat joskus lomalle ilman lapsia. Ja jos vielä uutisoidaan, että jossakin on tarjolla paikka, johon lapsiperheitä ei toivota, sehän vasta kamalaa onkin. Onhan se nyt todella loukkaavaa, sillä tavalla henkilökohtaisesti, jos joku haluaa majoittua lomallaan hotelliin, jossa ei ole alle 12-vuotiaita lapsia. Että ollaan täällä Suomessa niin kamalan vihamielisiä lapsiperheitä kohtaan.

Olen elänyt lapsiperheen elämää viimeiset kolme ja puoli vuotta. Olemme käyneet syömässä samoissa ravintoloissa, joissa kävimme ilman lapsia. Olemme asuneet hotelleissa, lentäneet lentokoneella, liikkuneet paljon julkisilla kulkuvälineillä ja kaupungissa. Silti en pysty palauttamaan mieleeni hetkeä, jolloin meihin olisi suhtauduttu vihamielisesti, koska olemme lapsiperhe. Yksittäisiä tuhahtelijoita ja huokailijoita olemme tavanneet satunnaisesti, mutta toisten ihmisten läsnäolosta loukkaantuvia henkilöitä tavatakseen ei tarvitse lapsiseuralaista. Toisaalta on myös paikkoja, joihin en pieniä lapsia veisi. En menisi ravintolaan syömään liian lähellä lasten nukkumaanmenoaikaa. En menisi osallistumaan tilaisuuteen, jonka muut osallistujat todennäköisesti olettavat ympäristöltä rauhallisuutta. Se on toisten ihmisten huomioon ottamista.

Mutta mistä löytyy se suomalainen lapsiperheisiin vihamielisesti suhtautuva kulttuuri? Mihin lapsiperheet eivät ole tervetulleita?

Hienosti hihnassa

Matkalla mökiltä anoppilaan täytyi tehdä pikku pinnanlöysentämispysähdys. Kakkonen on jalostanut autoiluun kohdistuvan protestikiljumisensa täydelliselle korvia vihlovalle taajuudelle ja esikoinen keskittää osaamisensa mullaonkuumajanotylsäämillonmeollaanperilläollaankomejoperillä-mantraamiseen. Muutama munkkirinkilä ja jäätelötötterö vanhan kartanon kesäkahvilassa oli tarpeen ihan kaikille.

Päiväkahveja nauttiessamme katseeni kiinnittyi kartanon puutarhassa karvainen koirareppu selässään tepastelevaan parivuotiaaseen poikaan. Lapsen takana käveli hänen äitinsä pidellen lapsen repusta lähtevää metrin mittaista, koiran hännäksi naamioitua, talutushihnaa. Poika käveli ympäri puutarhaa äiti hihnaa pidellen hänen takanaan. Kun lapsi pysähtyi tutkailemaan kiviä, seisahtui nainen hänen taakseen odottamaan. Vähän tuli sellaisia koiranulkoilutusviboja.

Vaikka uskon vakaasti monien koiran koulutuksen periaatteiden pätevän myös lapsiin, tuntui lapsen ulkoiluttaminen puutarhaympäristössä hihnaan kytkettynä hieman liioitellulta.  

Jäin pohtimaan hihnan tarpeellisuutta. Ovatko hihnalapset oma ihmistyyppinsä, jota yksikään perusaktiivisen lapsen vanhempi ei voi ymmärtää, vai ovatko hihnat konttauskypärään verrattava turhake? Onko  lapsen talutushihnaan kytkemisen seurauksena koiramaailmasta tuttu tilanne, jossa läähättävä kävelytettävä repii vimmaisesti kävelyttäjäänsä ihan minne sattuu ja tilanteen johtajan asema on siirtynyt hihnan toiseen päähän?  Niin, ja mitä tapahtui lapsen kädestä pitämiselle?