Alku ja loppu

Syksy on tulossa, sen tuntee aamuisin iholla. Ilma tuntuu erilaiselta, jotenkin jo vähän kirpeältä. Ei voi enää nukkua ikkuna auki. Kotona paljaat varpaat alkoivat paleltaa ja täytyi vetää jalkaan kotitossut pitkästä aikaa. Tavallaan jo vähän odotan syksyä, punaisia poskia puistosta tullessa, kakkosen kehittyvää sanavarastoa, minttukaakaota ja takkatulta kylminä iltoina. 

Eilen soitin hedelmöityshoitoklinikalle, jossa luovutin keväällä munasolun. Matkakulujen maksussa oli häikkää, ja täytyihän samalla kysyä se kysymyskin, tuliko siitä mitään. -Kyllä ja ei. Raskaus oli alkanut heti luovutuspäivänä, mutta päättynyt sitten myöhemmin keskenmenoon. Tuli surullinen olo. Pettynyt, vaikka eihän se minun menetykseni olekaan. Mutta kuitenkin.

Soluja on vielä pakkasessa säilössä. Todennäköisyys on 50/50. Sormet ristiin.

Musiikin tahtiin

Muistan tapahtumat kappaleittain. Elämänvaiheet tallentuvat muistiin kuunneltujen levyjen kautta. Kuuntelen musiikkia lenkkipolulla, bussipysäkillä ja vaatekaupassa. Joskus tulevina aikoina, kun kuulen Robynin tai Cee Lo Greenin musiikkia, tulen muistamaan tämän kevään ja bussimatkat hedelmöityshoitoklinikalle munasolua luovuttamaan. Ja ehkä muistan myös Jipun.

Lähtiessäni aamubussilla munasoluprosessin viimeiselle käynnille jälkitarkastukseen, etsin Spotifystä Jipun uuden levyn. Katselin työmatkalaisia ja kuuntelin Jipun sielunirtirepimismusiikkia, kuten eräs tuttavani osuvasti hänen musiikkiaan kuvaa. Siinä vaiheessa, kun Jippu oli matkalla hullujenhuoneeseen ja syöksymässä vastatuuleen, koin parhaaksi etsiä jotakin muuta kuunneltavaa. 

Klinikalla munasarjat todettiin toipuneiksi. Täytin kulukorvauslomakkeen: 8 käyntiä, 8 päivärahaa, 15 bussilippua ja  luovutuskorvaus. Hoitaja kaivoi esiin valkoisen kirjekuoren, laski setelit pöydälle ja minulta pääsi spontaani Oho. Olin ajatellut, että rahat ilmestyisivät vähäeleisesti jälkikäteen pankkitilille.

Olen käyttänyt jonkin verran aikaa sen pohtimiseen, haluanko ostaa luovutusrahoilla jotakin itselleni -ehkä uuden mekon, vai tulisiko siitä ihan tarpeettomasti se munasolumekko. Päätin maksaa rahoilla Visa-laskun. Siellä on uusi oranssi huulipuna, sininen nahkaclutch ja kirjava kynähame. En vielä tiedä, saavatko ne etuliitettä munasolu. Tämän tapahtuman tulen kuitenkin varmasti muistamaan. Kuinka usein, sitä en vielä tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että Tavastian oven viereen on minun maailmassani ilmestynyt uusi ovi ja että kuulokkeissa soi Robynin With Every Heartbeat, kun oma isä tuli minua punktiosta sen uuden oven edestä hakemaan.

Matkalla jälkitarkastuksesta kotiin ajatukset palasivat omien lasten odotusaikaan. Niillekin ajoille on omat kappaleensa. Muistin Johanna Kurkelan Rakkauslaulun, jonka kuulin ensimmäistä kertaa, kun odotin kakkosta. Kauan sitten minussa, aavistus jo sinusta, silloin tuntemattoman tunnen nyt ja tunnustan, kosketti hormonihuuruista ja vauvan potkujen herkistämää mieltäni. En ole sittemmin kuullut kappaletta, mutta bussissa istuessani kaivoin sen uudelleen kuultavaksi. Ja itkuhan siinä pääsi, viimeistään siinä kohtaa kun kaksi niin hehkuvaa, kaunista saa kirkkaana loistaa.Tästä aamun ruuhkabussissa itkeskelystä on alkanut muodostua minulle säännöllinen tapa.

11 mahdollisuutta

Aamu alkoi 5 milligramman Diapamilla. Kyynärtaipeesta muutama putkilo verta munasolujen pakastamista varten. Kipulääkettä suoraan suoneen. Muutaman minuutin operaatio, ei kipua. 11 munasolua talteen. Kipulääkepöhnäiset torkut heräämössä. Kuppi kahvia, pillimehu, 2 suolakeksiä, 2 suklaakeksiä. Lääkärin tapaaminen. Sisään ja ulos parissa tunnissa. Saattaja hakemaan lääkepöhnän vuoksi. Sairauslomaa loppupäivä.


12 päivää pistoksia aamuisin, 1 psykologin tapaaminen, 4 lääkärin tapaamista, punktio ja jälkitarkastus kahden viikon kuluttua.

Odotushuoneessa ennen keräystä mietin, mitä minusta voi periä. Pisamat nenän päästä tai rakkauden musiikkiin. Mitä minun soluissani on, muuta kuin ohjeet ihmisen muotoon?  

Nyt jälkeenpäin ei tunnu oikeastaan miltään. Voisin ihan hyvin luovuttaa munasolun toisenkin kerran. Jos pelkäisin piikkejä tai gynekologisia tutkimuksia tai jos olisin kehollisten oireiden tarkkailuun taipuvainen, olisi luovutusprosessi ollut raskaampi. Haastavinta oli ehkä aikataulujen järjestely melko lyhyillä varoitusajoilla. 

Toivottavasti tämän kokemuksen myötä jonakin päivänä syntyy lapsi, jolla on puolet minun perimääni, mutta jonka suonissa virtaa jonkun toisen naisen veri. Silloin tuntuisi varmaankin aika hienolta.

Millimetrien merkitys

Munarakkuloiden kasvua mitattiin tänään toisen ja viimeisen kerran ultraäänitutkimuksella. Katselin tv-näytöltä mustia laikkuja ja pientä ristiä, joka otti mittoja munarakkuloiden reunoista. Millimerit tallentuivat näytön reunaan ja minä yritin tulkita lääkärin kasvoilta, oliko hän tyytyväinen näkemäänsä vai ei. En ihan saanut selvää. Jotkut rakkulat olivat suurempia, toiset pienempiä. Mahdollisimman moneen ja suureen tässä kai tähdätään. 

Bussimatkalla kotiin tunsin, kuinka rinnan alle tunkeutui kamala paino. Entä jos ne rakkulat eivät kasvakaan tarpeeksi? Entä jos niitä saadaankin kerättyä liian vähän? Entä jos minun soluistani ei olekaan mitään apua? Entä jos ne tuottavatkin vain kamalan pettymyksen? Alkoi taas itkettää. Yritin ajatella, että ei tämä asia suremalla parane, mutta nämä eivät kai ole järjen asioita. Kuuntelin koko matkan uudestaan ja uudestaan samaa kappaletta. Piti jäädä vähäksi aikaa jumiin tuohon painostavaan olotilaan. Lauloin kertosäkeessä mukana ilman ääntä ja pyyhin kyyneleitä.

Kolikon kokoisia palasia minua -solujani, joihin minulla ei ole mitään vaikutusvaltaa. Voin opetella tärkeät asiat ulkoa esitelmää varten, teeskennellä rauhallista ja osaavaa yllättävässä tilanteessa, mutta munarakkuloitani en saa ajatuksen voimalla kasvamaan yhtään paremmin. Tässä prosessissa ei mitata minun naiseuttani, mutta toive oman vartalon valmiudesta toimia toivotulla tavalla tuntuu yllättävän painostavalta. Omia lapsia toivoessa ja raskaana ollessa tuli tutuksi jännittynyt toive siitä, että oma kohtu täyttää sen tehtävän joka sille on annettu. Pelko oli suuri, mutta henkilökohtainen. Nyt on kyse joidenkin toisten ihmisten elämästä. Entä jos minun soluihini ladatut toiveet osoittautuvatkin turhiksi?

Ensi viikolla kerätään, mitä on kerättävissä. Mahaa kivistää vähän. Tuntuu siltä, että jotakin siellä kasvaa. Hoidon loppupäivät yritän keskittyä enemmän laulamaan ihan ääneen ja tanssahtelemaan mieltä nostattavien kappaleiden tahtiin.

Luovuttaja 525

Napani alapuolella näkyy viisi pientä punaista pistettä merkkinä sinne pistetyistä viidestä hormonipistoksesta. Muita merkkejä käynnissä olevasta munasolun luovittamiseen liittyvästä hoidosta en juuri ole havainnut. Yhtenä päivänä nipisteli vähän vatsasta, mutta se voi varmaankin liittyä myös kuukautisiin. Yhtenä päivänä liikutuin Valintatalon kassajonossa. Kuulokkeissa soi Rihannan kappale, jonka se hienoääninen Idols kilpailija veti joku viikko sitten. Siinä minä seisoin pillimaito kädessäni ja muistelin hienoa esitystä. Kyyneleet hiipivät silmiin. On se vaan niin hienoa, kun nuoret uskaltavat vetää täysillä, vetistelin itsekseni. En tiedä, minkä hormonien piikkiin nuo kyyneleet menivät. Olen välillä kova liikuttumaan.

Viikonloppuna istuin syömässä aamupalaa ja mietin, miten ihan pieni hetki minun elämässäni voi merkitä joidenkin minulle ihan tuntemattomien ihmisten elämässä asiaa, joka ehkä mullistaa kaiken. On vaikeaa käsittää, miten niin pienellä vaivalla voi mahdollisesti saada aikaan jotakin niin merkityksellistä. Pieni pistos ihon alle aamuisin, 10 sekuntia minun elämästäni. Jossakin joku perhe odottaa ja valmistautuu tulevaan hoitoon ja me emme koskaan tapaa. Tuntuu ihan hullulta.

Tänään munarakkuloiden kehittymistä tarkistettiin ultraäänitutkimuksella. Vastaanottotiskillä minulla ei ollut enää nimeä, vaan kolminumeroinen luovuttajanumero. Minä olen numerosarja, jonka soluja pakastetaan. Sain mukaan toisen pistoksen, jota kutsutaan jarruksi. Se estää oman ovulaationi alkamisen. 


Vaikka olenkin saajaperheelle vain numero lomakkeessa, haluan ajatella, että tämä luovuttaminen liittyy hyvien tekojen ketjuun, jossa ihmiset auttavat toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Kaikki tietävät, miten hyvältä se tuntuu, kun ihan vieras ihminen tarjoaa apuaan. Ja mukavalta tuntuu myös laittaa se hyvä kiertämään.


Mukavaa vappua teille kaikille!

Solutasolla

Minut on nyt todettu kahteen otteeseen hiv-negatiiviseksi. Minulla ei ole kuppaa, tippuria, klamydiaa, hepatiittia tai kromosomihäiriötä. Psykologi on tavattu. Papakoe oli normaali. Hemoglobiini 137. Olen allekirjoittanut suostumuksen, jonka perusteella luovutan munasoluni toisten ihmisten käyttöön vuoden 2027 tammikuuhun asti, ellen tule toisiin ajatuksiin. Jääkaapissa odottaa hormonipistoksiin tarkoitettu kynä. 

Ensi viikolla se sitten alkaa -valmistautuminen munasolun luovutukseen. Välillä tarkistetaan ultraäänellä, ovatko munasolut kehittyneet toivotusti, tarkistetaan lääkeannostusta, otetaan mukaan toinen lääke ja sitten kerätään mitä on kerättävissä. Parin viikon päästä pistosten aloituksesta homman pitäisi olla hoidettu.

Istuessani hedelmöityshoitoklinikan käytävällä odottamassa lääkärin tapaamisia, olen tuntenut oloni jotenkin oudoksi. On tuntunut siltä, että olen astunut maaperälle, joka on hyvin arka ja yksityinen. Väistämättä tulee pohtineeksi tarinoita käytävillä odottavien miesten ja naisten takana. Tulee suuri tarve toivoa, että jokaisen heistä tarina saisi onnellisen lopun. Ja samalla tuntee suunnatonta ja sanatonta kiitollisuutta omista lapsistaan.

Psykologin vastaanotolla

Jokin aika sitten istuin hedelmöityshoitoklinikan psykologin vastaanotolla ja pohdin, miltä tuntuisi tavata ihan minun näköiseni ihminen, joka ei kuitenkaan olisi minun lapseni. Parinkymmenen vuoden päästä minuun voisi ottaa yhteyttä ihminen, joka olisi saanut alkunsa minun luovuttamastani munasolusta. -Oudolta varmaan, taisin vastata. Nuo ovat varmaankin niitä tilanteita, jotka pitää kokea tietääkseen miten asiaan suhtautuu.

Tapaaminen psykologin kanssa ei muuttanut mieltäni. Oikeastaan olen miettinyt luovutusasiaa jo monta vuotta. Luin aiheeseen liittyvän artikkelin vähän kääpiön syntymän jälkeen ja päätin sopivan ajan koittaessa luovuttaa itsekin munasolun. Olen seurannut läheltä sitä, mitä vastentahtoinen lapsettomuus voi merkitä perheelle -odotuksia, menetyksiä, turhautumista, surua, vihaa ja riitoja. Jos voin jotenkin auttaa muutamaa ihmistä selviämään lapsettomuuden aiheuttamasta vaikeasta elämäntilanteesta, joka on lääketieteellisesti ratkaistavissa, tuntuu päätös melko helpolta tehdä.

Nyt aika alkaa olla sopiva. En ole raskaana ja imetyskin alkaa olla jo takana päin. Toukokuusta v. 2008 tähän päivään laskien edellä mainituista aktiviteeteista vapaita kuukausia on ollut kokonaisuudessaan neljä. Tätä ajatellessani tunnen itseni hyvin alkukantaisella tavalla naiseksi.

Kuulisin mielelläni teidän kokemuksianne asiaan liittyen. Onko kukaan teistä luovuttanut munasolua? Minkälainen kokemus se on ollut?