Aamulla vedin niskaan nahkatakin ja sukat jalkaan ensimmäistä kertaa aikoihin. Pienistä asioista muodostuu seremoniallisia siirtymiä. Annoin periksi syksylle. Töissä googletin sanan ruuhkavuodet. Kesäloman jälkeinen arki on tuntunut samalta kuin lyönti avokämmenellä kasvoille. -Yllättävältä ja hämmentävältä. ”Ruuhkavuosiksi kutsutaan sitä ajanjaksoa elämästä, kun lapset ovat pieniä, töissä aletaan tehdä uraa, vapaa-ajalla olisi halua harrastaa, taloa rakennetaan, taloutta sopeutetaan ja ajan, rahan ja jaksamisen riittävyyttä murehditaan. Tämä on monille elämän stressaavinta aikaa, ja se sijoittuu useimmille suurin piirtein kolmenkympin korville.”
En tiedä olenko jossakin ruuhkassa, mutta kaikenlaista menoa tuntuu olevan joka suuntaan. Perustimme miehen kanssa yhteisen sähköisen kalenterin, koska aikataulujen yhteensovittaminen alkoi vaatia muistikapasiteetilta liikaa. Kiitos internet ja Google. Olette pelastaneet minut monesta pinteestä. Ensin kyselin teiltä vauvan kakan väristä ja imetysotteista, nyt te huolehditte perheemme ajankäytöstä.
Tämä syksy tuntuu uudelta ja erilaiselta. Yhtäkkiä lapset ovat siinä iässä, että heillä molemmilla on harrastukset, joihin heidät täytyy kuljettaa. Ja päiväkotikavereilla tuntuu olevan syntymäpäiväjuhlia vähintäänkin kahdesti vuodessa. Viime viikolla hankin kolme syntymäpäivälahjaa. Ja siihen päälle vielä lasten muu sosiaalinen elämänsä iltaisin. Omat menot ja miehen menot. Ja sitten toisaalta välillä löydän itseni yksin kotoa torstai-iltana klo 17.30. Istun sohvalla tenttikirjan kanssa ja syön suklaajäätelöä. Ja melkein joka kerta lastenvaunut nähdessäni mietin, että en vaihtaisi tätä elämänvaihetta mihinkään aikaisempaan.
