Viiden vuoden yksinäisyyttömyys

Tänä aamuna tuli sellainen harras olo. Heräsin vähän jälkeen kuuden. Matkalla suihkuun vilkaisin kelloa ja tajusin, että aikahyppy viiden vuoden takaiseen elämääni veisi minut Naistenklinikan vihreillä kaakeleilla verhoiltuun synnytyssaliin. Ulkona paukkui pakkanen ja sisällä soi Groove FM. Elämäni suurin mullistus. 

Maailmaan syntyi pieni tyttö, joka on haastanut minua kasvamaan ihmisenä, enemmän kuin kukaan toinen. 60 cm myöhemmin hänestä on kasvanut 5-vuotias, joka osoittaa eläinmuseossa vitriinissä keikkuvaa lintua ja toteaa -Tuossa taitaa olla kuhankeittäjä. Minä en ollut koskaan kuullut kuhankeittäjästä. Hän toivoisi nimensä olevan Marianne. Mutta ei se ole. 

Taas on yksi merkkipaalu saavutettu: 3 ja 5. Kol-me ja vii-si. Joskus kakkosen vauvavuoden tienoilla tämä aika tuntui saavuttamattomalta Onnelalta. Ja täällä sitä nyt ollaan, Onnelassa. Kaksi kävelevää, itsenäisesti ruokailevaa, vaipatonta, keskustelevaa, päiväunia nukkumatonta lasta. Kakkonen ilmoitti hiljattain, ettei aio enää käyttää rattaita. Huokaisin liikuttuneena. Toinen heistä haukkuu minua useinmiten tyhmäksi, toinen kakaksi, pissaksi ja paskapääksi. Äidin isot tytöt.

Äitiyden self help

Teemme kotona huonekalujen uudelleenjärjestelyjä ja kirjat vaihtoivat paikkaa alakerrasta yläkertaan. Romaanit sikin sokin, metrin pätkä ammattikirjallisuutta, sanakirjat ja matkaoppaat, valokuvauskirjat ja Kalevala. Huomasin omistavani myös pienen mutta merkillepantavan kirjallisuusluokan, jonka voisi luokitella sanalla vanhemmuus. -Lahjaksi saatuja opuksia, epätoivon hetkellä haalittuja neuvoja, pohdintoja elämänmuutoksesta, neuvoja kehitysvaiheisiin. Osa luettu kannesta kanteen, osa jäänyt innon puutteessa kesken. Kuvaan pääsi myös sattumalta hyllyluokan vierustoveriksi eksynyt Bukowski.

Raskausaikana luin Naisesta ja vihasta. Nuoren äidin kirja taasen on raskausajan lahja ystävältä -1942 ilmestynyt opus antaa perspektiiviä siihen, kuinka valtavan evoluution äitiys on kokenut viimeisen kahden sukupolven aikana. Muistelen säännöllisesti kirjan imettäjän palkkaamista käsittelevää osiota. Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivisesta muistan edelleen Anna-Leenan murhanhimoiset ajatukset vastasyntynyttä vauvaansa kohtaan. Ne olivat pienen esikoisvauvan äidille lohdullisia sanoja. Siipirikkoäiti jäi kesken. Kaksi unikoulukirjaa ovat ehkäpä pelastaneet elämäni. En ole vuosikausiin tehnyt kovinkaan montaa parempaa päätöstä, kuin kahdeksankuisten vauvojen opettaminen nukahtamaan itsekseen kirjojen oppeja seuraamalla. Sinkkoset tuli hankittua joskus esikoisen uhmaiän kynnyksellä -En tiedä opinko mitään maailmaa mullistavaa. 

Mitä kirjoja teidän vanhemmuushyllyssänne on?

Teiniäideistä

Oletteko katsoneet Ylen Teiniäitejä? Minä olen, enkä oikein osaa olla heistä mitään mieltä. Paitsi että ihan kamalan nuoriahan he ovat -ihan teinejä ja silti äitejä. Jos minun on vaikeaa uskoa, että kukaan 20-vuotias olisi tarpeeksi kypsä huolehtimaan näistä meidän kullannupuista, on kieltämättä hurjaa, että oman itsenäistymisensä ja murrosiän syövereissä kamppailevat tytöt saavat vastuulleen toisen pienen ihmisen elämän. 

Mutta kun katsoo heidän elämästään tehtyä tv-ohjelmaa ja siinä esiin nostettavia teemoja, alkaa myös pohtia, onko heidän elämässään sittenkään mitään kovin ihmeellistä. Tytöt hakevat tasapainoa lapsen isän osuudesta vauvan elämässä ja arjessa, pohtivat kehonkuvaansa, käyvät juhlimassa, pähkäilevät opiskelun ja työn yhdistämistä äitiyteen, sopeutuvat uuteen elämänvaiheeseen ja sairastuvat masennukseen. Ihan tuttuja asioita monelle meistä.

Leimallisinta teiniäitien elämäntilanteille tuntuu olevan lasten isien poissaolo ja vaihtuvat miessuhteet. Ehkä hieman iäkkäämpien vanhempien perheissä ei myöskään riidellä siitä, onko lapsen isä tuhlannut kaikki rahansa karkkiin ja peliautomaatteihin. 

Puuttuuko ohjelmasta arkirealismi, jos 13-vuotiaat tytöt ovat innostuneet lisääntymisasioista sarjaa katsottuaan? Minkälaisessa valossa nämä teiniäidit tulisi ohjelmassa esittää? Onko näissä äideissä teidän mielestänne mitään erityistä?

Arvonnan voittaja: möö!!!

Arvonta on suoritettu! Aivan ensiksi haluan kuitenkin kiittää aktiivisuudesta myös niitä lukijoita, jotka kävivät erikseen ilmoittamassa, että eivät todellakaan halua osallistua arvontaan. Erityispropsit teille. Arvostan.

Arvonta suoritettiin täysin epävirallisissa olosuhteissa, ilman valvovia silmäpareja, sunnuntai-iltana klo 23.42. Nalli napsahti nimimerkille möö. Vilpittömät onnitteluni sekä tulevan vauvan, että taattua amerikkaa edustavan opuksen johdosta. Laittaisitko nimesi ja osoitteesi tulemaan pihallakotona@hotmail.comiin, niin laitan paketin postiin.

Mamman ÄO - arpajaiset!!!

Totesin hiljattain päässeeni yli vauvatraumoistani. Olen kyennyt katselemaan pieniä vauvoja muistelematta väsyttäviä ja työläitä vauva-aikoja päätäni puistellen. Olen jopa kyennyt muikistelemaan vauvatuttaville hassuja naamoja ja pystynyt tuntemaan ihan muutaman sekunnin kestävää ei koskaan enää-haikeutta. Tähän perheeseen, tämän ikäiselle, yöheräilyä vihaavalle naiselle, ei tule enää lisää lapsia.

Ja sitten pakettimies kiikutti ovelleni tänä myrskyisänä maanantai-iltana oppaan raskaana olevalle naiselle. Mommy IQ Amerikasta. Selasin kirjaa, yritin kiinnostua, luin otteita ja tajusin, että aihe ei kosketa enää minua.  

Mutta. Onko siellä kukaan lukija raskaana tai vasta orientoitumassa asiaan mahdollisesti ajatuksen tasolla? Tässä kirjassa on luku tikkuun pissaamisestakin. Kiinnostaako amerikkalainen opas raskaanaoloon? Haluatko ilmaisen kirjan ihan muuten vaan? Ai kyllä vai? 

Täten haluan siis julistaa, virtuaalisten kemupillitöräytysten saattelemana, blogini ensimmäisen arvonnan alkaneeksi. Osallistumisaikaa on 30.9.2012 klo 18 asti, eli arvontalaulu raikaa ensi viikon sunnuntaina. Arvontaan osallistut kertomalla jotakin itsestäsi kommenttilaatikkoon ja anonyyminä osallistujana liität vastaukseesi myös nimimerkin. Kelle nalli napsahtaa, nalli napsahtaa?

Alku ja loppu

Syksy on tulossa, sen tuntee aamuisin iholla. Ilma tuntuu erilaiselta, jotenkin jo vähän kirpeältä. Ei voi enää nukkua ikkuna auki. Kotona paljaat varpaat alkoivat paleltaa ja täytyi vetää jalkaan kotitossut pitkästä aikaa. Tavallaan jo vähän odotan syksyä, punaisia poskia puistosta tullessa, kakkosen kehittyvää sanavarastoa, minttukaakaota ja takkatulta kylminä iltoina. 

Eilen soitin hedelmöityshoitoklinikalle, jossa luovutin keväällä munasolun. Matkakulujen maksussa oli häikkää, ja täytyihän samalla kysyä se kysymyskin, tuliko siitä mitään. -Kyllä ja ei. Raskaus oli alkanut heti luovutuspäivänä, mutta päättynyt sitten myöhemmin keskenmenoon. Tuli surullinen olo. Pettynyt, vaikka eihän se minun menetykseni olekaan. Mutta kuitenkin.

Soluja on vielä pakkasessa säilössä. Todennäköisyys on 50/50. Sormet ristiin.

Yhdestoista hetki

Sain Bleuelta listan kysymyksiä. Koska tapaan lapsiani tällä viikolla innokkaan kesätyöntekijämme vuoksi lähinnä satunnaisesti, minulla ei ole raportoitavaa perhe-elämästä. Nyt siis mennään näillä.

1. Lennätkö koskaan unissasi?

En muista. En kai? Jos lentäminen tarkoittaa, että on tosi älykäs ja mukava ihminen, niin sitten tottakai. Mutta jos se tarkoittaa jotakin ikävää, niin sitten en tietenkään.


2. Mitä ammattia arvostat?

Omaani, mutta ne jutut eivät kuulu tänne blogiin. 

Arvostan myös yksityisyrittäjiä, jotka saavat bisnesidean, uskaltavat ja tekevät.

3. Minkä kirjan luit viimeksi ja mitä pidit siitä?

Osmo Soininvaaran Sata-komitean. Se oli mielenkiintoinen näkemys suomalaiseen sosiaaliturvaan ja valtarakenteisiin, jotka järjestelmää ylläpitävät. Soininvaaran älykkyys tekee minuun usein vaikutuksen.

4. Jos saisit kahden päivän loman ja tonnin rahaa, mitä tekisit?

Lähtisin Tukholmaan ilman lapsia. Yöpyisin hyvässä hotellissa, söisin hyvää ruokaa ja ostaisin kaikkea.

5. Pidätkö kylmästä kahvista?

Tiesittekö, että jos kahvi on laadukasta, se on hyvää myös kylmänä. Se kertoo paljon siitä kahvista, jota me litkimme päivittäin mukitolkulla. Minulla on kaapissa myös hyvää kahvia.

Kylmistä asioista puheen ollen, pidän muun muassa vaniljajäätelöstä ja mansikoista.

6. Mitä sanoit viimeksi ääneen?

Houkuttelin kesätyöntekijäämme, joka on lukenut kaikki mukanaan tuomansa hömppäteiniromaanit, lukemaan Monika Fagerholmin Diivaa.

7. Minkä laulun lauloit viimeksi?

Tänään olen lauleskellut Heli Kajon Jos mä kuolen nuorena kappaletta. Heli oli aamulla vieraana Radio Helsingissä. Siinä kappaleessa on mukava tunnelma.

8. Mitä seuraat tällä hetkellä televisiosta?

Lähinnä odotan sitä päivää, että Good Wife alkaa taas. Meillä telkkari on kiinni lasten ollessa hereillä, Pikku kakkosta lukuun ottamatta. Katselen siis satunnaisesti ohjelmia, jotka tulevat klo 20.30-22.00 välisenä aikana.

9. Onko maapallon ulkopuolella älyllistä elämää?

Ei ole.

10. Milloin venyttelit viimeksi yli viisi minuuttia?

Siitä on vuosia. Joskus esikoisen raskausaikana hoidin selkävaivoja kontillani kekkuloimalla.

11. Paras kesäjuoma?

Sangria. Sitä ei jostakin syystä ole minun mielestäni soveliasta nauttia minään muuna vuodenaikana.


Nyt pitäisi keksiä omat kysymykset. Tähän palaan vähän myöhemmin.

Millimetrien merkitys

Munarakkuloiden kasvua mitattiin tänään toisen ja viimeisen kerran ultraäänitutkimuksella. Katselin tv-näytöltä mustia laikkuja ja pientä ristiä, joka otti mittoja munarakkuloiden reunoista. Millimerit tallentuivat näytön reunaan ja minä yritin tulkita lääkärin kasvoilta, oliko hän tyytyväinen näkemäänsä vai ei. En ihan saanut selvää. Jotkut rakkulat olivat suurempia, toiset pienempiä. Mahdollisimman moneen ja suureen tässä kai tähdätään. 

Bussimatkalla kotiin tunsin, kuinka rinnan alle tunkeutui kamala paino. Entä jos ne rakkulat eivät kasvakaan tarpeeksi? Entä jos niitä saadaankin kerättyä liian vähän? Entä jos minun soluistani ei olekaan mitään apua? Entä jos ne tuottavatkin vain kamalan pettymyksen? Alkoi taas itkettää. Yritin ajatella, että ei tämä asia suremalla parane, mutta nämä eivät kai ole järjen asioita. Kuuntelin koko matkan uudestaan ja uudestaan samaa kappaletta. Piti jäädä vähäksi aikaa jumiin tuohon painostavaan olotilaan. Lauloin kertosäkeessä mukana ilman ääntä ja pyyhin kyyneleitä.

Kolikon kokoisia palasia minua -solujani, joihin minulla ei ole mitään vaikutusvaltaa. Voin opetella tärkeät asiat ulkoa esitelmää varten, teeskennellä rauhallista ja osaavaa yllättävässä tilanteessa, mutta munarakkuloitani en saa ajatuksen voimalla kasvamaan yhtään paremmin. Tässä prosessissa ei mitata minun naiseuttani, mutta toive oman vartalon valmiudesta toimia toivotulla tavalla tuntuu yllättävän painostavalta. Omia lapsia toivoessa ja raskaana ollessa tuli tutuksi jännittynyt toive siitä, että oma kohtu täyttää sen tehtävän joka sille on annettu. Pelko oli suuri, mutta henkilökohtainen. Nyt on kyse joidenkin toisten ihmisten elämästä. Entä jos minun soluihini ladatut toiveet osoittautuvatkin turhiksi?

Ensi viikolla kerätään, mitä on kerättävissä. Mahaa kivistää vähän. Tuntuu siltä, että jotakin siellä kasvaa. Hoidon loppupäivät yritän keskittyä enemmän laulamaan ihan ääneen ja tanssahtelemaan mieltä nostattavien kappaleiden tahtiin.

Oikean kokoinen, mutta huonotapainen

Mikään ei piristä univajeisen naisen päivää yhtä mukavasti, kuin aamuun sijoittuva tapaaminen, jonka tarkoituksena on keskustella terveellisistä elämäntavoista. Yritin luikerrella terveydenhoitajan tapaamisesta puhelinkonsultaatiolla ja lähetteellä laboratorioon, mutta virkaintoinen terveydenhoitaja halusi tavata minut ihan henkilökohtaisesti. Kaikki, jotka haluatte tällaiseen tapaamiseen, kannattaa hankkia itselleen diagnoosiksi raskausajan diabetes. Sillä paperilla pääsee mahamittauksiin vielä vuoden kuluttua synnytyksestäkin.

Tapaamisen perusteella todettiin, että olen ihan sopivan kokoinen. Raskauskiloja ei ole ja vyötärönympärykseni on alle 80 cm. Minä syön liian rasvaisia juustoja ja jogurtteja ja harrastan melko vähän liikuntaa. Onneksi edes syön säännöllisesti ja aika vähän karkkia. Sain myös terveydenhoitajan suun loksahtamaan auki kertomalla alkoholinkäytöstäni. Ilmeisesti 5-10 annosta viikossa on joissakin piireissä "SIIS MITÄ?" toteamuksen arvoinen. Viinipullo ja vähän päälle viikossa. Onhan se aivan kamalaa. Olen varmaan jonkun mielestä alkoholistiäiti.

Syleilen maailmaa sopusuhtaisena itsenäni.

Aamuisen hetkemme kruunasi terveydenhoitajalta ihan pyytämättä saamani kullanarvoinen neuvo vauvan päiväuniin liittyen. Kannattaisi kuulemma siirtyä yksiin päiväuniin, kun vauva herää niin aikaisin. Voisi nukkua aamuisin pitempään. "No shit, Einstein!", teki mieleni todeta. Olisin halunnut myös kysäistä, haluaisiko rouva ihan itse saapua meille kotiin, herätä ennen kello viittä aamulla ja kanniskella sen jälkeen klo 8-10 välisen ajan väsynyttä ja itkuista vauvaa sylissään ja yrittää samalla hoitaa toisen lapsen aamutoimia. Sen jälkeen rouva voisi myös pitää vauvaa hereillä rattaissa matkalla puistoon ja syöttää hänelle lounaan ulkona pakkasilmassa. Olin kuitenkin nössö, enkä todennut, en kysynyt. "Asiat eivät ole niin yksinkertaisia." taisin sanoa.

Ensi viikolla lipitän toistamiseen sen sokerilitkun ja ristin sormeni, että haimani tajuaa toimia tällä kertaa muutamaa kymmenystä paremmin sen kahden tunnin arvon kohdalla.

Laihafarkut

Jokaisella Sex and the City sarjan ystävällä on toivottavasti ollut oma SATC hetkensä. Ostaessaan viimeisillä pennosillaan liian kalliit kengät tai muuten vaan juostessaan upeana korkeissa koroissa kaupungin sykkeessä.

Minulla oli yksi pieni hetki perjantaina. Illan uloslähtösuunnitelmien riehaannuttamana kaivoin aamulla kaapista esiin laihafarkkuni. Farkut, jotka on hankittu joskus 2000-luvun alussa -aikana jolloin monet tämän päivän tuoreet äidit kertailivat vielä yläasteen penkillä pinta-alamuunnoksia. Minä en ole mahtunut laihafarkkuihin moneen vuoteen. Kakkosen synnytyksen jälkeen olen pysytellyt tiukasti hyväksi havaitsemallani stretchfarkkulinjalla. Laihafarkut eivät veny.

Asiaa sen enempää ajattelematta pujotin jalat farkkujen lahkeisiin. Reisiä ei puristanut. Suljin napin vetämättä vatsaa sisään ja vedin vetoketjun kiinni. Seistessäni peilin edessä en voinut uskoa näkemääni. Siinä minä seisoin laihafarkut jalassa, eikä puristanut yhtään. Olo oli kuin Mirandalla, joka vauvakilot pudotettuaan sai vedettyä jalkaansa skinny jeansit, eikä saanut omasta takapuolestaan tarpeeksi.

En tiedä, onko minulla vielä raskauskiloja. En ole käynyt vaa'alla moneen kuukauteen. Laihafarkut jalassa pähkäilin, että minulle on ollut eduksi, että kotona päiviä kanssani viettää herkkupoliisi. Hän ryntää keittiöön tivaamaan "Mitäs täällä patahtuu, äiti?" jos yritän salaa rapisutella keksipussia. Esikoisvauvan kanssa sai syödä roskaruokaa ja herkkuja ihan rauhassa. Ei tarvinnut salaa tunkea karkkia suuhun ja yrittää sitten vältellä katsekontaktia lapsen kanssa.

Olen lasten syömisten suhteen melkoinen ruokanatsi ja toteutan innokkaana saksalaisella tarkkuudella aikataulutettua ruokailurytmiämme. Sopii ilmeisesti myös raskauskilojen pudotukseen. Vyötärön kaventumisesta voin kiittää myös Philiä ja Tediä. Heidän ansiostaan en työntele kärryissä ainoastaan yhtä vauvaa, kun mukaan mahtuu myös 12 kilon lisäpaino.

Kävin juhlistamassa iloista housutapahtumaa lisäpainon ottaessa päiväunia. Kävin keksipussilla.

Kevyempi ilo

Vaikka synnytyksestä ja raskauden päättymisestä on jo yli neljä kuukautta, jaksan vieläkin olla joka ilta onnellinen mahdollisuudesta nukkua vatsallaan. Se kun on vaan ihan parasta. Vaikka yöunet ovat edelleen katkonaisia ja aamulla väsyttää ehkä raskausaikaa enemmänkin, on mahtavaa että vatsa ei enää sanele asentojani. Raskaus myös kavensi vaatevalikoimaa imetystä enemmän. Ostin raskausaikana American Apparelin joustavavyötäröiset housut. Silloin tuntui täydeltä utopialta, että saisin joskus vedettyä vyötärönauhan navan korkeudelle. Niin vaan kuitenkin kävi.

Suburban Helsinki

Toinen asia, joka jaksaa edelleen epäkorrektisti ilostuttaa, on mahdollisuus käyttää alkoholia. Juomistunnelmaa latistaa hieman vain se, että iltaisin ja aina on niin väsynyt että ei jaksa juoda itseään edes humalaan. Vielä en ole päässyt baariinkaan asti. Vauvan jättäminen tuntuu toistaiseksi liian vaikealta. Tyydyn siis tissuttelemaan kotioloissa lasten mentyä nukkumaan. Täällä kotibaarissa voi heittäytyä pötkölleen heti kun siltä tuntuu.

Naisen mitta

"No, onhan sulla vielä tuohon lähtöpainoon rutistettavaa." Totesi neuvolan täti minulle 4 viikkoa synnytyksestä. Kuusi kiloa, jos tarkkoja ollaan. Teki mieli näyttää keskisormea ja haistatella, mutta tyydyin tuijottamaan lattiaa. "Kun sulla oli se raskausajan diabeteskin.", jatkoi täti valistavasti.

En tiedä kuinka nopeasti raskauspaino pitäisi tiputtaa, mutta neljän viikon jälkeen synnytyksestä ei mielestäni painosta saisi hirveästi huomautella. Vihani kaikenlaista neuvolan taulukkokyttäystä kohtaan sai taas uutta vettä myllyyn. BMI:n mukaan olisin normaalipainoinen, mutta se ei tuntunut riittävän tädille. Täti muistutti vielä vuoden päästä tapahtuvasta painokontrollista, jonka yhteydessä mitattaisiin myös vyötärön ympärys. Vähän niinkuin missikisoissa, ajattelin.

En usko, että monikaan nainen on ihan sinut oman vartalonsa kanssa heti synnytyksen jälkeen. Lisäkiloista tulee kiusallisen tietoiseksi joka kerta kun vetää housuja jalkaan. Onneksi on olemassa löysiä vaatteita. Trenditietoisille nämä ovat oversized-vaatteita. Ihan liian iso villatakki soveltuu hyvin myös imettämiseen imetystopin kanssa. Kaulaan puin leopardihuivin. Ihan vaan sen takia, että olo olisi vähän vähemmän kuin kahden lapsen kotiäidillä. Villiä.

Nyt saa tulla.

Sairaalakassi on nyt pakattu. Pienen pienet vaatteet on pesty ja viikattu valmiiksi laatikkoon.

Kävin kampaajalla ja värjäsin hiukset. Pötköttelin manikyyrissä ja pedikyyrissä. Söin ravintolassa ja kävin elokuvissa.

Kylpyhuoneen lattia on piikattu auki. Yläkerran mummo on ilmoittanut haastavansa meidät oikeuteen toistaiseksi hieman epäselvistä syistä. Minä en saa öisin nukuttua juuri ollenkaan ja hermot ovat kireällä. Kaikki on kai aika valmista.

Nyt saa siis tulla. Jos kakkonen noudattaisi isosiskonsa aikataulua, tulisi hän vatsasta pois ylihuomenna. Saa nähdä.

Valepuvussa

When you feel good -you look good. When you look good -you feel good. Tuo oli otsikko yhdessä sisustusblogissa jokunen päivä sitten. Minä en ole tuosta ihan samaa mieltä. Voidessaan hyvin ihminen yleensä myös näyttää hyvältä. Hyvä olo huokuu ulospäin. En kuitenkaan ole ihan varma, voiko pelkällä ulkoisella pynttäyksellä saada aikaan sisäistä hyvää oloa.

Välillä tulee sellainen olo, että vaatteilla voi huijata elävänsä ihan toista elämää kuin omaansa. Huijata, että hyvinhän tässä menee! Sellainen olo tuli, kun puimme kääpiön pyhämekkoon, mies sonnustautui pikkutakkiin ja minä vedin päälleni jakun. Lähdimme paraatikunnossa syömään blinilounasta vanhempieni kanssa.

Olen jumittanut viimeisen kuukauden lähinnä kotioloissa sonnustautuneena leggingseihin ja t-paitaan, koska jaloillaan olo alkaa iltapäivästä lähtien olla melko epämukavaa. En ole käynyt juuri missään muualla kuin puistossa ja lähikaupassa. Olen ollut väsynyt ja hermot ovat olleet kireällä jatkuvan kotona jumittamisen vuoksi. Olo on ollut jatkuvasti tukala. Käytyäni kampaajalla ja vedettyäni korkonilkkurit jalkaan arvelin näyttäväni todella skarpilta ja hehkeältä, vaikka olo oli kaukana siitä.

Kittasin lounaalla viikon alkoholiannokseni skumpan muodossa ja ahmin navan pullolleen mätiä. Vaikka elämä ei lopu vauvan tuloon, on raskauden loppuviikkoina sellainen olo, että kaikkea pitäisi tehdä vielä kun ehtii. Syödä ravintolassa, käydä elokuvissa, mitä vaan. Jos vain jaksaisi vielä iltaisin olla jaloillaan. Ilmeisesti myös kääpiö on pannut merkille äidin jatkuvan huilaamisen tarpeen. Kesken leikkien hän usein toteaa "Nyt ei pysty, pitää vähän levätä." Sitten mennään sohvalle makaamaan.

Paitapulmia

Imetys on vaikea asia. Minä sain pari vuotta sitten todeta, että imetyksen opettelu vaatii jääkylmiä hermoja, opiskelua ja ammattiapua. En olisi arvannut, että lapsen ruokinta voi olla niin vaikeaa. Toiskertalaisena osaan toivottavasti tehdä joitakin asioita toisin, enkä ole ihan muiden neuvojen tai niiden puutteen varassa.

Asia, joka edelleen aiheuttaa päänvaivaa on imetysvaatetus. Niihin muihin vaikeuksiin en tahdo vielä sekaantua. Nyt kulutan aikani odottamalla neronleimausta, joka ratkaisee rumien imetyspaitojen ongelman.

Suhtaudun imetyspaitoihin samalla tavalla kuin raskausajan vaatteisiin. Tuntuu turhalta ostaa vaatetta, jota tulee käyttämään vain joitakin kuukausia. Imetyspaidat ovat myös mielestäni ihan kamalia ja ihan liian kalliita. Tuntuu järjettömältä maksaa periaatteessa ihan tavallisesta pitkähihaisesta t-paidasta 50€ vain sen takia, että paidassa on ruma imetysaukko. En myöskään halua näyttää siltä, että olen pukeutunut imettämistä varten.

Kuva Bebes

Tavallisen paidan kanssa imetys sujuu kotioloissa sujuvasti, mutta en halua ihan joka paikassa istua maha ja rintaliivit paljaana. Muistan kuinka hankalaa oli kääpiön imetyksen aikana joka aamu miettiä, pystynkö imettämään näissä vaatteissa, jos sellainen tilanne sattuu eteen. Umpinaiset mekot ja kapea kaula-aukkoiset paidat jäivät kaappiin melkein vuodeksi.

Viime kerralla käytin lähinnä paitapuseroita ja syvään uurrettuja t-paitoja, joiden kaula-aukot venytin muodottomiksi. Paitapuseroissa on kuitenkin se ongelma, että minä olen liian laiska silittämään niitä. Nappien täytyisi myös olla painonappeja, koska tavalliset napit ovat hankalia sulkea vauva toisessa kädessä.

Elämä on joskus todella vaikeaa. Jos jollakin teistä on joku nerokas käytäntö imetysvaatetuksen suhteen, otan vinkit kiitollisena vastaan.

Lääkärin määräyksestä

Minulta lähti taju eilen neuvolassa. Ihan oikeasti. Makasin siinä lääkärin pritsillä ja vauvan sydänääniä murjottiin esiin hämmentävällä voimalla. Tutkimushuoneen kattoon alkoi ensin ilmestyä mustia pisteitä. Sitten filmi meni poikki ja ääniraita muuttui kumisevaksi. Tajunnan tason hämärtyminen nostaa ilmeisesti myös hien pintaan, sillä muutamassa sekuntissa kasvoni olivat hiestä märät.

Ihmisen anatomia on ihmeellinen asia. Lääkäritäti selitti, että vatsan alla on joitakin autonomisen hermoston päätteitä, joita painelemalla voi heikommalta lähteä taju. Minulla on kuulemma liian alhainen verenpaine. Lääkäri määräsi syömään salmiakkia tai lakuja joka päivä. Täytyi heti neuvolan jälkeen lähteä kauppaan käymään.

Muumipuvussa neuvolassa

Elämäni tämänhetkistä kapeutta kuvaa se, että huomasin suunnittelevani neuvolakäynnin vaatetusta kuin kyse olisi ollut isommastakin tilaisuudesta. En ole viime viikkoina päässyt kotoa paljon puistoa pitemmälle. Tarkempiin yksityiskohtiin menemättä, olo on muodostunut melko tukalaksi. Lähinnä tuntuu siltä, että vauva voi kävellessä tipahtaa jalkojen välistä maahan hetkenä minä hyvänsä.

Ennen vauvaneuvolaa kävimme kääpiön kanssa kahvilassa syömässä karjalanpiirakkaa. Se oli ainakin kääpiön mielestä kovin juttu pitkään aikaan, joten ehkä vaatekriisini ei ollutkaan yhtään liioiteltu.

Olen luopunut farkkujen käytöstä, koska kun niiden alle pukee vielä sukkahousut, en pysty pukemaan kenkiä jalkaan. Vatsa on liian iso ja housut liian tiukat. Farkuista luopuminen sai minut vihdoin ymmärtämään, kuinka ulkoiluun tulee pukeutua. Vastaus löytyi reiden korkeudelta. Tajusin vihdoin, että ulkona ei tarvitse palella, jos pukeutuu samalla tavalla kuin lapsi. Yksinkertaista, mutta nerokasta. Kun päällä on tuulenpitävät housut ja takki, on hämmästyttävää miten vähän kuorikerroksen alle täytyy pukea.

Tämä on äärettömän vapauttavaa. Ihanaa kun ei tarvitse olla nyt töissä. Voi huoletta liikuskella ulkosalla kurahousuissa, eikä tarvitse miettiä onko tunika liian lyhyt töihin. Tämä neuvolakäynnille valittu Marimekon tunika nimittäin on. Kun jättää pukematta vaatteeseen kuuluvan vyön, muistuttaa ulkomuoto erehdyttävästi muumia. Tyyliasioita voi miettiä sitten kun on päässyt mahasta eroon ja ilmat vähän lämpenevät.

Heillä ja meillä

Kaikki varmasti tietävät, että internetistä vaatteita tilatessa ei aina kannatta odottaa, että vaate näyttäisi samalta kotosalla kuin nettikaupan kuvassa esiintyvän mallin päällä. Minä kuitenkin haluaisin aina välillä ajatella juuri niin. Toive on epärealistinen varsinkin silloin, jos tietää synnyttävänsä lapsen parin kuukauden kuluttua housujen tilaamisesta. Vyötärön seutu alkaa olla melko tukevassa kunnossa.

Downtown LA

Minä sain muutama viikko sitten pakkomielteen uusien kotihousujen löytämisestä. Koska ulkona liikkuessa päällä ovat olleet lähinnä kurahousut, olen päätynyt kuljeskelemaan sisätiloissa etupäässä kurahousujen alle puetuissa sukkahousuissa tai pitkissä kalsareissa. Kun mies saapuu kotiin töistä kauluspaidassaan, tuntee sitä itsensä jotenkin ankeaksi. Olo on kuin toinen olisi hiihtolomalla Himoksella ja vain toinen tekee päivisin jotakin järkevää. Päätin ratkaista ongelman uusilla housuilla. Ne voi jättää kurahousujen alle ulos lähtiessä. Näin vältytään sukkahousuissa kuljeskelulta. Kuinka kätevää. Ne eivät ole verkkarit, mutta niitä voi käyttää samaan tyyliin. Hieman kaupunkikelpoisemmatkin ehkä, vaikka näyttävätkin alemmassa kuvassa erehdyttävästi pyjamahousuilta. Livenä ei niin paljon. Pöksyt ovat American Apparelin ja pesulapussa lukee Made in downtown LA.

Downtown Helsinki

Olin vähän harmistunut siitä, etteivät housut istuneet päälleni aivan yhtä hyvin kuin ylemmän kuvan rouvalle. Ensi kesänä sitten, minä ajattelin. Housut ovat sopivat myös synnytyksen jälkeiseen aikaan. Synnytyksen jälkeen ei oikein mahdu vielä omiin housuihinsa, joten kuminauhavyötärö auttaa yli ensimmäisten kuukausien painonpudotuksen. Toistaiseksi annan vyötärön vielä kiristää.

Kolmas pyörä

Saako valittaa? Ai saa vai? No hyvä.

Monet ovat kysyneet aiommeko laittaa kääpiön päiväkotiin kun toinen vauva syntyy. Kysymys on tuntunut minusta omituiselta. Minusta tuntuisi hassulta maksaa jollekin lapseni hoidosta kun olen itse kotona. Parivuotiaamme ei myöskään tunnu vielä kaipaavan seuraa, joten hoitopaikan hakeminen tuntuisi myös siksi tarpeettomalta. En usko että elämä kahden lapsen kanssa voi olla niin vaikeaa. Olen kyllä kuullut että melko painajaismaista se ainakin aluksi on.

Tänään olen pohtinut au pairin hankkimista loppuraskauden ajaksi. Vatsavauva tunkee sitkeästi jalkojaan kylkiluitteni alle ja tekee oloni todella tukalaksi. Kun yhtälöön lisätään loputtomien ulkovaatekerroksien pukeminen kiukuttelevalle taaperolle sekä hikipäissään tapahtuva kärryjen kiskominen loputtomassa lumihangessa, on päivän tunnelma pilalla jo puoleen päivään mennessä.

On se nyt kumma kun ei saa olla edes rauhassa raskaana. Aupair voisi konttailla puolestani palikkaleikeissä lattialla ja minä keskittyisin sisustuslehtien selailuun ja lepäilyyn. Voitaisiin nukkua vaikka yhdessä perhepedissä, jos muualle ei mahdu.

Varmasti epävarmana

Jo raskausaika opettaa naista hyväksymään tosiasian, että kaikkea lapsen kasvuun liittyvää ei voi hallita. Lapsi kasvaa ja kehittyy omaan tahtiinsa, eikä lastaan voi suojella kaikelta pahalta. Vauvan kasvaessa omassa vatsassa on vain pakko luottaa ja toivoa, että kaikki menisi hyvin ja vauva pysyy elossa. Näihin asioihin kun ei oikein itse voi vaikuttaa.

Minä olen molempien raskauksien aikana odottanut ensimmäiset kolme kuukautta huomenna tulevaa keskenmenoa ja pohtinut, voiko keskenmenon saada tietämättään. Tämä on ilmeisesti ihan tavallista. Kääpiötä odottaessani loppuraskaudesta olin varma, että lapsesta tulee vammainen. Googlettelin myös keskossivustoja löytääkseni tiedon, millä raskausviikolla syntyneet keskoset jäävät yleensä eloon. Kaikilla tuntuu olevan omat pelkonsa. Puistotuttu vietti viimeiset raskausviikot peläten vauvan kakkaavan kohdussa. Tuota minä en edes ollut tullut ajatelleeksi.

Olen päätynyt siihen, että tieto näissä asioissa minun kohdallani todellakin lisää tuskaa. Jotkut ihmiset tieto saa toimimaan. He noudattavat tarkasti neuvolan kiellettyjen ruokien listaa ja etsivät tietoa hiusten värjäämisen vaikutuksista sikiöön. Minä olen näissä asioissa todella saamaton. En jaksa vältellä pastöroimattomia juustoja tai kuumennella pakastemarjoja, vaikka neuvolatäti pyysikin minua miettimään miltä minusta tuntuisi, jos vauvasta tulisi ruokailujeni takia epämuodostunut tai hän kuolisi. En myöskään jaksa kiinnittää huomiota ruokien, vaatteiden ja tavaroiden sisältämiin kemikaaleihin. Olen siihen vain liian laiska.

Olen monta kertaa päättänyt lopettaa Kemikaalicoctail blogin lukemisen. Se kun aiheuttaa minulle aivan liikaa ahdistusta tähän elämäntilanteeseen. Vähän aikaa sitten siellä oli kirjoitus bisfenoli A:sta, joka on ilmeisesti jollain tapaa haitallinen aine. Kirjoituksessa viitattiin Hesarin artikkeliin, jossa kehoitettiin raskaana olevia naisia välttämään ostoskuittien käsittelyä bisfenoli A:n takia.

Tällä hetkellä minulle riittää tarpeeksi huolta siitä, että vauva olisi kunnossa hieman kohonneista sokeriarvoistani huolimatta ja että se pysyisi elossa vielä tulevat kuukaudet. En jaksa stressata siitä, mitä jonkun muovin pinnassa oleva aine aiheuttaa vauvalle 20 vuoden kuluttua. Tässä asiassa olen päättänyt olla laiska ja pitää kädessä kuitteja ihan vaikka joka päivä.