Tyhjän pelkääjän paikan syndrooma

Minun mielestäni yksi äitiyden huonoista puolista on se, että silloin joutuu palaamaan autossa takapenkille. Etupenkille ei ole enää asiaa, koska takapenkillä tarvitaan ajon aikana henkilökuntaa. Pelkääjän paikka, minun paikkani, ammottaa tyhjyyttään. Minä katselen entistä paikkaani takapenkiltä käsin kaiholla. Katselun lomassa etsin pudonnutta tuttia, heiluttelen helistintä, keitän lapsen kämmenellä huttua, laulan, kutittelen, rauhoittelen, osoittelen innostuneena milloin mitäkin ikkunasta näkyvää ja kärsin. Minut on tuomittu takapenkkimatkustajaksi vielä joksikin aikaa, koska minä en osaa ajaa autoa.

Vietin yhden kesän viisi vuotta sitten autokoulun penkillä. Tuona kesänä käsitin, ettei autoilu ole minua varten. Huomasin, että auktoriteettiongelmani ulottuu myös liikennekäyttäytymiseen. Minä suhtaudun sääntöihin suurpiirteisesti, enkä sen vuoksi sovellu auton rattiin. Kärsivällisyyteni venytettiin äärimmilleen, kun jouduin seuraamaan kuuliaisesti ajo-opettajan ohjeita ajotunneilla. Koko ajan teki mieli väittää vastaan. Sain ajokortin suoritettua, mutta viimeisten viiden vuoden aikana olen ajanut ainoastaan yhden Jeepin suoraa tietä läpi Death Valleyn häämatkallamme Las Vegasiin. Tuolla ajokokemuksella ei tee mieli enää auton rattiin astua.

Tänä kesänä olen hyväksynyt sen, että loma lapsista tarkoittaa tällä hetkellä lomaa kääpiöstä. Sekin loma on välillä ihan tarpeen. Istuin siis jälleen kiltisti auton takapenkille kakkosen kanssa. Kääpiö jäi mummin hoiviin ja me ajoimme kaksi tuntia syömään lihaa all you can eat periaatteella. Kakkonen nukkui osan matkasta. Minä istuin, katselin ulos ikkunasta ja olin hiljaa ennen kuin kaivoin helistimet esiin.

Söimme kaksi tuntia. Minä join puolikkaan pullon punaviiniä ja söin neljä lautasellista lihaa. Yritin muistaa, että jos joku tarjoutuu ottamaan vauvan syliinsä ruokailun ajaksi, hän varmaankin todella tarkoittaa sitä. Yritin keskittyä ajattelemaan vain itseäni. Lomana tällä hetkellä ihan hyvää keskitasoa.