sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Asenne vai ongelma?

Eikö tämä talvi jo loppuisi? Tammikuun loppuun asti kylmä vuodenaika sujahti ohi melkein kivuttomasti, mutta tämä helmikuu tuntuu jatkuvan loputtomiin. Loskasäässä rämpivä sieluni kaipaa jo paljaita nilkkoja ja kevät tossuja. Muutamana kevättä ounastelevana päivänä fiilistelin kuivaa asfalttia ja sitä pehmeää alkukevään tuoksua, joka nousee pölyävästä tien pinnasta. Urbaania romantiikkaa. Ja sitten seuraavana päivänä tuli taas lisää lunta. Aargh!!!


Viikonloppuna ihailin 3-vuotiaan elämänasennetta. Matkasimme läheisen ostoskeskuksen kahvilaan viettämään kahdenkeskeistä laatuaikaa suklaakakun merkeissä. Hän pakkasi reissulle mukaan kultaiset balleriinansa ja vaihtoi kahvilan pöytään päästyään sisäkengät jalkaan. Ehkä minä teen huomenna saman töissä. Otan sukat pois, vedän paljaisiin jalkoihin tennarit ja käärin vähän farkun lahkeita.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Tikusta asiaa

Keittiöpedagogisesta innovaatiokeskuksesta päivää! Markkinoille pukkaa uutuustuotetta, jossa pyörä on niin sanotusti keksitty uudelleen. Olen nimittäin keksinyt helmitaulun! -Grillivartaasta ja puuhelmistä, kaiken lisäksi! Minkä varhaiskasvattajan maailma onkaan minussa menettänyt!


Esikoinen on innostunut matematiikasta. Numeroiden kirjoitusasun opeteltuaan lapsi halusi tietää, mihin numeroita käytetään. Aloitimme pienistä pluslaskuista ja siirryimme miinuslaskuihin. Kun kaikki laskut tuntuivat menevän oikein ilman ulkopuolista apua, päätin korottaa vaikeusastetta ja siirryimme isompiin lukuihin. Kahden käden sormien loppuessa kesken lapsi otti avuksi varpaat. Sormet pystyssä hän haroi varpaitaan, yrittäen muistaa, mikä luku siihen yhdeksään pitikään lisätä. Katsoin lasta ja tunsin insinöörin verenperimäni kuohahtavan. 

Muutamaa minuuttia myöhemmin tunsin superäidin viitan laskautuvan hartioilleni, kun istuin keittiön pöydän ääressä pusaamassa kasaan opetusvälinettä, jolla saisin konkretisoitua 5-vuotiaalle tyttärelleni kahden käden sormet ylittävät yhteen- ja vähennyslaskut. Ja homma toimi! Varmaan vähän niinkuin helmitaulu on toiminut viimeiset pari tuhatta vuotta. Ja kaiken lisäksi lapsi on nero! Ja suoraan alenevassa polvessa!

perjantai 14. helmikuuta 2014

Tarinatuokio

Tänään mietin ihmisiä ja ystävällisyyttä. Ajatus alkoi edellisenä iltana matkalla töistä kotiin, kun Sini Saarela käveli minua vastaan metroasemalla. -Sininen toppataki, ei pipoa ja vaaleat kiharat. Sitten kasvot yhdistyivät uutiskuviin. 

Laskeutuessani alas metroportaita muistin asian, jonka usein unohdan. Jokainen kantaa mukanaan tarinaa ja taistelua, joka ei näy päälle päin. Tämän tosiasian vuoksi pitäisi muistaa olla kaikille ihmisille ystävällinen. Joku on istunut venäläisessä vankilassa tietämättä tulevasta. Toinen kantaa mukanaan vaikeaa parisuhdetta. Tai menossa saattaa vaan olla todella paskamainen päivä. Metrossa vilkuilin vieressäni istuvaa vanhempaa herraa. Hän tutki monisteita, joissa oli kuvia poikkileikatuista hermosoluista. Hänelläkin on oma tarinansa.


Tämän päivän tarinani on ollut yhden yön opintomatkalle lähteminen ja pienten asioiden fiilistely. Sydäntäni ovat tänään lämmittäneet mm. Viikin lukion abien penkkarirekan teksti -I'm up all night to get lakki, Subwayn tonnikalaleipä, raitiovaunun Kaunis peto venemainos, töissä kuulemani Kiitos, kun oot auttanut mua niin paljon, yllättävän mukava vierustoveri opinnoissa, R-kioskilta noutamani Kukko-olut ja Tupla patukka sekä hotellin aulassa istuneet olutta juova isä ja sipsejä naposteleva poika, jotka seurasivat yhdessä jääkiekko-ottelua. Ja siitä vierauden tunteesta nauttiminen, kun on ihan uudessa kaupungissa. Hotellin lakanat. Hyvä päivä siis. 

Näin ystävänpäivänä, vaikka emme kaikki ihan ystäviä olekaan, olisi hauskaa kuulla minkälainen on ollut tämän päivän tarinanne. Tai ehkä se tarina, joka ei näy päälle päin.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Sairaan vaikeeta

Ennen kuin menee takaisin päiväkotiin, täytyy olla yksi kuumeeton päivä, valisti esikoinen tällä viikolla asiantuntevasti. Tunsin sellaisen epämukavan tunteen vatsanpohjassa ja arvelin, että tätä ne päiväkodin aikuiset varmaankin jankkaavat päivät pitkät lapsille. Ainakin joka ikisessä vanhempainillassa ja päiväkodin ohjelappusessa tästä asiasta muistutetaan. Ja joka kerta tunnen vatsanpohjassa sen epämukavan kalvavan tunteen ja ajattelen, että tämä kaikki jankutus on tarkoitettu juuri minulle. Älkää tuoko puolikuntoista lasta päiväkotiin! Päiväkodin arki on raskasta sairaalle lapselle! Lapsi tartuttaa toiset lapset! Olette huonoja vanhempia!

Jos lapsen vuotava nenä olisi perusteena jäädä lapsen kanssa kotiin, ei omaa nenäänsä tarvitsisi työpaikalla juurikaan näyttää. Ja ei kai sitä nyt ihan vaan yskän takia viitsi kalenteria tyhjentää? Ja ennen kaikkea kysyisin -Mistä ihmeestä siinä aamutoimien keskellä pitäisi tietää, kuinka kunnossa vastaherännyt lapsi on? Aina tasaisin väliajoinhan iltapäivälehdet uutisoivat, kuinka päiväkotihenkilökunnan mukaan nykyvanhemmat raahaavat jatkuvasti pienet potilaat päiväkotiin ja kaasuttavat sydämettöminä tärkeämpiin hommiin työpaikoilleen. 


Minä Kysyn myös -Eivätkö ne päiväkodin ihmiset voi sitten soittaa perään, jos tuntuu että lapsi on liian kipeä hoitoon? Ainakin meille on viimeisen vuoden aikana soitettu pariin otteeseen. Jättävätkö he osan kerroista soittamatta? Merkitsevätkö ne "tuntuu tuo nenä vähän vuotavan" kommentit itse asiassa hillittyä vihjailua, että ei tarttisi huomenna tulla

Kaipaisin tähän lapsen kuntoanalyysiin jonkinlaista, esimerkiksi verkossa tehtävää testiä, jonka numeerisen tuloksen perusteella voisi haarukoida, onko edessä kotipäivä vai kannattaisiko kuitenkin edes koittaa käväistä töissä. Miten kuntoanalyysi tehdään? Jakakaa viisauttanne, kanssavanhemmat!

maanantai 10. helmikuuta 2014

Pelin henki

Lasten syntymäpäivät toivat kotiin kasan uusia leluja. Erilaisia barbeja pyrstöillä ja ilman, Lego Friendsejä limonaadikioskissa ja jonkinlaisessa lomahotellissa, jossa lasketaan liukumäkeä ja pötkötellään aurinkotuolissa, Duplo tuhkimo vaaleanpunaisessa linnassa. Täällä ei ole yhtään miestä, totesin paketteja hypistellessäni. Pohdin tovin, onko miesten poissaolo hyvä vai huono asia. Päätin pohdintani ajatukseen, että sellainen se pienten tyttöjen maailma varmaankin on, tyttöjen maailma. Pojat eivät vielä kiinnosta. 

Perjantaina ryhdyimme illan ratoksi pelaamaan uutukaista, synttärilahjaksi saatua, The Princess Ball peliä. -Voittaja on se prinsessa, joka ehtii ensimmäisenä Disney prinsessat logolla merkittyyn keskiympyrään tanssimaan prinssinsä kanssa. Hohottelimme miehen kanssa pelin asetelmalle. Sain vahvistusta ajatukselleni, että mieshenkilöiden läsnäolo lasten lelumaailmassa ei välttämättä ole tarpeen.


Jotkut ihmiset jaksavat olla kovinkin huolissaan Barbien välittämästä kehonkuvasta ja siitä, että Lego palikka on pinkki eikä vihreä. Minä en. Vietin lapsuuteni pelaamalla Afrikan tähteä, eikä minusta tullut keskivertoa pahempi kolonialistiriistäjä. Hoivailin vauvanukkeja ja ihailin Barbien kauneutta, kampasin My Little Ponyja vaaleanpunaisessa muovilinnassa ja vedin päälle äidin ompeleman tyllihameen. Leikin sellaisia leikkejä, joita sanotaan tyttöjen leikeiksi, enkä mennyt pilalle. Otin mallia äidin ja isän antamista arvoista ja opin, etten tarvitse prinssiä pelastamaan minua mistään. Valitsin parisuhteen, jossa mies ja nainen ovat tasavertaisia puolisoina ja vanhempina.

Aion siis jatkossakin heittää feministiaivoni narikkaan ja keskittyä metsästämään tanssiaisiin tarvitsemiani iltapukuja, jotta saavuttaisin jokaisen prinsessan perimmäisen tarkoituksen -tanssin prinssini kanssa. Koska se on vaan leikkiä.

torstai 6. helmikuuta 2014

Viiden vuoden yksinäisyyttömyys

Tänä aamuna tuli sellainen harras olo. Heräsin vähän jälkeen kuuden. Matkalla suihkuun vilkaisin kelloa ja tajusin, että aikahyppy viiden vuoden takaiseen elämääni veisi minut Naistenklinikan vihreillä kaakeleilla verhoiltuun synnytyssaliin. Ulkona paukkui pakkanen ja sisällä soi Groove FM. Elämäni suurin mullistus. 

Maailmaan syntyi pieni tyttö, joka on haastanut minua kasvamaan ihmisenä, enemmän kuin kukaan toinen. 60 cm myöhemmin hänestä on kasvanut 5-vuotias, joka osoittaa eläinmuseossa vitriinissä keikkuvaa lintua ja toteaa -Tuossa taitaa olla kuhankeittäjä. Minä en ollut koskaan kuullut kuhankeittäjästä. Hän toivoisi nimensä olevan Marianne. Mutta ei se ole. 



Taas on yksi merkkipaalu saavutettu: 3 ja 5. Kol-me ja vii-si. Joskus kakkosen vauvavuoden tienoilla tämä aika tuntui saavuttamattomalta Onnelalta. Ja täällä sitä nyt ollaan, Onnelassa. Kaksi kävelevää, itsenäisesti ruokailevaa, vaipatonta, keskustelevaa, päiväunia nukkumatonta lasta. Kakkonen ilmoitti hiljattain, ettei aio enää käyttää rattaita. Huokaisin liikuttuneena. Toinen heistä haukkuu minua useinmiten tyhmäksi, toinen kakaksi, pissaksi ja paskapääksi. Äidin isot tytöt.

maanantai 3. helmikuuta 2014

#nakeistataidetta #huhhuh

Tämähän sopisi fiinimpienkin juhlien pöytäkoristeeksi, totesin miehelle the nakkisiilin valmistuttua. Siilin visuaalinen ilme syntyi jonkinlaisen jumalallisen inspiraation saattelemana. Tajusin lasten synttärijuhlien aamuna, että olin unohtanut hankkia matskua siilin naamaa varten. Suurena visionäärinä kaappasin kätösiini kuivahtaneen limen ja pari viinirypälettä ja a vot. -A face only a mother could love.


Näillä meikäläisen food art taidoilla voisi olla kysyntää laajemmaltikin. Huikeeta settii, niin sanotusti. Nakkien plaseerauksen suhteen jouduin tosin turvautumaan kompromissiin, sillä tajusin nopeasti, ettei hommaan varaamani 60 coctail tikkua riittäisi toteuttamaan visioimaani siilin tiheää nakkipeitettä. Nakkisiili oli kuitenkin hävikistä päätelleen juhlien suurin menestys. Juhlien päätteeksi siililtä oli syöty silmätkin päästä.


Runneltu nakkisiili kuvasti myös melko hyvin tuntemuksiani, kun viimeisetkin neljästätoista lapsivieraasta olivat poistuneet. Tunsin lihasteni tärisevän ja väsytti ihan kamalasti. Talon tyhjennyttyä kaadoin itselleni suuren lasin valkoviiniä ja kävin pötköttämään sohvalle. En pystynyt puhumaan. Jossakin vaiheessa vaihdoin viinin punaiseen ja illan päätteeksi kykin takapihalla tupakalla ja tuijotin hiljaa pimeyteen. Ja pohdin jälleen kerran niitä HopLop synttäreitä.