Lähikuvia mämmistä

Suunnittelen alkavani pitää sisustusblogia, jossa lapset esiintyvät pukeutuneina värikkäisiin vaatteisiin. Ehkä kuvailisin myös kaikenlaisia asetelmia ja purnukoita. Veisin  huomioni pois siitä, että rima äitiydessä on pudonnut maahan ja potkaistu raivon puuskassa kentän laidalle. Blogissa kertoilisin, että taas grillailtiin lasten kanssa keväisessä puistossa omin pikku kätösin pyörittelemiäni lihapullavartaita ja että kaikenlaisia ihanuuksia on tullut hankittua mini rodinilta. Tulisikohan silloin sellainen olo, että hyvinhän tässä menee.

Viime päivinä näistä kotihommista ei ole ollut mitään kovin mieltä ylentävää raportoitavaa. 1-vuotias raivoaa vähän kaikesta ja melkolailla koko ajan. Kuuluu kehitysvaiheeseen. Esikoinen toimittaa arkisen kommunikaationsa ulvovalla nuotilla ja laskee allensa päivisin ja öisin. Tästä kehitysvaiheesta en ole ihan varma.


Olen menettänyt kokonaisnäkemykseni siitä, mikä johtuu mistäkin. Minuakin ärsyttää, että yksi perheenjäsen raivoaa lattialla maaten esimerkiksi siitä, että vessanpöntöstä ei saa juoda tai siitä, että pakastimen ovea ei voi pitää auki ihan vaan huvikseen. Se ei kuitenkaan ärsytä minua ihan niin paljon, että kastelisin sen vuoksi housuni, vaikka regressio tuntuisi välillä ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Pissaprotestien sijaan olen tyytynyt istumaan sohvalla pää käsien välissä, keräten kärsivällisyyttä, kun kaksi lasta roikkuu farkunlahkeessa ja karjuu sydämensä kyllyydestä minulta jotakin. Pitäisi varmaan vaan kuvata niitä uusia ihania sisustustyynynpäällisiä.