Vauvan hoito ei ole rakettitiedettä. Vauva haluaa ja tarvitsee yksinkertaisia asioita -ruokaa, unta, kosketusta, kontaktia toiseen ihmiseen. Minusta näiden asioiden ymmärtämiseksi ei tarvitse lukea kovinkaan montaa kirjaa. Elämä vauvan kanssa ei kuitenkaan ole aina helppoa. Jos vatsasta kotiin muuttaa itkuinen, taukoamatta syövä ja huonosti nukkuva perheenjäsen, on tuon vauvan vanhemmalle ihan turhaa mennä kertomaan, että eihän tuossa vauva-ajassa nyt mitään ihmeellistä ole, sen kun syöttää, pitää sylissä ja rauhoittelee. Kaikki vauvat eivät ole pala kakkua.
Vauvavuotta seuraavien vuosien äitiys on minusta viime aikoina tuntunut siltä, että tarvitsisin a) kymmenen kasvatusoppaan tiedot b) poliisin hermot c) psykoanalyytikon ymmärryskyvyn d) jonkin pikakurssin turvallisista kiinnipito-otteista, pärjätäkseni jollakin rakentavalla tavalla oman 2,5-vuotiaan lapseni kasvatustyössä.
Toistaiseksi olen keskittynyt kehityspsykologian kertausopintoihin. Olen uhmaiän psykologisen merkityksen tankkaamisella yrittänyt muodostaa itselleni mantraa, jonka avulla pystyisin kestämään viime aikoina kolossaalisiksi kasvaneet uhmaikäisen raivokohtaukset. "Vittumähaluunlyödätota" kun ei jostain syystä rauhoita omaa kiehuvaa päätäni silloin, kun silmitön raivoaminen on jatkunut jo toista tuntia. Vaikka nautin elämästä suunnattoman paljon enemmän vähän vanhemman lapsen kanssa, välillä toivoisin takaisin syliini sitä vauvaa, jota voisin tupakkarullaa lauleskellen rauhoitella ja silitellä. Välillä yritän ajatella, että sillä miten nyt toimin, on vaikutusta lapsen myöhempään elämään. Välillä yritän unohtaa tuon tuskallisen tiedon.
Mitalikahvi on jo kylmää
Ja uhman käsittelyn lisäksi pitäisi vielä opastaa lapsi toimimaan toisten lasten kanssa. Opettaa olemaan myötätuntoinen toisia kohtaan, mutta myös kykenevä puolustamaan omia oikeuksiaan ja rajojaan. Jaksaa päivästä toiseen vastailla lapsen loputtomiin mikä ja miksi kysymyksiin hermostumatta. Sanoittaa tunteita ja tilanteita omana vajavaisena itsenään. Opettaa kestämään turhautumista ja pettymyksiä. -Keskinkertaisenakin suoriutumisena minusta ihan mitalin arvoinen asia.
Välillä sitä onneksi tuntee myös onnistuvansa. Saa vauvaa hakkaavan kääpiön irrotettua siskostaan pysyen itse rauhallisena. Onnistuu itsekin väsyneenä hoitamaan tilanteen niin, että saa molemmat lapset rauhoitettua ja antamaan esikoiselle hänen kaipaamaansa jakamatonta huomiota sitten kun tilanne on rauhallinen. Silloin ihan oikeasti tuntuu siltä, että minulle voisi joku nyt tulla antamaan mitalin, koska minä olen kerrankin onnistunut tosi hienosti. Minä voisin sitten mitalikahvin kanssa syödä vaikka sen palan kakkua.
Ihanaa kuulla rehellistä puhetta uhman "ihanuudesta"! :) Meillä on vuoden nuorempi pieni uhmaaja täällä ja pahin on vielä varmasti edessä mutta hermot ei meinaa kestää sitten millään. Juuri tuo "vittumähaluunlyödätota" ajatus joka hiipii mieleen, että saisi raivokohtauksen katkaistua (vaikka se ei a) rauhoita minua b) rauhoita tyttöä), ja joka myös säikäyttää kun huomaa mitä sitä oikein ajattelee.
VastaaPoistaNäinpä juuri. Olen samanlainen tiedonetsijä. Se jotenkin suhteuttaa asioita oikeisiin mittoihinsa varsinkin, kun ollaan tilanteessa, jossa myllää voimakkaasti omat tunteet.
VastaaPoistaSinua tuntematta, minusta tuntuu kirjoitustesi pohjalta, että olet aikasta hyvä äiti, kun pohdit näitä asioita monelta kantilta, tunnistat omia tunteitasi (näinpä varmaan niitä myös opetat lapsille laidasta laitaan, mikä on myös hyvä), osaat olla pahoillasi jos joku meni mönkään (ja niin vaan elämässä usein käy) ja yrittää uudestaan. Ja olet maininnut Jari Sinkkosen. R-A-K-A-S rauhoittelukappaleesta "jury is still out there" :D (vai oliko se laulu jo vaihtunut?).
Että ole vain rauhassa myös armollinen itsellesi ja välillä niitä taputuksia päähän :) ! Ja iso kuppi kahvia, kera suklaan tai muun herkun.
Ihana blogi. Kirjoitat niin osuvasti ja hyvin lapsiperheen arjesta. Sait uuden lukijan.
VastaaPoistaCato: Totesin tuossa juuri muutama tunti sitten, että myöskään se, että huutaa raivoavalle lapselle, että "Nyt ole hiljaa, lopeta tuo huutaminen" ei myöskään auta juurikaan. :)
VastaaPoistableue: Joo, kyllä mä olen itseeni ja ihan hyvää keskitasoa olevaan onnistumiseeni yleensä ihan tyytyväinen. Se kyllä on myönnettävä, että vaikka tietäisi että miten noissa vaikeissa paikoissa täytyisi toimia, ei sitä vihaisena aina pysty omia neuvojaan seuraamaan.
Olen joutunut lopettamaan oman raivoni rauhoittamisen laulamisella. Tytär alkaa silloin aina huutaa "Älä äiti laula, lopeta tuo heti!". En siis viitsi kaivaa verta nenästäni.
Jari käveli muuten tuossa muutama kuukausi sitten vastaan kadulla. Teki mieli oikein pysäyttää ja pyytää joku kaiken ratkaiseva neuvo. En kuitenkaan pysäyttänyt.
Katja: Kiitos ja sinulle tervetuloa!
Nimmarikin ois ollu aika kova sana ;D !
VastaaPoistaJoo kun on oikein tunne päällä, niin sitä on aika tööt tilassa. Kun oppisin jotenkin ennakoimaan ne pahimmat räjähdykset. Mutta taas tänään kissanpissan löytäessäni, näkyi vaan hetki punaista ja huusin. Niinkuin se auttaisi. Kullannuppuni näyttää jo tottuneen kissojen nuhteluun, kun tokaisi vaan sormi pystyssä kissoille eijei ja jatkoi palapeliään ;D. Eli ehkä en (tästä asiasta) ole traumatisoinut ainakaan.
: D :D hehheh! Itselläni on 8kk suht kiltti ja hyvin nukkuva tyttö joka on ollut nyt jo melkein viikon kipeänä (nenä ja nielu täynnä siiiitkeää limaa, kuumetta jne..) Mies on töissä ja itse vähäunisena mietin MITEN hyvät ihmiset jaksatte te, joiden vauva huutaa vauva-ajan yöt läpeensä ihan vain ilman mitään syytä?!? Sellaisen kestämisestä selväjärkisenä pitäisi antaa vähintään Mannerheimin risti jokaiselle! Itse kunolen jo tähän parin yön/päivän valvomiseen T O T A A L I S E N kettuuntunut. Tulee ajatuksia "syö nyt tai et saa enään ikinä tissiä!" Just. En voi ajatella muuta kuin että jokainen saa voimiensa mukaan. Taidan olla se vähävoimaisin surkimus. Kiitos teksteistäsi kuitenkin.
VastaaPoistableue: Juu, tai kaverikuva. :)
VastaaPoistaAnonyymi: Mä uskon taas, että näitä huonosti nukkuvia jaellaan ihan arpapelillä, koska ne on mun mielestä ihan outoa porukkaa ne, jotka hymy naamalla kertoo että "Ei tunnu valvominen missään ja oon vaan niin kiitollinen kun mulla on tää ihana rääkyvä vauva".
Meillä ei onneksi itketä. Meillä tällä vauvalla on öisin vaan kaikkea muuta hommaa, että ei malta kovin pitkiä pätkiä nukkua.
Välillä sitä hokee itselleen, että mä en koskaan enää saa nukkua kunnolla. Välillä jaksaa ajatella, että tämä loppuu joskus. Välillä keskittyy siihen, että mä kuolen tähän väsymykseen. Välillä sitä väsymystä ei edes huomaa, kun on siihen jo niin tottunut. Että tällaista ainakin täällä! :D
Kiitos huutonauruista, tuli hyvään saumaan! Kaverikuva :). Ei muuta kuin paitaprinttiä tekemään.
VastaaPoista