Ennen juhannusta pohdin, että lapsiperheen loman win-win-situation olisi vanhemman ilo siitä että lapsella on hauskaa. Olin väärässä. Lapsiperheen loman optimitilanne on vapaaehtoisten lastenhoitajien läsnäolo. Ei siis tarvitse lähteä lastaan pakoon toiseen kaupunkiin tai maahan. Riittää se, että voi itse lueskella lehteä aurinkotuolissa ja seurata etäämmällä sukulaistyttöjen kanssa peuhaavan kääpiön toimia sivusilmällä. Toisten viihdyttäessä kääpiötä, voivat vanhemmat kalastaa, lukea kirjaa tai vaan tuijotella sängyssä maaten ulos ikkunasta. Tämä kaikki mahdollistuu, kun joku muu haluaa viettää aikaa lapsesi kanssa. Minulla oli siis ihana juhannus.
Arjen alettua vaihdoimme juhannuskuulumisia puistovanhempien kesken. Juhannuksenviettomme innokkaiden lastenhoitajien kanssa sai toiset vanhemmat huokailemaan. "Se on niin mahtavaa kun ei tartte pyytää apua!", oli yleisin vastaus. Ja niinhän se on. Apu on ihanaa varsinkin silloin kun sitä ei tarvitse pyytää. Varsinkin kun kyseessä on minunlaiseni kaikesta täytyy aina selvitä itse-tyyppinen ihminen. Minä saatan pystyä siirtämään suurtakin kirjahyllyä yksikseni äkillisen huonekalujen uudelleensijoitteluvimman iskiessä ja miehen ollessa sitä mieltä että asia kannattaa hoitaa vasta huomenna. Siirto-operaatioon tarvitaan vain tarpeeksi villasukkia. Jos olisi kovapäisesti päättänyt suoriutua lapsen kasvatuksesta täysin omin avuin ja viettäisi kaiken aikansa lapsensa kanssa, tulisi hulluksi. Ihan varmasti.
On siis tervettä osata pyytää apua ja sitä ainakin minulle on äitiys opettanut. Vaikka avun pyytäminen lapsen suhteen ei ole enää niin vaikeaa kuin aluksi, välttelen edelleenkin vanhanmallisiin raitiovaunuihin nousemista kääpiön kanssa. Niihin kun ei pääse rattaiden kanssa ilman muiden apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti