Minun maailmani voi määrittää kahdella lauseella: "Koska se nyt vaan on niin." ja "Koska mä sanon niin." Kaikki asiat palautuvat näihin kahteen toteamukseen. Ja kysymys on aina Miksi. -Miksi kello on viisi? -Miksi tänään sataa? Miksi pitää totella? Miksi meidän täytyy lähteä? Miksi sä seisot siinä? Loputon miksi ja ainainen en halua tai sitten ha-lu-an.
Eilen kääpiö halusi mekon ja sukkahousut, sandaalit jalkaan puistoon, simaa ruokajuomaksi, Pikku kakkosen alkamaan klo 15.30, kaataa itse täydestä maitopurkista, helikopteriajelulle, päiväkotiin, kouluun, 350€ maksavan matkalaukun, 500g sikanautaa, lomamatkalle Kreetalle, vielä vähäksi aikaa ulos, jotakin muuta iltapalaksi ja valvoa vielä vähän -siis muun muassa. Ja aina perään, mutku mä haluuun. Olen ottanut tavaksi kertoa lapselleni myös omista toiveistani. Mä haluun Samujin kesämekon, ostaksämulle Samujin kesämekon? Mutkumähaluun! Mä haluisin lähtee New Yorkiin, mennäänksme New Yorkiin? Mutkumähaluun!
Olen myös löytänyt keinon, jolla jatkuvan 3-vuotiaan mankumisen ja kärttämisen saa hetkeksi taukoamaan. Lapsen kokiessa jälleen kerran jonkin lukuisista päivän aikana tapahtuvista, maailman musertavista pettymyksistä, minä sanon hänelle: Alatko sä nyt valittaa? Sä voit mun puolesta ulvoa vaikka loppu päivän. Tähän 3-vuotias vastaa hämmästyttävän usein: No en varmasti ala! En ikinä valita! Ja sitten hämmentyy itsekin siitä, mitä vastaan tuli juuri uhmattua. Tapahtumien edettyä tähän vaiheeseen, uhmaikäinen on jo todennäköisesti unohtanut, mitä hän välttämättä äsken tahtoi tai ei tahtonut. Ja minä tunnen saaneeni universumin tilasta hataran otteen. Sitten voidaan siirtyä kinaamaan jostakin ihan uudesta aiheesta.
Eilen kääpiö halusi mekon ja sukkahousut, sandaalit jalkaan puistoon, simaa ruokajuomaksi, Pikku kakkosen alkamaan klo 15.30, kaataa itse täydestä maitopurkista, helikopteriajelulle, päiväkotiin, kouluun, 350€ maksavan matkalaukun, 500g sikanautaa, lomamatkalle Kreetalle, vielä vähäksi aikaa ulos, jotakin muuta iltapalaksi ja valvoa vielä vähän -siis muun muassa. Ja aina perään, mutku mä haluuun. Olen ottanut tavaksi kertoa lapselleni myös omista toiveistani. Mä haluun Samujin kesämekon, ostaksämulle Samujin kesämekon? Mutkumähaluun! Mä haluisin lähtee New Yorkiin, mennäänksme New Yorkiin? Mutkumähaluun!
Me molemmat haluamme yrttitarhan.
Olen myös löytänyt keinon, jolla jatkuvan 3-vuotiaan mankumisen ja kärttämisen saa hetkeksi taukoamaan. Lapsen kokiessa jälleen kerran jonkin lukuisista päivän aikana tapahtuvista, maailman musertavista pettymyksistä, minä sanon hänelle: Alatko sä nyt valittaa? Sä voit mun puolesta ulvoa vaikka loppu päivän. Tähän 3-vuotias vastaa hämmästyttävän usein: No en varmasti ala! En ikinä valita! Ja sitten hämmentyy itsekin siitä, mitä vastaan tuli juuri uhmattua. Tapahtumien edettyä tähän vaiheeseen, uhmaikäinen on jo todennäköisesti unohtanut, mitä hän välttämättä äsken tahtoi tai ei tahtonut. Ja minä tunnen saaneeni universumin tilasta hataran otteen. Sitten voidaan siirtyä kinaamaan jostakin ihan uudesta aiheesta.
Niin tuttua. Eskari-ikäinen on jalostanut mankumisen muotoon oooiikeeestiiiii. Maailman rasittavavimmalla narisevalla ääänellä.
VastaaPoistaPs. Mistä nuo ihanat ruukut on?
Se nariseva ääni on niin kamala. Ja joskus kaikki asiat pitää toimittaa sillä äänellä. Huoh.
PoistaNe on istutusruukkuja! Sellaisia maatuvia tavallisia. Prismasta ostettiin.
Ei se vonkuminen lopu vielä 4,5-vuotiaanakaan. Ja kun kavereiden kakaroita seurailee, niin myös 10v. osaa vinkua ja vonkua. Huokaus. Niin ja se 10v. osaa jo SYYLLISTÄÄ. "Te ette kuitenkaan rakasta mua, en mä viitsi leipoa pullaa". Siis mitä?!
VastaaPoistaOon miettiny, että miksi ne vaatii ja tahtoo kokoajan jotain. Onko se vaan rajoja, uhmaa? Ja sitten esim. eilen, kun jätkä vonku taaaas ettei jaksa kävellä (niin, kotona jaksetaan pomppia ja juosta, mutta ulkona ei jakseta kävellä), niin mitä se kuvittelee sitten? Että mä kannan sen? Vai että jäädään sitten loppupäiväksi siihen paikalleen seisomaan. Totesin vaan, että no voivoi, sitten sun pitää juosta.
On se lapsen maailma jotenkin vaikea. :)
ja ps: Meidän jätkä haluaa aina olla jotakin hirveää. Siis kun katsotaan jotain piirrettyä tai vaikka luonto-ohjelmaa, niin se haluaa olla pahis tai joku karmea ötökkä. "Äiti, mä haluan olla toi krokotiili. Äiti, mä haluan olla toi käärme. Äiti hei, voinks mä olla?" Juu, ole vaan.
Tää pullanleipomisesimerkki on karmiva. Hui.
PoistaMä luulen, että se kaiken haluaminen on vaan sitä yritystä hahmottaa, että mikä on kohtuuden ja sopivuuden raja. 3-vuotiaalla ei ole tästä ilmeisesti vielä minkäännäköistä tuntumaa, koska periaate tuntuu olevan "jos se osuu silmiini, minun täytyy saada se omakseni heti". Ilmeisesti vuosien mittaan se haluaminen jalostuu ja myös ne keinot, joilla tahto yritetään saada läpi. Apua.
Mahtava blogi sulla :) Oiskohan toi mankuminen enemmän tyttöjen juttu? Tai sitten meillä on varsin vähän mankuva poika 5v. Naiset kun haluaa kaikkea sitten aikuisenakin. Mä haluun noi kengät... ja laukun - oikeeeesti!
VastaaPoistaKiitos.Teillä on varmaan vaan niin hyvin kasvatettu poika, että se tajuaa rajansa! :D
Poista