Kalkkiviivoilla

Joinain kausina kotiäidiksi jääminen tuntuu enemmän myönnytykseltä kuin etuoikeudelta. Meinasin kuristaa sukulaisen, joka töihinpaluuajatuksistani kuultuaan totesi, että kyllä ne on niin ihania vuosia ne lasten kanssa kotona vietetyt vuodet. Hänelle ja kaikille samanmielisille haluaisin sanoa, että jos jonkun ihmisen mielestä elämän ihanimpia aikoja ovat kahden uhmaikäisen seurassa vietetyt päivät, on hän menettänyt suhteellisuudentajunsa. Ainakin omakohtaisesti voisin sanoa, että ihanampiakin aikoja on nähty.

Välillä lasten jatkuva vastaanväittäminen, haluaminen, kinuaminen, tyytymättömyys, kiljuminen, uhmaaminen ja riitely, tuntuvat henkilökohtaiselta kiusalta minua kohtaan. Uloslähtö ärsyttää jo valmiiksi, kun tietää, että toinen lapsista juoksee karkuun ja potkii, kun toinen marisee vieressä lattialla maaten, että puistoon on päästävä pelkässä hameessa. Jokapäiväinen ruoantähteiden lämmittäminen lounaaksi tuntuu kuvastavan henkistä olotilaani.

Silloin täytyy tehdä jotain, koska pakoonkaan ei pääse. Voi sysätä hetkeksi sivuun yhden perheen hiljaisen sodan elintarviketeollisuuden jalostekusetuksia vastaan, ja ostaa lapsille nakkipaketin puistoon grillattavaksi. Samalla reissulla itselle pullatiskiltä lihapiirakka, karkkihyllystä suklaapatukka, virvokehyllystä kokista ja Trendi ja Olivia. Voi mennä puistoon keskustelemaan viikonlopun hippasuunnitelmista.  Voi siirtää edellisen illan kalakeiton tähteet tämän päivän päivällisruoaksi, että saa koko perhe nauttia siitä uudelleenlämmitetyn ruoan ilosta. 

Illalla heti lenkille, kun mies tulee kotiin, ruokakaupasta illaksi jotain ihanaa, iso lasi hyvää punaviiniä. Ja samaan aikaan mielessä haikeus ja iso jännitys siitä, että tämä elämänvaihe loppuu ihan kohta.