Neuvolassa täytettiin papereita tulevaan synnytykseen liittyen. Jossakin kupongeista kysyttiin ammattia. Täytin kohtaan koulutukseni, koska minulla ei ole työtä johon palata lapsen mennessä päiväkotiin. Hoitaja täytti potilastietoihini samoja kysymyksiä. -Mikäs laitetaan ammatiksi? hoitaja kysyi. Ennenkuin ehdin vastata, hänellä oli jo oma ajatus asiasta. -Kotirouvatar, vai miksikäs sitä nyt kutsutaan? Tähän sopersin hämmentyneenä, että laita siihen vaikka että kotiäiti. Ainoa asia mikä pyöri päässä oli että vain. Vain kotiäiti.
Olen monesti miettinyt, onko lapsen hoitaminen kotona työtä. Sehän on periaatteessa vain elämistä arkea kotosalla perheenjäsenen kanssa, jota täytyy auttaa. Silloin kun joku perheen ulkopuolinen hoitaa samat hommat, hän saa siitä palkkaa ja sitä kutsutaan työksi. Voisi siis sanoa, että tämä on työtä josta saa pienen muodollisen korvauksen. 500 euroa kuussa kun ei ole kovin kummoinen summa. Työttömänä saisin enemmän.
Olen ihan itsekseni päättänyt suhtautua kotona olemiseen työnä. Siinä ei mielestäni ole mitään väärää. Oman lapsen hoitotyössä on välillä tosi mukavaa, välillä vituttaa ankarasti. Ihan samalla tavalla kuin palkkatyössä. Tosin tällä työpaikalla ei voi kehitellä pienestä kurkkukivusta pomolle ilmoitettavaa korkeaa kuumetta ja jäädä sohvalle tuijottamaan remonttiohjelmia koko päiväksi. 80 senttinen työnjohtaja ei ymmärrä lepäilyn käsitettä.
On vaikeaa erotella, teenkö tätä työtä velvollisuudentunnosta, omasta halustani vai lapsen takia. Niitä tuntuu tällaisessa ihmissuhdeasiassa olevan vaikeaa erotella. Minulla on ainakin toistaiseksi taloudellisesti mahdollista olla kotona. Minusta olisi sääli laittaa lähes puhekyvytön ihminen pärjäämään yksin isommassa porukassa. Minusta kotona olo on hyvää vaihtelua palkkatyölleni, joka on henkisesti melko kuormittavaa. Työelämässä varmasti ehdin olla ihan tarpeeksi kauan. Kun kaipaan jotakin älyllistä haastetta, suoritan kursseja avoimessa yliopistossa. Tähän olen tyytyväinen.
Ennen vauvan tuloa jännitin sitä, miten viihtyisin kotona. Äitiyslomalle jäädessäni itkin töissä viimeisenä päivänä. Minusta tuntui, että en ollut enää mitään kun työidentiteetti täytyi jättää taka-alalle. En ollut silloin vielä äitikään. Nyt olen äiti, mutta tiedän myös, että olen pätevä työntekijä vielä kotona vietettyjen vuosien jälkeenkin.
Silti, kun joku kysyy kaipaanko takaisin töihin, tunnen tarpeen selittää. Täytyy vakuuttaa toiselle että en ole ihan taantunut idioottikotiäiti, joka ei osaa puhua muusta kuin lapsestaan. Tulee tarve perustella kotona oloa sillä, että olen myös tehnyt jotakin oikeaa ja konkreettista suorittamalla yliopistokursseja. Tämä on hassua, sillä eihän lapsen hoitamisessa mitään hävettävää ole. Työtä tämä on siinä missä muutkin. Minä vien kääpiön ulkoilemaan, vaikka joskus ei huvittaisi yhtään. Järjestän hänelle tekemistä ja luen kirjoja. Yritän huolehtia että kääpiö oppisi syömään terveellisesti ja käyttäytymään toisten ihmisten kanssa. Se, miten pätevä olen tässä työssä arvioidaan vasta myöhemmin. Onneksi siinä vaiheessa voi sitten syytellä päiväkotia, koulua ja koko muuta yhteiskuntaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti