Viidenneksi viimeinen maanantai

Olen taitanut elää melko tasapaksua elämää viimeiset neljä vuotta, koska olin unohtanut, miltä tuntuu, kun jännittää ihan kamalasti. Kun vatsaa vihloo ja sydän tykyttää kahtasataa.

Viikko sitten istuin ruuhkaisessa aamubussissa ja koitin kasata ympäriinsä vellovia ajatuksiani. Yritin palauttaa mieleen, miltä hyvin menneissä työhaastatteluissa on tuntunut ja saada sen olotilan palaamaan. Valitsin kuulokkeisiin reipasta ja rohkaisevaa popmusiikkia ja hengitin syvään. Jostakin syystä äitiys on tehnyt minusta melkolailla kroonisen tunnevollottajan ja niin itketti nytkin.

Istuuduttuani neuvotteluhuoneen punaiseen nojatuoliin, tajusin, etten ollut valmistautunut siihen klassiseen kerro jotain itsestäsi-kysymykseen. Takeltelin, kerroin joitain epäolennaisuuksia ja pääsin takaisin asiaan. Ja siinä minä sitten istuin ja esittelin näkemyksiäni uudenlaisen palvelumuodon kehittämisestä. Puhuin asiantuntevasti aiheesta, jonka kanssa en ole ollut käytännössä missään tekemisissä neljään vuoteen. 45 minuuttia kului hujauksessa. Sitten seisoin kadulla syksyisessä viimassa, tunsin taas sen vanhan työminäni heräävän eloon ja olin tyytyväinen itseeni.

Ja niin olivat ilmeisesti ne kaksi muutakin läsnäollutta, koska minä olin se 3%, joka sai paikan. Työn, jonka ensinäkemältä ajattelin olevan ihan liian vaativa, mutta paria viikkoa myöhemmin muutinkin mieleni luettuani saman työpaikkailmoituksen vahingossa uudelleen. Tajusin, että minähän osaan tuon kaiken ja että tuo on juuri sen tyyppinen työ, jota olen odottanut.

Ja nyt on 34 päivää aikaa etsiä lapsille hoitaja joulukuulle, ostaa työssä käyntiin sopivia vaatteita ja uskotella itselleni, että kyllä minä sen homman hoidan.