Eräänä päivänä kun seisoskelin seuraamassa liukumäessä häärivää kääpiötä, päädyin keskustelemaan melkein saman ikäisen pojan äidin kanssa. Äiti kertoi kuskanneensa puoltatoistavuotta lähentelevän poikansa lääkäriin, koska arveli pojan olevan jollain tavalla sairas. Poika kun kitisi ja raivosi kokoajan. Lääkäri totesi pojan olevan terve. Arveli kyseessä olevan lähinnä prosessi, jota kutsutaan oman tahdon muodostumiseksi.
Nyökyttelin päätäni totisena kun toinen äiti selosti, kuinka sietämätöntä pojan kanssa on elää. Tiesin miltä hänestä tuntuu. Olen päätynyt siihen, ettei kenenkään toisen ihmisen tarvitsisi olla paikalla, kun tuore ihmisenalku alkaa kasvattaa omaa tahtoaan. Nämä lyhyet ihmiset voisi lähettää johonkin saarelle, josta heidät voisi sitten käydä hakemassa takaisin kotiin kun aika on sille kypsä. Tämä saarileiri tosin todennäköisesti vesittäisi koko tahdonmuodostumisprosessin. Voi myös olla, että saarelta kotiin astelisi vielä kaksinverroin sietämättömämpiä tyyppejä. Saari-idea on täytynyt siis unohtaa.
Olen vaihtoehtoratkaisuna kehittänyt itselleni erilaisia mantroja, joita toistelen kääpiön raivotessa ja rääkyessä milloin mistäkin asiasta. "Tämä ei haittaa, koska minusta ei tunnu miltään" on tämänhetkinen suosikkini. Mantraa toistellaan silloin, kun ei suostu työntelemään kääpiötä kärryissään ympäri pyöräkellaria, kun ei halua katsoa tv:tä aurinkolasit päässä tai kun ei anna kääpiön lähteä ulos äidin alushousut kaulassa, kääpiön käskyistä ja korvia särkevästä karjunnasta huolimatta.
Välillä sitten taannutaan lapsen tasolle ja karjutaan että lopeta se vitun kiukuttelu nyt. Silloin ei ole enää sitä mantratunnelmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti