Kun palasin tiistaina töihin melkein viikon mittaiseksi venyneen vatsatauti-pääsiäisloman jälkeen, muistin miksi töissä on mukavaa. Työpöydällä nökötti maljakossa kuihtunut kukkakimppu, joka minulle oltiin lomani aikana toimitettu kiitokseksi tekemästäni työstä. Sähköpostissa minua odotti tärkeysluokkaan suuri luokiteltu viesti, jossa minua kehui toinen yhteistyökumppani. Tuntui aika mahtavalta. Ja sitten vielä kuulin yksikkömme johtajan kuvailleen minua mahtavaksi tyypiksi. Kehujen tuomaa hyvää mieltä riitti moneksi päiväksi. Ihmiset ovat minulle kiitollisia! He arvostavat minua! Muut huomaavat, että minä olen tässä hommassa hyvä!
Palkkatyötä edeltäneessä kotiäitiyspestissä oli tällä saralla vähän hiljaisempaa. Minua myös ärsyttää suunnattomasti marttyyrimainen marina siitä, että kotiäitejä ei arvosteta tarpeeksi. En vaan kykene ymmärtämään, miksi kenenkään perheyksikön ulkopuolisen ihmisen pitäisi olla jotenkin vaikuttunut ja kiitollinen siitä, että ihminen hoitaa itse omia lapsiaan.
Omalta puolisolta arvostusta kotona tehtävästä "työstä" tietenkin kaipaa. Omasta kotiinjäämispäätöksestäni huolimatta, tunnen tehneeni neljän vuoden kotiäitiyden myötä uhrauksen työurani ja palkkakehitykseni suhteen. Sen vuoksi tuntui tärkeältä, edes harvoin, kuulla miehen suusta se, että hän arvostaa kotiin ja lapsiin antamaani panosta. Ja puolison kehuvat lauseet vanhemmuudessa onnistumisesta noin ylipäätään tuntuvat tärkeiltä edelleen. Lapsen suusta kuultu "Olet maailman paras äiti" tuntuu mukavalta, mutta ehkä vielä paremmalta kehut vanhemmuudesta kuulostavat oman puolison lausumina.
Lapsen kiitollisuuden saavuttaminen ei tunnu vaativan kovinkaan suuria panostuksia. Läsnäoloa, halauksia ja yhdessä tekemistä kai lähinnä. En usko koskaan kuulevani lasteni suusta sanoja Kiitos äiti, että täysimetit meitä THL:n suositusten mukaisesti tai Kiitos äiti itsetehdyistä porkkanasooseista. Näin omaa lapsuuttani reflektoiden, en osaa ottaa kantaa siihen, oliko oman lapsuuteni seurakunnan kerhosta päivähoitoon siirtyminen elämänhistoriassani kovinkaan merkittävä asia. En osaa siis olla edes kiitollinen verrattain pitkästä kotihoidostakaan. Olen siis kiittämätön lapsi. Ehkä minua olisi täytynyt imettää pidempään.
Tämä on kyllä kovin totta. Meillä ne kehut tulee yleensä puristettua jonkun vähän kiivaammaan mielipiteenvaihdon yhteydessä, ja olisi kyllä kiva kuulla ihan spontaanisti vaikka kerran vuodessa, että kotirintaman pystyssä pitäminen on meistä molemmista tärkeää ja että olen siitä suoriutunut kuten "riittävän hyvä äiti" ainakin.
VastaaPoistaJaa, ehkä pitäisi muistaa itsekin kehua puolisoa vähän useammin siitä, miten hyvin jaksaa töiden lisäksi peuhata lasten kanssa. Jospa esimerkki tarttuisi.
Pitäisi vaan kehua toista enemmän! Muutenkin kuin riitojen lomassa! :D
PoistaKyllä mäkin olin aika laiska huomioimaan sen miehen osuuden perhesopasta. Täytyy skarpata.
Mun mies on siitä ihana, että muistaa kehua hyvää äitiyttäni tiheästi. Ruuanlaittotaitoa kehuu myös, varmaan viikoittain. Kodinhoitotaitoa kehuu vähemmän, mutta eipä siihen ole viime aikoina ollut aihettakaan :)
VastaaPoistaLapsi ei vielä osaa puhua, mutta toki halaukset tuntuvat mukavammalta kuin raivostuttava kitinä. Molempia saa aika helposti...
Muuten olen kanssasi samaa mieltä siitä, etten ymmärrä, kenen, miten ja miksi pitäisi arvostaa kotiäitejä enemmän. Mielestäni jo se on etuoikeus, että yhteiskunta mahdollistaa valinnan jäädä kotiin hoitamaan omia lapsia.
Meillä mies on parempi kokki, joten ruoka-asioissa kohteliaisuuksien kirvoittaminen vaatii jo poikkeuksellista onnistumista.
PoistaJoo, on se kieltämättä mielenkiintoinen ajatus, että yhteiskunnan rahoilla kotona olemisen lisäksi sitä täytyisi vielä jotenkin ulkopuolisten jayhteiskunnan hehkuttaa, että aivan mahtava homma. Luin tänään haastattelua, jossa Juhana Vartiainen ihmetteli, kuuluuko pohjoismaiseen sosiaalipolitiikkaan vapaa-ajan tukeminen. Että pitääkö niiden kotiäitien paistella karjalanpiirakoita verorahoilla. Ihan mahtavaa kärjistystä! :D
Voi sitä Vartiaista :) Kärjistyksiä on hauska lukea, kun on itse samaa mieltä, muttei aina uskalla niin kärkkäästi itse sanoa. Mutta eri mieltä oleville ne tarjoavat oivan lyömäaseen ja syyn olla kuuntelematta sanaakaan, edes niitä fiksuja siellä kärjistysten lomassa. Case in point: "ihanaa velttoilua" ja "allasbileet".
PoistaTuohon toiseen pointtiisi, eli lapsen kiittämättömyyteen. Jäin miettimään sitä ja totesin, että vaikka imetys ja soseasiat jäänevät meiltä huomioimatta ihan jo siksi, että vauvana ei oikein noista tajua saati muista, niin kyllä minä jostain olen omalle äidilleni kiitollinen. Hän nimittäin opetti minulle hyvän, monipuolisen, itsetehdyn (ja aika pitkälle myös itsekasvatetun tai -poimitun) ja perheen kanssa yhdessä nautitun ruuan merkityksen. Itselleni olen valmis antamaan hieman armoa pakasteiden, puolivalmisteiden ja einespinaattilettujen muodossa, mutta muilta osin tuo ruuan arvostus ja yhdessä syöminen on kyllä sellainen juttu, jonka haluan siirtää myös omille lapsilleni. Pitäisi ehkä joskus ottaa ihan asiakseen kiittää äitiä siitä.
Piti vielä tulla täsmentämään, että vanhemman näkökulmasta taitaa olla silkkaa tuuria, mistä omat lapset tajuaa olla kiitollisia ja mistä ei. Että varmin tapa lienee panostaa niihin asioihin, jotka itselle ovat tärkeitä, ja olla odottamatta niistä sen kummempaa kiitosta. Itselle ainakin olisi vähän huono motivaattori odotella 20-30 vuotta ylistyksen sanoja jostain tekemästäni kasvatusvalinnasta. Etenkin kun silloin varmaan hirvitellään meidän ajan kummallisuuksille samalla tavoin kun me nyt kauhistelemme, että ruumiillinen kuritus oli sallittua, takapenkillä ei käytetty turvavöitä ja joka paikassa tupakoitiin.
PoistaMä olen kyllä myös kiitollinen äidille terveellisen ruokavalion opettamisesta. Tunnen vieläkin, että vaalean vehnäleivän ostaminen on vähän juhlallista, kun sitä sai lapsena niin harvoin. :D
PoistaMä luulen, että kaikki suositukset muuttuu vielä moneen kertaan meidän elinaikana ja niille vielä joskus naureskellaan. Aika harvoin lapset varmaan arvioivat omia vanhempiaan jostakin yhdestä valinnasta. Pitää olla aika iso moka, jos lapsi siitä katkeroituu. Kai se kokemus on enemmän sellaista kokonaisvaltaista muistoa tunnelmista ja siitä, minkälainen tyyppi se oma äiti lapsuudessa oli.