Aamu alkoi 5 milligramman Diapamilla. Kyynärtaipeesta muutama putkilo verta munasolujen pakastamista varten. Kipulääkettä suoraan suoneen. Muutaman minuutin operaatio, ei kipua. 11 munasolua talteen. Kipulääkepöhnäiset torkut heräämössä. Kuppi kahvia, pillimehu, 2 suolakeksiä, 2 suklaakeksiä. Lääkärin tapaaminen. Sisään ja ulos parissa tunnissa. Saattaja hakemaan lääkepöhnän vuoksi. Sairauslomaa loppupäivä.
12 päivää pistoksia aamuisin, 1 psykologin tapaaminen, 4 lääkärin tapaamista, punktio ja jälkitarkastus kahden viikon kuluttua.
12 päivää pistoksia aamuisin, 1 psykologin tapaaminen, 4 lääkärin tapaamista, punktio ja jälkitarkastus kahden viikon kuluttua.
Odotushuoneessa ennen keräystä mietin, mitä minusta voi periä. Pisamat nenän päästä tai rakkauden musiikkiin. Mitä minun soluissani on, muuta kuin ohjeet ihmisen muotoon?
Nyt jälkeenpäin ei tunnu oikeastaan miltään. Voisin ihan hyvin luovuttaa munasolun toisenkin kerran. Jos pelkäisin piikkejä tai gynekologisia tutkimuksia tai jos olisin kehollisten oireiden tarkkailuun taipuvainen, olisi luovutusprosessi ollut raskaampi. Haastavinta oli ehkä aikataulujen järjestely melko lyhyillä varoitusajoilla.
Toivottavasti tämän kokemuksen myötä jonakin päivänä syntyy lapsi, jolla on puolet minun perimääni, mutta jonka suonissa virtaa jonkun toisen naisen veri. Silloin tuntuisi varmaankin aika hienolta.
Saako luovuttaja siis tietää, jos luovutetuista soluista syntyy vauva?
VastaaPoistaJoo, sen voi kysyä klinikalta, jos haluaa tietää.
PoistaOk, en tiennytkään. On kyllä aika huima ajatus, että joku lapsi jossain olis geneettisesti puoliksi minua. Sä oot selvästi ajatellut asian tosi perusteellisesti, ei ihme, että psykakin näytti vihreää valoa. Mä oon ajatellut itse asiaa jotenkin just noin, että vähän niin kuin verta luovuttais, mutta enpä tosiaan tiedä, mitä sitten ajattelisin, jos tietäisin varmasti, että jossain leikkipuistossa kiikkuu mun biologinen jälkeläinen. Varmaan uteliaisuutta ainakin, ja että tunnistaisinko lapsessa omia piirteitäni, jos kohtaisin sen, vaikka mitään tunnesidettä tuskin tuntisin.
PoistaMä ajattelen sen niin, että ihmiset näkee yhdennäköisyyttä siellä, missä ne arvelee sitä olevan. Omassa lähipiirissä esim. erästä poikaa kommentoidaan ihan isän näköiseksi, kun kommentin antaja ei tiedä, että pojan biologinen isä on joku ihan muu.
PoistaKadulla tulee jatkuvasti vastaan ihmisiä, jotka muistuttaa jotakin tuttavaa, eikä ne ihmiset ole sukua keskenään vaikka saman näköisiä ovatkin. Ja omassa perheessä olen huomannut sen, miten kaksi ihan eri näköistä lasta ihan samalla perimäcocktaililla saa aikaan.
Tietysti, jos tapaan sen mahdollisen munasolulapsen 20 vuoden päästä, häntä varmasti tarkastelen yhdennäköisyyttä etsien, mutta menettäisin varmasti järkeni, jos alkaisin silmäillä kaikkia lastenvaunuja omia piirteitäni etsien.
Oletko ajatellut että jossain tuolla saattaa tulevaisuudessa mennä ihminen, joka on periaatteessa sinun lapsesi? Itsestä ajatus tuntuu aivan huikaisevalta, mitä jos sitä alkaa tarkkailla ihmisiä tyyliin: Voisikohan tuo olla, tai tuo...
VastaaPoistaOlet rohkea!
Mutta ei se ole mun lapsi. Se lapsi on saanut alkunsa mun solusta, mutta sillä lapsella on oma isä ja äiti. Se lapsi kasvaa äitinsä kohdussa ja on isänsä sukusolusta hedelmöittynyt. Ei mulla ole mitään sidettä siihen lapseen juridisesti tai tunnetasolla. Mä rinnastan luovuttamisen enemmänkin vaikka veren luovuttamiseen, vaikka vertaus ei tietenkään ole ihan osuva.
PoistaMulla on omat lapset. Jos siitä mun luovuttamasta solusta syntyy lapsi ja se haluaa täysi-ikäisenä ottaa muhun yhteyttä selvittääkseen jotain, en mä siltikään ole sen äiti. Mä ajattelen, että äitiys syntyy äiti-lapsi suhteessa, ei niinkään solutasolla. Sen takia mä en osaisi väkijoukossa metsästää "omaa lastani", koska mulla on jo ne mun omat lapset täällä kotona.
Huh, aikamoisen kuuloista. Nostan kyllä hattua! En osaisi itsekään ajatella mahdollista tulevaa lasta omana lapsena, luovuttamisena vain kuten edellä selititkin. Tai mistä minä tiedän kun en ole käynyt tuota läpi. Kiehtoo kyllä :) Hienon teon olet tehnyt!
VastaaPoistaMiehen kanssa tuossa naureskeltiin, että ei varmaan miesluovuttaja tartte rauhoittavia lääkkeitä ennen luovutusprosessia. :D Mutta ei se kovin kummoinen juttu ollut, lähinnä odottelua.
PoistaNiin, jos miesluovuttaja saisi rauhoittavia, ei taitaisi luovuttamisen toimenpiteestä tulla oikein mitään :D
VastaaPoistaTäytyy muistaa, että adoptiossakaan ei vanhemmuus ole biologista, ja silloin äitiys ja isyys syntyvät nimenomaan siitä sosiaalisesta vanhemmuudesta.
Eikä miehet tartte myöskään kipulääkitystä luovutustoimenpiteen jälkeen! Toivottavasti. :D
PoistaEn mäkään koe, että kiintymys omiin lapsiin muodostuu siitä, että meillä on samoja geenejä. Kyllä se side muodostuu ihan toisella tavalla.
Wau. Voi kun olisi itselläkin rohkeutta antaa jollekin elämänkokoinen lahja.
VastaaPoistaMahdollisuus kasvaa äidiksi, vanhemmaksi.
Kerrassaan upea teko.
Eihän tuo kaikkia varten varmasti olekaan, mutta auttaa voi tosi monella tavalla. :)
Poista