Ensimmäisiä kertoja

Tänään elettiin historiallisia hetkiä. Puoli yhdeksän aikaan valokuvasin päiväkotiin lähdössä olevia tyttäriäni eteisessä. Toinen käänsi teatraalisesti suupieliään alaspäin ja heitti niin sanotusti pahaa öögaa. Toinen poseerasi huolettomasti käsi lantiota tukien. Sitten suljin ulko-oven ja totesin, että sairausloma. Minä olen sairaana ja lapset lähtevät kaupungin hoidettavaksi. Lisättäköön tämäkin asia kiistattomia töihinpaluun etuja luetteloivaan listaani.

Kello kahden jälkeen köpöttelin noutamaan lapsia. Kakkonen oli jäänyt aamulla hieman hämmentyneenä katselemaan poistuvan isänsä perään, mutta leikkinyt sitten tyytyväisenä toisen paikalla olleen hoitolapsen kanssa, syönyt ruokansa, nukkunut päiväunensa ja syönyt välipalansa. Ei kuulemma olisi uskonut, että lapsi on ensimmäistä päivää hoidossa. Esikoinen oli jättänyt isänsä seisomaan eteiseen ja poistunut ulkovaatteista kuoriuduttuaan vikkelästi tutustumaan uusiin kavereihinsa. Seuraa oli löytynyt heti ja lapsen positiivista mutkattomuutta ihmeteltiin päiväkodissakin. 

Kaikki perheenjäsenet selvisivät ensimmäisestä päivästä ilman kyyneliä. Lapset olivat omia itsejään, iloisia ja reippaita. En lähde vielä tekemään lasten reaktioiden perusteella suurempia tulkintoja kiintymyssuhteemme laadusta tai mitä on seuraavina viikkoina luvassa, mutta huonomminkin kai olisi voinut mennä. Oli oikeanlaiset vaipat mukana ja kurahousuissa ja hanskoissa tussatut nimet. Harkitsen tosin vakavasti jonkinlaiseen nimikointikoneeseen investointia. Niin hirvee homma se nimikointi tuntuu olevan.