Raskaana ollessani olen tajunnut, kuinka alkukantainen ihminen pohjimmiltaan on. Raskaus virittää kehon valmiuteen, jossa sen ei minun tavallisessa kantakaupunkilaiselämässäni täydy olla. Oletteko tienneet että hajuaisti voi terästyä?
Minä haistan kahvilassa metrien päässä syötävät perunalastut ja voin pahoin. Haistan raitiovaunussa käytävän toisella puolella istuvan naisen pahanhajuisen käsivoiteen ja pitelen koko matkan nenästäni kiinni. Kaupunki on täynnä hajuja, joita ei normaalisti ole minulle olemassa. Tälle terästäytymiselle on varmasti ollut tarvetta joskus keskiajalla, kun elintarvikehygienia on ollut olematonta. Evoluutio ei kuitenkaan ole karsinut tätä ominaisuutta pois vuosisatojen saatossa. Minä olen sitä mieltä että haistan nyt ihan liikaa.
Vaivaannuttavinta on kuitenkin jatkuva vetistely. Kliseisesti raskaana olevat naiset kuvataan milloin mistäkin itkuun purskahteleviksi hermoraunioiksi, joiden kanssa eläminen on silkkaa helvettiä. En täysin allekirjoita tuota kliseetä. Olen myös sitä mieltä, että naiset välillä käyttävät raskaanaoloaan hyvänä tekosyynä räyhätä milloin mistäkin.
Itkuherkkyys on kuitenkin asia, jolle ei vaan voi mitään. Ilmeisesti tunneherkkyden tarkoituksena on varmistaa naisen kiintyminen uuteen tulokkaaseen, jotta suostuisi pitämään sitä hengissä. On kuitenkin hämmentävää, miten hormoonit saavat aikaan ihan aidoilta tuntuvia tunteita.
Olen viime kuukausina tirautellut vähän mille sattuu. Moni ei uskoisi, että Rasmuksen ffffalling video on oikeasti tosi koskettava. Videossa pissisystävykset riehuvat kaupungilla ja näyttävät persettä vähän kaikelle. Minä istun tv:n edessä ja kyynelehdin murrosiän vaikeudelle.
Muutama viikko sitten oli itkettävä elokuvissa, kun keskinkertaisen elokuvan raitistunut alkoholisti ei saanutkaan elokuvan lopuksi sitä nuorta ja kaunista naista, jota niin kovasti rakasti. On varmasti niin vaikeaa kun on alkoholisti, minä nyyhkytin. Maitotölkin kylkeen painettu runo saa kyyneleet valumaan aamiaispöydässä. Jopa Joel Hallikaisen haastattelu poissaolevasta isästä muuttuu tunteitanostattavaksi kokemukseksi. Normaalisti Joel Hallikaista pitäisi vain vihata.
Mutta se maitotölkin runo on ihan oikeasti kaunis.
Kun itseäni en yöstä erottanut,
jo tunsin sinut minussa.
Nyt kun aamu ympäröi meidät
varjelen sinua, valoa varjossani.
Eikö olekin?
Olen 8. viikolla raskaana ja vollotan täällä ihan täysillä tuon runon luettuani. Eli tiedän mistä puhut. Eksyin blogiisi nyt ekaa kertaa, ja lukasin koko homman läpi. Mullakin on 1,5-vuotias tytär, joten sen verran samanlainen on tilanne, että varmasti alan blogia seuraamaan. :) Tosin ite oon ollu jo pari kuukautta takasin töissä, ja voin kertoa, että nyt ne identiteetit vasta sekaisin onkin!
VastaaPoistaMoi Sara ja tervetuloa! No eikö olekin kaunis. Ainakin näin hormoonihöyryissä. Voin uskoa että vaatii hieman totuttelua tuo töihinkin palaaminen kotona olon jälkeen. Onnea sinulle!
VastaaPoista