Me muutamme ensi viikolla uuteen kotiin. Mies ehdotti muutama päivä sitten, että pitäisimme remontista vapaapäivän ettei homma käy liian raskaaksi. Minä nyökyttelin myötätuntoisena. "Saako kuitenkin mennä, jos haluaa?", kysyin minä seuraavaksi.
Kotiäitiydessä on ollut pakko totutella siihen, ettei saa juuri mitään aikaiseksi. Lapsi pystyy sotkemaan samassa tahdissa kuin aikuinen siivoaa, joten työnteon tulos on melko lähellä nollaa. Vaikka voisi ajatella, että päivisin kotona ollessaan aikuisella olisi aikaa vaikka mihin, se ei vaan jostain syystä pidä paikkaansa. Lapsi vaatii seuraa jo hyvin hyvin pienestä pitäen ja vihaa tietokoneella istuvaa aikuista yli kaiken.
Tämän vuoksi minä rakastan tätä käynnissä olevaa remonttia. Minä pidän remontoimisesta, koska siellä saan olla rauhassa ja näen heti työni tulokset. Tapetti ei kärtä minulta jatkuvasti jotakin. Se irtoaa kiltisti, kun näytän sille höyrytintä. Minä hinkkaan hiekkapaperilla seinää ja rentoudun. Vauva nukkuu uuden kodin pihalla sikeästi ja kääpiö on isovanhempien riesana. Ja minä olen vähän niin kuin olisin yksin.
Remonttihommissa on parasta myös se, että siellä saa syödä roskaruokaa ja karkkia keskellä päivää, ilman salailua. Ei ole ketään tenttaamassa, että mitä äidillä on suussa. Tai kyselemässä, että onko tuo taas niitä aikuisten juttuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti