Joskus tulee ajatelleksi, mitenköhän näitä kotona vietettyjä vuosia muistelee jälkeenpäin. Aika todistetusti kultaa muistot. Väsyneet ja itkuiset kuukaudet esikoisvauvan kanssa eivät nyt parin vuoden kuluttua tunnu enää yhtään niin kamalilta. Varsinkaan nyt, kun huolehdittavana on kaksi lasta. Pala kakkua, ajattelen nyt yhdestä vauvasta. Uhmaikäisen kanssa on paljon vaikeampaa.
Muistankohan vuosien päästä tästä kotiajasta ne aurinkoiset päivät, jolloin on mukavaa lähteä ulkoiluttamaan lasta aamulla puistoon. Iloisena laittaa termarimukiin maitokahvin ja silmille aurinkolasit. Puistossa fiilistellään aikuisten kesken lämpöä ja naureskellaan elämälle.
Vai pudistelenko töihin palattuani päätäni niille päiville, kun oli lähdettävä valtavan kärrykaravaanin kanssa jäätävässä tihkusateessa neuvolaan. Tai niille päiville puistossa, kun ei jaksa kuunnella enää yhtään raporttia toisten lasten ulostamisesta, unirytmistä tai ruokailutottumuksista.
Tänään, kun sadepäivä ja pakkolähtö neuvolaan on nykyhetkeä, on ilo revittävä pienistä asioista. Niin kuin uusista kumisaappaista, jotka suojaavat housun lahkeet sateelta paljon paremmin kuin ne vanhat Hai saappaat. Ja lämpimästä sateenkestävästä takista. Niiden kanssa ulos raahautuminen ei juurikaan haitannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti