Elämäni mielipuolen kanssa

Muistan lukeneeni jostain, että 2-3-vuotias ihminen täyttää lähes kaikkien persoonallisuushäiriöiden kriteerit. He ovat empatiakyvyttömiä, impulsiivisia, luottavat sokeasti omiin taitoihinsa, ovat toisaalta hyvin epävarmoja, kykenemättömiä hallitsemaan tunteitaan ja läheisriippuvaisia. Pikkuhiljaa, kasvatuksen ja ympäristön muokkaamina, pahimmat kulmat hioutuvat pois -toisilla enemmän toisilla vähemmän.

Joinakin päivinä uhmaikäistä kestää paremmin, joinakin huonommin. Joskus ihan pienet asiat auttavat jaksamaan jatkuvan raivoamisen kuuntelemista. Tänään se jokin pieni asia oli aamukahvi, jonka olin muistanut keittää termosmukiin.

Niinkuin joka aamu, kuuntelin raivoamista siitä, täytyykö käydä pissalla ennen uloslähtöä. Sen jälkeen kääpiö raivostui, kun minä revin väärän kokoisen palan vessapaperia pissan pyyhkimiseen. Sitten seisoin väärässä paikassa odottamassa pissaamista. Sitten en olisi saanut istua alas odottamaan. Sitten siirsin sandaalit eteisessä väärään kohtaan. Sitten ehdotin väärän hatun päälle laittamista.

Minä istuin portailla, kuuntelin mielipuolista karjumista, räpläsin kameraa ja hörpin kahvia. Vauva oli nukahtanut eteiseen vaunuihin ja minä olin iloinen aamukahvistani. Lopulta kääpiö sai raivoamiseltaan puettua jalkaansa väärään paikkaan siirretyt kenkänsä ja ymmärtänyt, että minulle oli ihan sama kumpi hattu tänään laitetaan päälle.

Kun laitoin ulko-ovea kiinni, kääpiö totesi "Ihmiset eivät syö perhosia." "Se on kyllä ihan totta" minä vastasin. Välillä täytyy ihailla sitä 2-vuotiaan totaalista hetkessä elämistä. Elämää, jossa ei paljon kaunaa muisteta kantaa.