tiistai 28. syyskuuta 2010

Pipopakko

Kun olin ala-asteella, syksyn ikävin puoli oli pipopakon alkaminen. Säiden kylmettyä välitunnille oli pakko laittaa pipo ja se oli noloa. Pipon pitäminen ei siihen aikaan olut vielä kovassa huudossa. Joskus, kun ilma oli aamulla kylmä, kuljin koulumatkan pipo päässä ja tungin sen sitten reppuuni koulunpihan lähestyessä. Kovikset kun kulkivat paljain päin. Sittemmin olen muuttanut käsitystäni siitä, ketkä ovat kovia tyyppejä ja ketkä eivät. Pipon pitäminen ei liity asiaan juuri mitenkään. Uskon myös, ettei kouluissa enää näinä päivinä tuskailla sen kanssa miten lapset saataisiin pitämään pipoa. Ongelma on varmaankin päinvastainen.




Minä aloitin pipokauden tänään. Syksyinen ilma oli mitä parhain. Aurinko paistoi ja olimme kääpiön kanssa katselemassa keskikaupungin lasten ihmeteltäväksi kärrättyjä maatilan eläimiä. Ilman kirkkaudesta huolimatta hyytävä tuuli sai vetämään päähän ensin hupun ja hieman myöhemmin pipon. Täytyy kyllä myöntää, että vilkuilin ensin ympärilleni ja tarkistin onko kellään muulla aikuisella pipoa. Alitajunta pakottaa ilmeisesti edelleen kuulumaan kovisten porukkaan.

Olenpa sitten kovis tai urpo, olen ollut ahkera. Olen kutonut kunnon kotiäidin tavoin itselleni ja lapselleni villamyssyt talveksi! Itselleni myös kaulaliinan. Pipon ja huivin pehmeä merinovilla lämmittää sopivasti syksyn kirpeässä ilmassa. Lapselle aion laittaa säiden kylmetessä kypärämyssyn pipon alle. Aikuisille niitä ei varmaan valmisteta.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Kumpi tuo on?

Yksi hienoimmista lapsen kehitykseen liittyvistä vaiheista on minulle ollut lapsen puhumaan oppiminen. Minä nautin enemmän hieman varttuneemman lapsen kanssa olemisesta. Vauvan kanssa aika kului lähes yksinomaan huoltotoimissa. Tuntuu mukavalta, kun voi jo vähän jutella oman lapsen kanssa.

Tämä kehitysvaihe, kuten useimmat muutkin, avaavat jälleen ihan uudenlaisten ongelmien ja pohdintojen arkun. Lapselle kun pitää jatkuvasti nimetä asioita. Olen huomannut etten tiedä monienkaan asioiden nimiä. Miksi kutsutaan sitä rinkulaläpyskää, jolla avataan juomatölkki? Erilaiset kaivin- ja työkoneet ovat aivan oma lukunsa. Minä olen päättänyt kutsua niitä kaikkia traktoreiksi. Richard Scarryn kirjat aiheuttavat myös päänvaivaa. Ne kun ovat täynnä kaikenlaisia nakkiautoja ja omenataloja. Hyvin hämmentävää.

Pohdintaa on aiheuttanut myös sukupuolien nimeäminen. Minä olen aina naureskellut sukupuolineutraalia kasvatustapaa ylläpitäville vanhemmille, jotka eivät suostu kertomaan kysyjille tai lapselle itselleen, onko lapsi tyttö vai poika. Nimeksi lapselle on annettu Ruu tai jotain yhtä hämmentävää. Onkin huvittavaa huomata, että minäkin mietin onko kääpiölle osoitettava toisia lapsia pelkästään yleisnimellä lapsi vai tyttöinä ja poikina. Onko sillä edes mitään väliä? Totuus kuitenkin on, että molempia on olemassa.



Arjessa ongelma tuntuu konkreettiselta. Kääpiö osoittaa puistossa lasta ja sanoo tyttö. Lapsi on puettu tummansinisiin vaatteisiin, eikä ole oikein selvää onko kyseessä tyttö vai poika. Toisen lapsen äiti ilmoittaa kyseessä olevan lapsen olevan poika. Minä tarkennan kääpiölle, että kyseessä ei olekaan tyttö vaan poika. Kääpiö inttää edelleen että kyseessä on tyttö. Näistä keskusteluista minä haluaisin pois. Minulle lapsen sukupuoli on yhdentekevä, niinkuin varmaan kääpiöllekin. Kuitenkin jo lasten maailma on vahvasti sukupuolittunut lelujen ja vaatetuksen suhteen. Jo vauvojen vaateosastot on jaettu tyttöjen ja poikien vaatteisiin. Se on mielestäni ihan tarpeetonta.

Sukupuolineutraaliudessa liika on kuitenkin liikaa. Pysähdyttävin perhe oli taannoin Perhe-lehdessä haastateltu lesbovanhempien perhe, jossa ei saanut käyttää äiti sanaa. Vanhemmat olivat kettu ja susi. Heidän mielestään äiti-sanassa oli jokin ikävä sukupuolirooleihin viittaava vivahde. Jep.

Tämä pohdinta tuntuu vajaamieliseltä jopa ihan minun itsenikin mielestä nyt, kun näen asiani kirjoitettuna. Menee vähän samaan osastoon kysymyksen: Voiko lasta kieltää syömästä hiekkaa? kanssa. Mielipidettäni tähän dilemmaan kyseltiin taannoin puistossa. Ihan vaan kaikkien tiedoksi, että minun mielestäni kyllä voi.

torstai 23. syyskuuta 2010

Oooo!

Harrastan harvemmin minkäänlaisten turhailuksi laskettavien vaatteiden ostamista kääpiölle. Vaatteiden täytyy olla käytännöllisiä ja jollain tapaa tarpeellisia. Burberryn vekkihameelle löytyy tuskin viikoittaista käyttöä. Kääpiö ei vielä ymmärrä vaatteiden päälle, eikä minulla ole tarvetta pyntätä häntä kolmeen eri syystakkiin.

Hiljattain ostin kuitenkin ihan tarpeettoman paidan. Se sai aikaan spontaanin ooo-reaktion. Sellaisen jonka saa kun näkee vaikka koiranpennun. Minun tapauksessani sykähdyksen aiheutti pikkuruinen Cheap Mondayn t-paita, jonka bongasin Weekdayllä. Siellä oli ihan kokonainen hylly Cheap Mondayn vaatteita lyhyille ihmisille. Kuinka suloista!




Olin sen verran järkevä, että valitsin ostettavaksi college-paidan. Arvelin sille olevan t-paitaa enemmän käyttöä tulevana talvena. Ostin kääpiölle myös maailman törkeimmät farkkulegginsit. Legginsit olivat ihan oikeasti tarpeen. Ne ovat käteviä välikausiasun alla. Ettei aina tarvitse hortoilla pelkät sukkahousut jalassa. Mutta törkeät ne ovat. Pitää ottaa valokuvia, että kääpiö voi sitten aikuisena kauhistella minkälaisiin vermeisiin äiti on häntä 2000-luvun alussa pukenut.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Koirakuiskaaja ja lapsen kasvatus

Olen leikkinyt tällä viikolla yksinhuoltajaa. Mies on ollut neljä päivää poissa ja minä kaksin kääpiön kanssa. Pisin aika ihan kahdestaan koskaan. Tämä on kuitenkin mennyt ihan hyvin. Kaksi hyvää päivää ja kaksi vähän huonompaa. Eilen oli huono. Joillekin tämä lapsen yksin hoitaminen on ihan tavallista arkea. Arvostan heitä aivan suunnattomasti.

Helvetti

Olen myös ylpeä itsestäni. Olen pysynyt ihan hyväntuulisena ja reippaana ja hermot ovat palaneet vain vähäsen ja muutaman kerran. Olen sinnikkäästi koonnut uudelleen ja uudelleen sitä lentokoneen puuhapaketista saatua palapeliä. Olen lukenut kymmeniä kertoja kääpiön suosikkikirjaa, jossa barbapapat matkustavat Marsiin. Olen käynyt läpi kerta toisensa jälkeen kääpiön muovieläimiä ja matkinut niiden ääniä. Oletteko muuten koskaan miettineet minkälaista ääntä kettu pitää? Minä en ainakaan tiedä. Jos joku tietää, vastaukset kommenttilaatikkoon.

Olen myös kehittänyt huippuunsa koirakuiskaajasta oppimani No touch, no talk, no eyecontact metodin. Kun lapsi vastustelee voimakkaasti vaatteiden päällepukemista, hampaiden pesua tai syömään tulemista, riistetään häneltä kaikki huomio. Istutaan vaan rauhassa ja katsellaan muualle, vaikka tv:tä. Tämä saa lapsen kiinnostumaan vanhemman haluamasta toiminnosta ja hakeutumaan hänen seuraansa. Minä rakastan koirakuiskaajaa.

Neljän päivän jälkeen täytyy myöntää, että mitta on täysi. Olen väsynyt siihen, että mikään tavara ei ole siellä mihin sen on jättänyt. Kännykkä on tungettu sohvatyynyjen väliin ja avaimet siirretty lelulaatikkoon kääpiön toimesta. En jaksa enää jauhaa samoja juttuja, joita 1,5-vuotias pienessä sielunmaisemassaan hokee tauotta. Missä on napa, täällä on napa, missä on äidin napa, täällä! Vuhvuh sanoo koira, mitä possu sanoo? En jaksa enää kertaakaan arvailla, mitä ihmettä kääpiö yrittää tällä kertaa sanoa. Siitä puheesta kun ei oikeasti saa mitään selvää. Minä en jaksa antaa kaikkea aikaani huomiota loputtomasti kaipaavalle lapselleni.

Taivas

Kävin viimeisenä yksinhuoltaja-aamuna hakemassa Alkosta pienen pullon punaviiniä. Osan kaadoin Bolognese kastikkeeseen. Loput join ruoan kanssa kääpiön mentyä nukkumaan. Tänään menen lounaalle kahvilaan, kiertelen vähän kaupoissa ja sen jälkeen menen elokuviin. Enkä koske niihin vitun muovieläimiin koko viikonloppuna. Paitsi sunnuntaina kun mies lähtee katsomaan jalkapalloa. Kiva.

Ja ruokana ei ollut oksennusta, Se on lasagne.

torstai 16. syyskuuta 2010

Kaunis päivä

Tänään laitoin ensimmäistä kertaa paksumman takin päälle. Ostin sen eilen vähän vahingossa. Poikkesin etsimään Gina Tricotista mahalle sopivia pitkiä t-paitoja, mutta kävelin ulos uusi takki muovipussissa. En juuri koskaan osta mitään GT:sta, mutta tämä takki oli juuri sellainen kuin olin etsinyt.




Tuulinen syyspäivä tuntui auringon pilvien takaa pilkistäessä juuri sopivalta. Puistossa auringon häikäistessä silmiä totesin itsekseni että onpa kaunis päivä. Mieleeni muistui Anna Puun Kaunis päivä kappale, jota kuuntelin vuosi sitten repeatilla kärrätessäni kääpiötä vaunuissaan ympäri Helsingin rantoja. Olin silloin kuoleman väsynyt ja luulin menettäväni unenpuutteesta järkeni. Kääpiö heräili öisin kymmenisen kertaa ja heräsi pirteänä viideltä aamulla. Päiväunet lyhenivät pieniin puolen tunnin torkahduksiin, jotka tapahtuivat yksinomaan liikkuvissa vaunuissa. Minä kuljin ympäri Töölönlahtea ja kuuntelin Anna Puuta. Kaunis päivä kappale tuntui silloin jotenkin lohduttavalta.

Herään, ehkä vielä toivunkin ja toivon joskus vielä uskonkin, se saapuu lohtu jonka aavistin.

Tuon kappaleen kuuleminen saa minut vieläkin herkistymään. Minä selvisin siitäkin ajasta, vaikka kamalaa se olikin. Niin ne vaikeudet unohtuvat. Nyt on jo seuraava piinaaja tulossa. Tänään Naistenklinikalla ultraava lääkäri kehui vauvan aivoja kauniiksi. Se oli minusta mukavasti sanottu.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Pullean housut

Minä en pidä äitiysvaatteista. Niitä ei viitsi ostaa kovinkaan paljon, koska tietää niiden käyttöiän olevan muutamia kuukausia. Tämä on minun elämäni viimeinen raskaus, joten uusiokäyttöä ei ole luvassa. En ole myöskään onnistunut löytämään äitiyshousuja, jotka oikeasti pysyisivät ylhäällä. Ne valuvat hiljalleen haaroista epämukavan alas ja niiden ylös kiskominen julkisella paikalla näyttää todella tyhmältä. Housuihin on kuitenkin pakko siirtyä jossakin raskauden vaiheessa, koska omat housut alkavat vääjäämättä puristaa. Minulla se vaihe taitaa olla käsillä nyt.



En tarvinnut uusia äitiyshousuja, koska minulla on ennestään jo kahdet. Ostin kuitenkin uudet, ihan vain huvikseni. Ne maksoivat pari kymppiä, joten ne olivat melkein ilmaiset. Lahkeet ovat sopivan pillit ja kangas vähän venyvää. Ne ovat Ellokselta. Näihin tulen varmasti kyllästymään vuoden loppuun mennessä, mutta nyt ne tuntuvat piristäviltä. Onneksi kaupat ovat nykyään täynnä pitkiä paitoja, joita voi ihan hyvin käyttää raskausmahankin kanssa. Mies kutsuu niitä normaalien ihmisten paidoiksi. Niitä voi sitten käyttää vielä lisää kun on taas normaali.


Housujen lisäksi jalassa ovat Vagabondin Piurat, joista haaveilin jokunen aika sitten. Ne ovat kotoisin Uudestakaupungista. Kävi ilmi, ettei yksikään kauppa muutaman sadan kilometrin säteellä Helsingistä ollut ottanut kyseistä kenkää myyntiin ruskeana. Onneksi kenkäkauppa
Alina oli avulias ja postitti ne minulle. Ne ovat parhaat.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Pulleana rannalla

Muutama viikko sitten pähkäilin pienen mahan tilannetta. Vietettyäni viime viikon lomamatkalla bikineissä saivat vartalopohdinnat ihan uudenlaista vettä myllyynsä. Raskaus on nimittäin siinä vaiheessa, kun maha näyttää oikeastaan vain, miten sen nyt sanoisi, pöhöttyneeltä. Vatsa näyttää lähinnä siltä, että on syönyt liikaa. Rantahiekalla vatsa paljaana tepastellessani huomasin ajattelevani, että toivottavasti ihmiset ymmärtävät että olen raskaana. Tämä ajatus kävi mielessä joka päivä. Kaikkea sitä ihan järkeväkin ihminen miettii.

Raskaana olemisen paras puoli liittyy kuitenkin loppujenlopuksi vatsa-asiaan. Parasta on se, ettei tarvitse moneen kuukauteen ajatella näyttääkö vatsa isolta tiukassa asussa. Vatsa näyttää isolta ja saa näyttääkin. Ei siis tarvitse ajatella vatsan sisään vetämistä. Se on ihanaa, sillä olen hyvin tietoinen vatsastani. Tähän väliin täytyy päätään pyöritteleville lukijoille todeta, että raskauden lopputulos on tietenkin se paras puoli, mutta nyt ei puhuta siitä. Nyt puhutaan näistä ajankohtaisemmista puolista.



Olen ilokseni huomannut, että ensimmäisen raskauden jälkeen olen alkanut suhtautua omaan vartalooni paljon armollisemmin. Synnytyksen jälkeen täytyi orientoitua omaan vartaloon uudelleen. Muistan tuijottaneeni Naistenklinikan wc:n peiliin epäuskoisena. Mietin miten on mahdollista, että en tunnista peilistä omaa vartaloani. Rinnat olivat paisuneet parissa päivässä kaksi kuppikokoa ja minä olin synnytyksen jäljiltä monta monta kiloa tavallista painavampi. Meni monta kuukautta hyväksyä, että ei voi olettaa kropan palautuvan heti ennalleen tuollaisen koettelemuksen jälkeen. Onnellista oli, että melkein mikä tahansa muutos oli askel parempaan synnytyksen jälkeisen ruhjotun olon jälkeen.

Tämän vuoksi en voi sietää naistenlehtien hehkutusjuttuja, joissa ihannoidaan julkkisnaisia jotka kertovat tiputtaneensa raskauskilonsa viikossa. Mitä ihmettä on tapahtunut lapsivuodeajalle? Ajalle, jolloin nainen sai synnytyksen jälkeen toipua rauhassa synnytyksestä ilman kuntosalitreenejä ja ihmedieettejä. Tuntuu siltä, että nykyään naisen pitäisi vakuutella ettei synnytys tuntunut missään ja töihin voisi palata vaikka seuraavana päivänä. Minä en ainakaan olisi pystynyt. Minulla kaikki aika meni hysteeriseen itkeskelyyn ja pohdintaan, miten tästä elämäntilanteesta pääsisi takaisin omaan vanhaan elämään. Eikä silloin pysty edes istumaan.

Toinen naistenlehti-inhokkini ovat julkkisnaisten helpot ja hyväntuuliset vauvat. Mutta niistä lisää joskus myöhemmin.


torstai 2. syyskuuta 2010

Barbapapa, muovinorsu ja rusina

Lentomatkustaminen pienen lapsen kanssa ei ole mukavaa. Pienelle lapselle ei voi varata omaa istuinta, joten aikuinen joutuu pitämään lasta sylissään lentomatkan ajan. Se on lähtökohtaisesti pienessä tilassa epämukavaa. Meidän lapsemme ei ole ikinä ollut paikallaan pysyvää sorttia. Hän on liikkeessä lähes tauotta, eikä paria ensimmäistä elinkuukauttaan lukuunottamatta ole viihtynyt sylissä. Nyt pitäisi istua 4 tuntia.

Kun alkuvuodesta lensimme Ranskaan, siirtyi penkkinaapurimme seisomaan lennon viimeiseksi tunniksi WC:n viereen. Hän ei ilmeisesti jaksanut kuunnella raivoavaa kääpiötä, joka ei päässyt juoksemaan käytävälle tarjoilukärryn tukkeeksi. Lentomatka kotiin oli meille kaikille traumaattinen kokemus ja vannoimme ettemme lentäisi minnekään pitkään aikaan. Aika ilmeisesti parantaa haavat, koska suostuimme uuteen lentoreisuun kohtuullisen pian.




Onneksi vaihdeltavia sylejä on tällä kertaa tuplasti enemmän. Olen myös lainannut kirjastosta uusia Barbapapa kirjoja ja ostanut erilaisia muovieläimiä kääpiön tutkittavaksi. Uskon Barbapapan, tai meillä tuttavallisemmin Pappappaan apuun, sillä se on parasta mitä kääpiö tietää. Tämän lisäksi hätäapuna on rusinoita. Ne kaivetaan esiin jos tilanne menee todella pahaksi. Onneksi kukaan viaton kanssamatkustaja ei joudu tällä kertaa meidän viereemme istumaan. Yritämme myös olla potkimatta etummaisia penkkejä. Anteeksi jo etukäteen kaikille.