Tänään minulla olisi sellaista yleisellä tasolla mielenkiintoista asiaa, että meikäläinen avasi shortsikauden. Ihan pokkana kaivoin kaapista farkkusortsit ja rasvasin kalmankalpeat ja kohiintuneet sääreni suojakertoimella 20. Jostakin se on aloitettava, mutta kyllä se vaan joka vuosi tuntuu yhtä kamalalta. Näissä puistoäitihommissa on tosin se mukava puoli, että tässä vaiheessa kevätkesää kasvoilla ja käsivarsissa on jo ihan mukava päivetys. Ei tarvitse konttoripöydän ääressä kalpeilla päivät pitkät.
Kesän tulon tunnistaa myös siitä, että puistoon saapuu tuore sukupolvi taaperoita vanhempineen. Muistan tuon ajan elävästi. Silloin olo oli vaivaantunut ja epävarma. Nyt saan halutessani keskustelun aikaiseksi vieraassakin puistossa ja hymähtelen tuoreille vanhemmille, jotka eivät uskalla nostaa 1-vuotiastaan pois keinusta raivokohtauksen pelossa. Kaikkeen tottuu.
Luin muutama vuosi sitten jostakin naistenlehdestä osuvan vertauksen leikkipuiston vanhempien sosiaalisesta yhteisöstä. Psykologi Ilona Rauhala kuvasi leikkipuistoa vanhempien työpaikkana, jossa eri ihmiset toimivat eri tavoin -ihan niin kuin jokaisella muullakin työpaikalla. Toiset haluavat tutustua työkavereihin, toiset tulevat paikan päälle vain suorittamaan työtehtävänsä, lapsen ulkoilutuksen, ja lähtevät tyytyväisinä kotiin.
Niihin varsinaisiin palkkatöihin suhtaudun yleensä melko suorituskeskeisesti, mutta kotiäitiyshommissa olen huomannut, että ilman toisten aikuisten seuraa ja kaveruutta tätä työtä ei jaksaisi kovinkaan montaa päivää. Onneksi on puistoja.
Kesän tulon tunnistaa myös siitä, että puistoon saapuu tuore sukupolvi taaperoita vanhempineen. Muistan tuon ajan elävästi. Silloin olo oli vaivaantunut ja epävarma. Nyt saan halutessani keskustelun aikaiseksi vieraassakin puistossa ja hymähtelen tuoreille vanhemmille, jotka eivät uskalla nostaa 1-vuotiastaan pois keinusta raivokohtauksen pelossa. Kaikkeen tottuu.
Luin muutama vuosi sitten jostakin naistenlehdestä osuvan vertauksen leikkipuiston vanhempien sosiaalisesta yhteisöstä. Psykologi Ilona Rauhala kuvasi leikkipuistoa vanhempien työpaikkana, jossa eri ihmiset toimivat eri tavoin -ihan niin kuin jokaisella muullakin työpaikalla. Toiset haluavat tutustua työkavereihin, toiset tulevat paikan päälle vain suorittamaan työtehtävänsä, lapsen ulkoilutuksen, ja lähtevät tyytyväisinä kotiin.
Niihin varsinaisiin palkkatöihin suhtaudun yleensä melko suorituskeskeisesti, mutta kotiäitiyshommissa olen huomannut, että ilman toisten aikuisten seuraa ja kaveruutta tätä työtä ei jaksaisi kovinkaan montaa päivää. Onneksi on puistoja.
Aloitin tällä viikolla "uudessa työpaikassani", sillä lapsi alkaa olla siinä iässä, että alkeelliset hiekkalaatikkoleikit ja hiekan syöminen kiinnostavat.
VastaaPoistaEnsimmäiseksi huomasin, että muut äidit ovat pukeutuneet lenkkivaatteisiin ja goretexiin, kun taas minä en omista edes kunnon lenkkareita. Toiseksi huomasin, että lapsellani on paljon vähemmän vaatteita yllään kuin muilla laatikossa nököttävillä muksuilla. No, oli sentään hellepäivä. Sitten häpesin vähän pinnallisuuttani ja aloin pohtia, miksi ylipäänsä ensimmäiseksi kiinnitin huomiota juuri näihin asioihin.
Puistoilun hyvä puoli on se, että voi viritellä keskusteluja ihmisten kanssa, joihin ei välttämättä tutustuisi muuta kautta. Sitä saattaa ystävystyä mielenkiintoisten tyyppien kanssa. Toisaalta mietin, että onko siellä pakko olla sosiaalinen? Saanko leiman otsaani, jos en jaksa joka päivä hymyillä tai löpistä lasten yökukkuilu-, kehitysvaihe- ja ruokailutottumusuutisista?
Mä en ole halunnut pukeutua niihin lenkkivaatteisiin puistoon mennessäni. Moni kyllä tekee niin, mutta itselle tulisi vaan ihan outo olo, kun en ole yhtään sen tyylinen. Sateella tai kovilla pakkasilla vedän sitten itsekin kuorihousua jalkaan, jos täytyy lähteä ulos. Mä luulen, että monelle se tuulipuku käytännöllisyysasia, eikä kaikille ole niin väliä miltä puistossa näyttää.
PoistaPuistossa kyllä tutustuu tosi erilaisiin ihmisiin, eikä tietenkään kaikkien kanssa riitä juttua oikein mistään. Pitää vaan toivoa, että sieltä löytyy edes joku, jonka kanssa kemiat kohtaa jollain tasolla. Siitä on tosi paljon iloa, että tuntee sieltä puistosta ihmisiä, joiden kanssa voi välillä jutella. Aika menee silloin paljon nopeammin. Mutta kyllä siinä varmaan muutama viikko kuluu ennen kuin saa siitä puistomeiningistä kiinni.
Itse en kovinkaan innokkaasti osallistu lasten kukkumis- ja kakkaamiskeskusteluihin, mutta kun viettää enemmän aikaa niiden toisten vanhempien kanssa, tulee väistämättä juttua vähän muustakin ja se on sitten jo mielenkiintoisempaa. Saa vähän laajempaa perspektiiviä maailmaan, kun ei tapaa vaan omia ystäviään. :)
Onnea uuteen työhön! :)