Veera Luoma-Aho kirjoitti Nyt-liitteen kolumnissaan pelkäävänsä downshiftingvillityksen tekevän naisille karhunpalveluksen. Hypätessään pois työelämän oravanpyörästä, naiset luopuvat myös mahdollisuuksistaan vaikuttaa yhteiskuntaan vallan ja taloudellisen asemansa kautta. Naisia kannustetaan ottamaan askel taaksepäin tasa-arvotaistelussa.
Joinakin päivinä kotiäitiyteni tuntuu downshiftaamiselta. Päätimme miehen kanssa hankkia lapsia elämänvaiheessa, jossa minä aloin pohtia työpaikan vaihtoa, enkä ollut oikein varma mihin suuntaan olisin halunnut lähteä. Kaipasin mietintätaukoa nopeatahtisesta ja ajoittain myös kuluttavasta työstäni. Niinpä valitsin muutaman kiinnostavan kurssin avoimesta yliopistosta ja aloin odottaa esikoistamme.
Minulla on viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana ollut kiire lähinnä synnytyssairaalaan. Voin viettää vaikka koko päivän yöpaidassa, kunhan muistan vetää jalkaan farkut ulos lähtiessäni. Luon itse omat aikatauluni ja teen asiat niinkuin huvittaa. Päivinä, joina syysaurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja minä luen puiston penkillä romaania vauvan nukkuessa ja esikoisen leikkiessä etäämmällä, kotiäitiyteni tuntuu löysäilyltä. Minulle ei työurani aikana todennäköisesti tarjoudu toista kertaa mahdollisuutta jättäytyä työstäni pois useammaksi vuodeksi.
Kahvitauko
Sitten on päiviä, jolloin kotiäidin elämäni muistuttaa kaikessa ankeudessaan lähinnä työleiriä. Minä nukun yöni tunnin pätkissä, tehtailen väsyneenä leikkipuistossa hiekkakakkuja, pesen pyykkiä ja takapuolta, laitan ruokaa, omistan aikani lapsilleni omista tarpeistani tinkien. Lykkään työuralla etenemistä monella vuodella, koska minun mielestäni päivähoito ei suurten ryhmäkokojensa vuoksi pysty tarjoamaan alle 2-vuotiaalle lapselle sitä, mitä hän eniten tarvitsee.
Arjen rutiinien pyörittäminen ei ole älyllisesti haastavaa. Elämä lasten kanssa kotona voi silti olla raskasta. Minä luovutan lähes kaiken aikani lasten käyttöön, yritän kasvattaa heitä ja kasvaa myös itse siinä samalla. Se on tunnetasolla haastavaa.
Downshiftaaja ja kotiorja -kaksi versiota minun kotiäitiydestäni. Molemmat ihan yhtä totta, vaihtelevin painotuksin. Lähinnä olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut mahdollisuus valita, jäänkö kotiin lasten kanssa vai palaanko nopeasti töihin. Minua myös pelottaa vähän jo nyt, miten onnistun yhdistämään työn, lapset ja muun elämän, sitten kun se elämänvaihe tulee ajankohtaiseksi. Tuntuu siltä, että täällä kotona pääsee kuitenkin paljon helpommalla.
Hieno aihe! Minä olen ollut nyt 10 vuotta kotiäitinä ja viihtynyt pääasiallisesti hyvin, mutta samoja ajatuksia tä
VastaaPoistaLläkin. Välillä tuntuu, ettei tee mitään, välillä että itse vaan tekee kaikki. Ja vaikka tiedän olevani ihan älykäs ym. ihminen niin sekin tuppaa tässä unohtumaan, arkirutiineita ja harrastusrumbaa (vanhin lapsista 12v) pyörittäessä. Välillä tuntuu, että elää miehen siivellä, välillä että on uhrannut oman uransa miehen uran takia. Lapset on ehkä tottuneet siihen että äiti hoitaa, ja mieskin, Ja se oma aika on niin kortilla, edelleen. Joku hieno loppikaneetti tähän mutta en keksi. :)
Kiitos mielenkiintoisesta kommentistasi! Tuntuu, että tämä on yksi niistä aiheista, joista on vaikeaa keskustella ilman jyrkkiä yleistyksiä ja tuomioita. Jos et mene töihin, olet tyhmä pikkuvaimo. Jos menet, olet huono ja itsekeskeinen äiti. Ja sitten kun vielä lisätään keskusteluun isän rooli. Avot.
VastaaPoistaItse en koe, että olen täällä kotona pilaamassa naisten tasa-arvoa työelämässä. Sitä taistelua tärkeämpää on olla kotona, vaikka en mikään varsinainen kutsumuksellinen kotiäiti koe olevani.
Toisaalta tuloero miehen palkan ja omien kelarahojen välillä kaivelee. Toisaalta mies on näissä hoitokuvioissa samoilla linjoilla kanssani ja muistaa joskus sen ääneenkin sanoa, että on kiitollinen siitä että jaksan olla kotona. Sekin on tärkeää kuulla.
Tärkeintä kai olisi, että tekisi sellaiset valinnat, joiden takia ei tulisi katkeraksi. Se kai olisi kamalinta -olla marttyyrina töissä tai kotona.
Tässä kiteytyi kyllä tämän asian kaikki haarat, kiitos siitä.
VastaaPoistavordengHyvä teksti. Kiitos ajatuksia herättävästä blogista. Usein täällä kommenttiboxissa aiheet syvenevät rakentavassa mielessä (mikä on blogimaailmassa varsin harvinaista).
VastaaPoistaAjankohtaista asiaa itsellenikin, kun olen tässä pohtinut jääväni vielä pariksi vuodeksi kotiin. Viime yönä näin painajaista, että menin työhuoneeseeni.
VastaaPoistaVälillä useamman kotiäitiysvuoden ajatteleminen jännittää kovin mutta, kun muistaa katsoa laajemmin asiaa: millaista työni on, miten jaksaisin työtä ja pienen lapsen hoitoa, kuinka kauan olen vielä töissä koko elämäni aikana, miten lyhyt aika pikkulapsiaika on siihen verraten yms. Kotiin jääminen kaikessa "itsekkyydessään" ja "kamaluudessaan" tuntuu oikealta vaihtoehdolta.
Tuollaiset syyllistävät tekstit. Ehkä en edes kommentoi.
Tässä vasta oli Puhe kanavalla vastaavasta asiasta puhetta ja keskustelussa oli mm. (vanhempia) naistenoikeuksien edustajia. Ja jotenkin minulle heidän keskustelussaan kävi ilmi kuinka he vain heittivät kotiäitiysvuodet luonnollisina vuosina kaikessa siinä muussa elämän puurtamisessa, koska silloin keskitytään ainoastaan lasten näkökulmaan ja hyvinvointiin, ja muu on toisarvoista.
Jäi jotenkin mieleen etteivät he edes ottautuneet "joutavaan kotiäitiyden syyllistämiseen", koska itseisarvo asiassa on tuolloin muualla.
Voi olla, että kuulin keskustelun omien korvien myötäisesti... (jos jaksaisi niin etsisi keskustelun Areenasta, en jaksa).
Kepulaisen äiti: Ei. Kyllä niitä haaroja tässä asiassa vielä riittää. :)
VastaaPoistaAnonyymi: Kiitos. Olen ollut iloinen samasta asiasta. Päivänsä ratoksi toisia dissaavat naiset eivät ole löytäneet tänne. Tai sitten niitä ei kiinnosta nämä meidän jutut. Hyvä näin.
bleue: Samoja mietteitä. Olen viime aikoina kuullut monesta pienten lasten äidistä, joka on aika nopeasti uupunut palattuaan työelämään kotona olon jälkeen, kun on yrittänyt ehtiä tehdä kaiken.
Mukava kuulla, ettei feminismiä käytetty ohjelmassa kääntämään naisia toisiaan vastaan. Minulle itselleni työ on tärkeää ja suuri osa identiteettiäni. Huomaan aina ärsyyntyväni, jos joku antaa ymmärtää, että kotiin jäävällä naisella ei voisi olla haastava ja mielenkiintoinen "ammatti"työ, josta hän myös nauttii. Kyllä minä ehdin sitä ammattityötä tehdä vielä ainakin 30 vuotta. Huoh.
Näissä samaisissa mietteissä vedin keväällä päivähoitohakemuksen pois ja päätin jäädä vielä kotiin siihen saakka kunnes tuo pieni täyttää kolme.
VastaaPoistaSamoin olen ajatellut, että työelämässä vierähtää vielä tovi jos toinenkin, joten siihen suhteutettuna tämä aika on todella lyhyt. En ole ehkä kokenut itseäni mitenkään työorientoituneeksi ihmiseksi, joten siinäkään mielessä ratkaisu ei ollut kovin vaikea (taloudelliset seikat sitten asia erikseen..).
Ja mua oikeasti pelottaa se aika kun tähän yhtälöön lisätään mun työni.
-Miimu
Juuri samaa ajattelen Liisa! Minulla on jopa oudon mielenkiintoinen työ omasta mielestäni ja oikeasti voisin sanoa Pitäväni ja innostuvani siitä kamalasti. Mutta silti tässä tilanteessa se jää kakkoseksi, eikä työhön suuntautuva voimien käyttö tunnu itselle oikealta (työni on myös vaativaa ja rankkaa). Onneksi mieheni on töissä, että tämä onnistuu kukkaroa kiristämällä :).
VastaaPoistaJa luulenpa, että välivuosien jälkeen työmotivaatio saattaa olla taas hurjasti kasvanut ja ehkäpä osaan asettaa erilailla asiat järkevään järjestykseen, ei stressaa työhommia niin paljon jne. Lisäksi minä kyllä uskon, että tästäkin elämästä on jotain hyötyä työelämään. Kyllä tämä ainakin pinnaa kasvattaa ja itsetuntemusta ja ehkäpä itseluottamustakin :)- ei se voi olla väärin tässä kiihtyvässä työmaailmassa?! (Ja sitä varmempihan olen silloin myös pitämään "naisten puolta"?)
Nih.
Miimu: Töitä ehtii kyllä varmasti tehdä ihan tarpeeksi. Talous on sitten tietysti toinen kysymys. Meidän säästöt kuluvat nyt tähän.
VastaaPoistableue: Yksi vanhempi rouvatuttava totesi, että ei ole ammattia, missä kotiäitiyden kokemus ei olisi avuksi ja olen kyllä samaa mieltä. Mä todella uskon, että äitiys kasvattaa ja paljon. Kotona myös oppii priorisoimaan, toimimaan paineen alaisena, kestämään kaikenlaista rähjäämistä, asettamaan rajoja ja vaikka ja mitä. Eli se vaan sitten cv:hen.
Mä asun ulkomailla ja teen nyt omaa duuniani, eli samaa mitä ennen äitiyslomaa, 60 prosentin sopimuksella. Täälläpäin on melkein sääntö, että naiset tekee jonkinlaista lyhennettyä päivää tai vikkoa kunnes lapsi on kolmen vanha. Periaatteessa olisin voinut valita mitä tahansa 20-100 prosentin väliltä, joko lyhyttä päivää tai kokopäivää 1-4 kertaa viikossa. Joustavaa paluuta pitäisi Suomessakin kehittää pidemmälle, koska se kertarysäys kotoa töihin on mun mielestä aikamoinen stressin paikka koko perheelle ja siksi kynnys töihin paluuseenkin on korkeampi. Itsekin olisin Suomessa varmasti jäänyt kotiin, mutta tällä systeemillä on ihan ok palata 1,5 v jälkeen duuniin.
VastaaPoista-sussu-
Onhan Suomessakin mahdollista olla osittaiselle hoitovapaalle (2.luokalle asti :) ! Tajusin itsekin nämä pituudet vasta Kelan sivuilta tarkistamalla), jolloin saa osittaista hoitorahaa alle 3-vuotiaasta ja 1-2-luokkalaisesta!
VastaaPoistaSuurin osa ystävistäni, jotka ovat palanneet pitemmänkin kotona olon jälkeen töihin, ovat aloittaneet enintään 4 päiväisenä.
Jossakin Euroopan maissa (Hollanti?) on käsittääkseni taas tyypillistä hoitaa lapsia kotona sukulaistenkin avittamana (no on toki Suomessakin näitä teräsisovanhempia); osa viikosta isi hoitaa, osa äiti ja osan vaikka mummo. Tämäkin kuulostaa kivalta, vaikka toisaalta ajattelen, että ekana vauvavuonna hoitajana olisi optimaalisin olla yksi hoitaja. Mutta todettakoon ettei suosituksiin ja optimaaleihin useinkaan arjessa ole mahdollista yltää :) .
Hyvä teksti ja hyviä kommentteja.
VastaaPoistaMinulla on siitä hyvä/huono tilanne, että en ole vielä edes ehtinyt astua työmaailmaan (olen valmistumista vaille maisteri, vielä siis virallisesti opiskelija). Hetkittäin ahdistaa, miten työmarkkinoilla suhtaudutaan haahuilijaäitiin, joka opintojen loppuvaiheessa hengaa vaan lapsensa kanssa kotona. Toisaalta on taas helpottavaa huomata, että minulle tämä ei ole vaikean valinnan paikka - kun siis ei ole mitään töitä mihin _palata_, ei tarvitse miettiä töihinpaluuta. Myös taloudellinen tilanne on pysynyt kutakuinkin samana opintotuen vaihduttua minimiäitiyspäivärahaan ja sitten kotihoidontukeen. Miehelläni on ihan kohtuupalkkainen vakityö (joka löytyi kun raskauteni oli puolivälissä, huh hei), joten elämä ei ole pelkkää kitkuttelua.
Itseäni hirvittää paitsi ajatus vuoden ikäisestä pojasta päivähoidossa, myös oma jaksaminen ja arjen muuttuminen kiireeksi, jos molemmat vanhemmat olisivat täyspäiväisesti töissä. Maanviljelijäperheen tyttärenä minulla ei edes ole omakohtaista kokemusta kodin ulkopuolisen työn ja lastenhoidon yhteensovittamisesta, saati sitten päiväkodista. Osittainen työaika ja joustavuus kuulostaa hyvältä, käytetäänköhän tuota mahdollisuutta paljon hyväksi?
Lapsen "tekeminen" tähän elämänvaiheeseen oli ihan tietoinen valinta, aika näyttää oliko se ns. kannattavaa vai ei. Ainakin toistaiseksi meininki on ollut hyvä :)
sussu: Hyvä pointti. Suomessa ollaan vielä monessa paikassa kovin jäykkiä kaikkien työhön liittyvien "erikois"järjestelyiden kanssa. Pitäisi jaksaa tehdä täysillä ja jos ei siihen syystä tai toisesta pysty, on monesti hankalaa tehdä mitään.
VastaaPoistaSe miten perhe pärjää täysipäiväisen työelämään siirtymisen jälkeen tuntuu olevan monelle ahdistusta aiheuttava asia.
bleue: Olen käsittänyt, että se Kelan osittainen hoitoraha on alle 3-vuotiaille ja sitten uudestaan kouluun mennessä. Silloin pitää myös olla vakituinen työ, johon sitten kotoa palaa. Kaikki eivät sitä tukea siis saa.
Meillä päin ainakin puistossa näkyy aika paljon isovanhempia, jotka hoitaa n.1-vuotiaita lapsenlapsiaan osa-aikaisesti vanhempien mentyä töihin. Jotenkin tuntuu, että tuollaiset järjestelyt on nykyään melko yleisiä myös Suomessa.
ONIA: Mutta tuo sun tapahan näyttää cv:ssä hyvältä! Ei tule monen vuoden gäppiä, jossa ollaan oltu VAAN kotona, kun on opiskeluja suoritellut siinä lapsen hoidon lomassa. Itse olen välillä miettinyt, että pitäisikö näille vuosille joku kurssi saada tungettua, että ei näyttäisi paperilla ihan niin pahalta. :)
Jotenkin itsellä koko ajan nousee tuo ikäraja, että milloin tuntuisi hyvältä jättää lapsi täysipäiväisesti päivähoitoon. Itsekin menin päiväkotiin kai aika myöhään. Kävin 4-vuotiaaksi osa-aikaisessa kerhossa äidin viimeistellessä opintojaan.
Nuo ruuhkavuodet kuullostavat kyllä kieltämättä pelottavilta. Jostain on varmaan silloin tingittävä. Onneksi ei ihan vielä tarvitse tietää, että mistä.
Kerrankin asiallinen keskustelu aiheesta!
VastaaPoistaMeillä esikoinen oli n. 9kk:n ikäisestä reilun vuoden ikäiseksi hoidossa; hänen kohdallaan hoito sujui hyvin, mutta kun jäin sitten uudestaan mammalomalle oli ihan itsestään selvyys että esikoinenkin jää kotiin. Nyt ollaan oltu kohta 2 vuotta kotona, kolmosta odotetaan syntyväksi vuodenvaihteessa ja ainakin vielä vuosi ollaan kotona.
Minä kaipaan töihin. En ehkä sitä kiirettä ja hässäkkää mikä aamuisin odottaa, enkä sitä ikävää ja pahaa mieltä mitä tenavat purkaa hoitopäivän jälkeen; mutta kaipaan töihin. Tykkään työstäni, väittäisin jopa olevani hyvä siinä. Ehkä kaipuu töihin olis vähän vähäisempää, jos normiarkeen kuuluis enemmän aikuiskontakteja; mene ja tiedä.
Minä nostan hattua kaikille niille, jotka jaksaa/saa/pystyy olemaan kotona sen kolme ensimmäistä vuotta, omalla kohdalla alkaa tuntua aika epätodennäköiseltä, että kuopus saisi viettää kotosalla niin pitkää aikaa. Vaikka eihän tuota koskaan tiedä.
Minä itseasiassa inhoan kotiäiti sanaa. Se on jo itsessään jotenkin arvottava. Sitä voidaan käyttää halveksuvana niitä kohtaan, jotka kotona lapsiaan hoitavat ja toisaalta nostattaa omaa häntää niitä kohtaan jotka käyvät töissä. Eikö me kaikki kuitenkin olla Äitejä?
Mä ymmärrän kyllä ihan hyvin senkin, että äiti palaa "nopeasti" töihin. Itse jännitin kovasti töistä pois jäädessäni sitä, miten kotona viihtyisin. Vauvavuosi meni väsymyksen kourissa, mutta kun lapsi tuli leikkipuistoikään, satuin tutustumaan muutamaan isään ja äitiin, jotka olivat saman henkisiä tyyppejä kanssani. Aamulla lähti puistoon ihan mielellään, kun tiesi, että siellä on mukavaa juttuseuraa. Nyt ollaan hiljattain muutettu ja uskon nyt löytäneeni taas ihan mukavia tyyppejä, joiden kanssa voi vaihtaa ajatuksia muistakin asioista kuin lapsista. Jos olisin joutunut istumaan yksin hiekkalaatikon reunalla, olisin varmasti palannut töihin nopeasti. Eihän siinä ole mitään järkeä roikkua pakolla kotona yksinäisenä ja ahdistumassa. Tavallaan mä ajattelen, että nämä alle 3-vuotiaiden hoitopäätökset tehdään aina loppupeleissä aikuisten syistä, oli ne sitten taloudellisia tai työhaluihin tai kotiahdistukseen liittyviä syitä. Ei kukaan alle 3-vuotias vaadi välttämättä päiväkotihoitoa.
VastaaPoistaMäkin välillä kaipaan töihin siinä mielessä, että olen alaan liittyvistä asioista kiinnostunut ja haluaisin välillä päästä ihan siihen oikeaan työhön kiinni, eikä vaan lukea niitä ammattilehtiä ja pohdiskella asioita itsekseen. Toistaiseksi tarve ei ole mikään pakottava, koska tämä kotona olo tuntuu nyt oikeimmalta ratkaisulta.
Mäkin inhoan kotiäiti sanaa, vaikka sitä täällä blogissa käytänkin. Oikeassa elämässä totean kysyjille, että olen pienten lasten kanssa kotona. Hoitovapaalla en virallisesti ole, koska mulla ei ole työpaikkaa mihin palata. Äitiyslomakaan ei terminä tunnu ihan vastaavan tätä toimenkuvaa.
Vähän vanhempi teksti mutta kommentoin silti :) Kauhean hyviä kommentteja joita oli kiva lukea omassa, erikoisessa tilanteessa.
VastaaPoistaSamoin Liisa, en pidä kotiäiti sanasta. Korviini se kalskahtaa niin 50-lukumaiselta ja antaa heti ihmisille oikeuden arvostella, jopa tuomita.
Itselläni ei ole työpaikkaa mihin palata, määräaikainen työsuhde loppui samana päivänä kun äitiysloma alkoi. Yllättäen sitä ei jatkettu. Jään hoitovapaalle+liiton ansiosidonnaiselle. Tulot eivät tipu mutta jostain syystä koen hienoista alemmuudentunnetta kun tuntuu että "lusmuan ja istun leveällä perseelläni" (keskustelupalstalta luin oheisen vertauksen) kun "nautin" liiton rahoja ja tyhmänä kotiäitinä jään mielummin kotiin.
En halua viedä 9kk ikäistä tytärtäni hoitoon eikä työpaikkoja ole nurkan takana poimittavaksi. Haen nyt jo, keväällä aloitan hakemisen toden teolla mutta myönnän etten haluaisi vielä tänä vuonna töihin. Tämä aika tyttäreni kanssa on lyhyt mutta arvokas ja haluaisin olla ainakin siihen asti kotona kun hän täyttää vuoden, jopa enemmän.
Se siitä, kiitos tektistäsi ja siitä että sain hieman purkautua asiasta :D
Sulla onkin vähän erilainen tilanne. Itse olen miettinyt juuri tuota liiton raha-asiaa, että missä vaiheessa se sitten "kannattaa" hakea, kun alkaa töiden hakeminen olla ajankohtaista.
VastaaPoistaMulla on vahva usko elämässä siihen, että asiat loppujen lopuksi järjestyvät ja se oikea työpaikka löytyy sitten kun aika on oikea.
Itse lähden heti työvoimatoimistoon työttömäksi työnhakijaksi ja haen liiton ansiosidonnaista. Alan hakemaan töitä heti, jos nappaa, mies kovasti haluaisi jäädä kotiin, jos en löydä, niin onpahan sitten se ansiosidonnainen turvana. Mielummin tosin ottaisin vakituisen, turvallisen työpaikan kun tämän tilanteen mutta minkäs teet. toisesta lapsestakin on puhuttu että jos tässä levään aikana mutta, mutta..
VastaaPoistaEi saisi ulkopuolisten antaa vaikuttaa mutta tuntuuhan se pahalta kun olen joidenkin silmissä loinen kun en tee töitä ja nostan liiton rahaa.. Toisaalta, olen sinne maksanut oman osani.
Voi huokaus, tätähän voisi jauhaa loputtomiin :D ehkä vaikenen tässä asiassa ja nokka kohti positiivisempaa ajattelua.
Ja kyllä, ne asiat tuppaavat järkkääntymään tavalla tai toisella :)
*kevään aikana ;)
VastaaPoistaTosi hyvä aihe ja ajatuksia! Itse olen huomannut tässä, että reilun vuoden työssäolorupeaman jälkeen taas "odotan" kotiäitiyttä:D Esikoisen kanssa en ehtinyt olemaan kuin sen 7 kk kotosalla ja nyt aion olla pidempään. Sain jotenkin "makua" siitä.
VastaaPoistaEhkä siinä kuitenkin on pohjimmiltaan kyse siitä, että saa itse päättää hyvin pitkälle päivien sisällöstä? Mennään perhekerhoon/puistoon/ulos jos huvittaa. Jos ei niin ollaan kotosalla.
Töihin taas on pakko mennä, ja muksu on pakko viedä hoitoon - oli fiilis mikä hyvänsä.
Jotenkin ite kai perustelen tätä sillä itselleni, että olen "ansainnut" nämä vapaavuodet. Olen ollut työelämässä reilut 10 vuotta ennen esikoista (reilusti pidempään kuin aviomieheni) ja paiskinut tosiaan hommia välillä yötäpäivää. Ja työuraa minullakin jäljellä n.30 vuotta edessäpäin, joten muutama välivuosi sinne tai tänne. Taloudellinen tilanne on aina asia erikseen. Jos ei ole säästöjä ja joutuu olemaan miehen siivellä, niin kyllä se pistää mielen matalaksi. Mutta yritetään selvitä nyt vaan.
Ymmärrän tavallaan, että kyse on myös periaatteellisesta asiasta. Silti lähes jokainen äiti, jonka tunnen, joka on joutunut viemään lapsensa alle 1-vuotiaana hoitoon, on sanonut suoraan että oli pakko. Se on jonkunlainen "äidinvaisto"???
Ja monet vanhemman sukupolven naisetkin, jotka ovat kuitenkin uraa tehneet, ovat olleet kotona lasten kanssa useampia vuosia. Ei se loppupeleissä ole ollut mikään este!
Yksi iso asia mikä muuten on harmillista töihin palaamisen kannalta on just nämä "leikkipuistotuttavuudet", mistä kirjoitit. Meillä kävi ainakin niin, että kaikki yhteydenpito katkesi kun kotonaolevat kävi päivisin kerhosisa ja puistoissa kun taas itellä olis ollut vasta illalla aikaa. Rytmitykset meni sekaisin ja... no nyt kun palaan takas kotiin, niin taas ne tuttavat on iso osa lähdössä töihin eli joutuu etsimään uusia tuttavuuksia.
Ai niin. Yks asia mitä kotiäiti voi helpommin tehdä kuin työssäkäyvä, on opiskelu:) Itse meinaan suoritella joitain kursseja yliopistolla. Lapsille saa helpommin hoitajan pariksi tunniksi jne. Eli jos pelkää tylsistymistä, niin voi yrittää ainakin sivistää itseään:)
Mut, hirveän hyvä kirjoitus ja ajatuksia herättävä! Kiitos
Varmasti yksi tämän kotiäitiyden parhaista puolista on juuri tuo vapaus tehdä niinkuin itse haluaa. En usko, että oma ura tässä menisi pilalle, kun aikaa töissäoloon on kyllä riittämiin.
VastaaPoistaItse tein joitakin kursseja ennen toisen vauvan tuloa, mutta nyt arki on sen verran vaativaa, että en ole edes yrittänyt mitään opiskelujuttuja. Kahden lapsen tarpeiden yhteen sovittaminen on sen verran vaativaa, että suunnitelmallinen pänttäminen ei ainakaan itseltä onnistu. Ehkä sitten kun lapset on vähän isompia.