sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Sosiologinen tapaustutkimus leikkipuistosta

Jos kotiäitiys olisi ammatillinen tutkinto, käsittelisi minun opinnäytetyöni leikkipuiston dynamiikkaa.  En ole näiden neljän kotivuoteni aikana oppinut puhumaan luontevasti lasten kehitysvaiheista, mutta leikkipuistoelämän olen oppinut. Tiedon karttumisen salaisuus on toistojen määrässä, sillä olen käynyt leikkipuistossa keskimäärin viisi kertaa viikossa, viimeisen kolmen vuoden ajan. Alussa olin hämmentynyt, nykyään ymmärrän, miksi ensikertalaiselle ei paljon puhuta ja miksi aluksi puhutaan aina lapsista. 

Hyvin yleinen kokemus tuoreelle leikkipuistoon, tai muihin perhetoimintoihin hakeutujalle, on kokemus toisten äitien (ei siis yleensä isien) negatiivisesta ja poissulkevasta käyttäytymisestä. Uudessa leikkipuistossa kaikki muut tuntuvat jo tuntevan toisensa ja ryhmään haluaisi jotenkin päästä mukaan. Tuollaisessa tilanteessa on melko odotettavana tunteena pelko tulla poissuljetuksi. Tämänkaltaisessa tilanteessa ihminen monesti siirtää poissuljetuksi tulemisen pelkonsa toisten ihmisten aiheuttamaksi ja tulkitsee saamansa kohtelun poissulkemisen viitekehyksestä. Toiset äidit tuntuvat katsovan omituisesti tai eivät halua keskustella. Virhetulkinta. Uskallan muutaman vuoden ja muutamasta eri leikkipuistosta ja perhekahvilasta saadun kokemuksen perusteella väittää, että tämä ilmiö on todellinen useinmiten vain uuden tulokkaan omassa päässä.  Todennäköisintä itseasiassa on, että nämä äidit (yleensä kyse on äideistä) eivät ole edes tajunneet katsovansa arvostellen tai tehneensä mitään ilkeää. 


Opinnäytetyössäni käyttäisin leikkipuiston analogiana kahvilaa, koska kyse on, ainakin omien tapaustutkimusteni perusteella, samanlaisesta tilanteesta, jos henkilö menisi ensimmäistä kertaa lähibaariin ja loukkaantuisi, jos baarin kanta-asiakkaat eivät heti tervehtisi uutta asiakasta tai kutsuisi häntä omaan pöytäänsä istumaan. Leikkipuiston vakiokävijöiden näkökulmasta portista sisään astuva äiti lapsineen on hyvin suurella todennäköisyydellä yhdentekevä. Uusi äiti on suurella todennäköisyydellä satunnainen poikkeaja, jota he eivät tule koskaan näkemään uudelleen. Jos uusi äiti yrittää avata keskustelua puiston vakiokävijöiden kanssa, voi avaukseen saada juuri niin moninaisia reaktioita, kuin viereiseen baaripöytään keskustelua avatessa. Jotkut innostuvat jatkamaan juttua, joidenkin kanssa keskustelu loppuu lyhyeen. Tilannetta ei kannata ottaa henkilökohtaisesti.

Mitä useammin tämä tulokas käy baarissa, tai tässä tapauksessa leikkipuistossa, sitä tutummaksi muille kanta-asiakkaille hänen naamansa muodostuu. Hänestä tulee pikkuhiljaa merkityksellinen, koska uuden äidin havaitaan olevan pysyvä lisä leikkipuiston kalustoon. Hän ei ole enää satunnainen ohikulkija, vaan potentiaalinen kaveri. Avain on toistojen määrässä.

Itse olen maailman huonoin leikkipuiston small talkkaaja, koska en edelleenkään osaa jutustella lapsiin liittyvistä asioista. Minua on lohduttanut, että useimpien ihmisten kanssa alun pakollisten lapsimuodollisuuksien jälkeen voi puhua muistakin asioista. -Olen ymmärtänyt, että uudessa leikkipuistossa muut äidit eivät inhoa minua, minä en vain vielä ole muuttunut ohikulkijasta kasvoiksi.

23 kommenttia:

  1. Omg nerokasta! Näinhän sen täytyy olla! Olen häkeltynyt.

    VastaaPoista
  2. ...paitsi että yksi huomautus tuli mieleen. Baariin / kahvilaan tullaan harvemmin yksin pakotettuna, seurana vain puhumaton ja vähän tekevä kilpikonna. Siksi leikkipuistossa olosi ihan suotavaa olla astetta sosiaalisempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen ehkä surullinen juoppo, mutta kyllä mä lähibaarissa käyn yksinkin iltakaljalla. En pakotettuna tosin. :D

      Mutta se lapsi on sun koira. Koira tarjoaa sulle keskustelunaiheen, joka on tarpeeksi neutraali, että ei tarvitse heti kertoa itsestäsi mitään. Lapsi on mahdollisuus, ei rasite! Enemmän vaan toistoja!

      Poista
  3. Näin se todellakin menee! Ne alun "minkä ikäinen sun lapsi on" jne. hiljaisuudentappaja-/"hei, voitko jutella mun kanssa"-lauseet on onneksi taaksejäänyttä elämää, mutta tajuan hyvin niitä äitejä, jotka varovasti ja hymy korvissa aloittavat tällä tylsääkin tylsemmällä lauseella keskustelun; itse kun on ollut samassa jamassa pari vuotta sitten.

    MUTTA: huomasin myös sen, että kun "vanhana konkarina" jätin small talkit väliin ja hyppäsin suoraan asiaan, mikä sillä hetkellä oli päässäni pinnalla, vetäytyi uusi keskustelukumppani tilanteesta aika vikkelään. En vain nykyään enää jaksa sitä jatkuvaa lapsista jauhamista. Onneksi monesti tulee niitäkin vastaan, kenen kanssa nuo small talkit voi jättää väliin, eikä silti juttukaveri livistä paikalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon huomannut ihan saman! Itse kuulun myös niihin ihmisiin, joita ei voi vähempää kiinnostaa, miten missäkin nukutaan ja kuka pissaa minne. Enkä jaksa niitä juttuja itsekään kertoilla. Siksi se tuntuu niin oudolta, kun jotkut ihmiset menee ihan hämilleen, jos yrittää skipata ne lapsijutustelut ja puhua jostain muusta. Kai se on vaan niin, että monet ei halua puhua mistään muusta kuin lapsista siellä puistossa.

      Poista
  4. Heips, sait juuri uuden lukijan :D Ihanaa löytää lapsiblogi, jossa teksti on mielenkiintoista eikä lapsien yksityisyyttä tuhota heti alkuunsa julkaisemalla heistä netissä satoja kuvia (kaiken maailman kylpysessioista sun muista)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa! :)

      Mä olen järkeillyt sen niin, että jos minulla on omat syyni siihen, miksi en halua kasvojani blogissa näyttää, ja niin on myös miehelläni omanlaisensa syyt, voi varmaan meidän lapsillakin olla joitain syitä, mitä en osaa itse vielä arvata. Mutta kun en tiedä, niin kunnioitan sitten tällä tavalla heidän yksityisyyttään.

      Poista
  5. Tuo on muuten hyvä pointti, poissulkemisen pelon muuntuminen mielessä tosiasiaksi, ja sitä vastaan kamppailu. Olen Lupiinissa pohdiskellut joskus ulkopuolisuuden skeemaa ja sitä, miten opettavaista äitiyteen liittyvä pikkupakko-bondaus on. Pitäisi aina muistuttaa itselleen, että osaa erottaa omat tunteensa toisten tunteista ja olla muuntamatta neuroosejaan oletuksiksi, koska siinä vaiheessa helposti asia alkaa ruokkia itseään.

    Luin jostain blogista joskus pahastuneen tekstin siitä, kun kaksi äitiä oli vaihtanut puhelinnumeroita ja tämä bloggari-äiti sitten kipuili sitä, kun puhelua tai tekstaria ei koskaan tullutkaan. En kyllä saanut siinä kohtaa kysyttyä, että miksikäs sinä itse et olisi aloitteentekijänä, että onhan hyvin todennäköistä että se toinen äiti jurnuttelee mielessään ihan samaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä aloin miettiä, että miksi niin moni sanoo mentyään johonkin perhekerhoon tai puistoon ekoja kertoja, että kaikki on niin nyrpeitä ja ikäviä. Että onko naiset vaan niin ilkeitä toisilleen, vai voisiko kyse kuitenkin olla siitä, että sitä vaan ajattelee, että nyt noi muut kattoo mua pahasti ja pitää sitä selvyytenä ja toimii itsekin sitten sen mukaan. Noissa paikoissa käy niin paljon satunnaisia vierailijoita, että eihän sitä mitenkään voi tietää, kuka on tulossa vakiokävijäksi ja mitä se toinen toivoo. Olisi myös raskasta yrittää koko ajan tutustua kaikkiin.

      Mutta todella hyvä sosiaalinen harjoitus tämä äitiys on ollut, kun täytyy tutustua moniin sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa ei ole oikein mitään yhteistä.

      Poista
  6. Asumme alueella, jossa ei ole puistoja mailla halmeilla, joten puistoissa käydään muiden asioiden yhteydessä milloin missäkin. Mitään vakiopuistoa ei ole, enkä koskaan tunne ketään puistosta, johon osumme. Kukaan ei siis tietenkään puhu minulle mitään, ellen itse tee aloitetta. Nyt jouduin oikein miettimään, että olenko poikkeuksellisen hyväuskoinen vai vain poikkeuksellisen selväjärkinen, koska minulle ei ole koskaan tullut edes mieleen, että muut suhtautuisivat minuun jotenkin negatiivisesti, saati ilkeästi uudessa puistossa. Miksi he niin tekisivät?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisiko sun asenne johtua siitä, että tiedät olevasi vain piipahtamassa, etkä varsinaisesti etsi kaveria? Silloin ei ole niin herkkä toisten reaktioille. Mutta sitten kun toivoo löytävänsä pitempiaikaista seuraa, on oma epävarmuus suurempi.

      Poista
    2. Tuossakin on varmasti perää. Toisaalta, en oikeastaan oleta, että muut puistokävijät ylipäätään olisivat minusta - tai kenestäkään ennestään tuntemattomasta kävijästä - pätkän vertaa kiinnostuneita, joten en osaa odottaa sen enempää negatiivista kuin positiivistakaan suhtautumista. Eli päästään kuta kuinkin juuri tuohon, mihin sinäkin lopulta päädyit.

      Poista
  7. Hurjan hieno postaus tämä! :)

    Mä olen siitä hassu kaupunkilaisäiti etten ole käynyt vakituisesti missään leikkipuistossa/perhekerhossa tms. Yksi syy on tietty se että kaksosten kanssa ei varsinkaan alkuaikoina juuri liikuttua kotipihaa kauemmas, toinen on se että olen aika erakkoluonne (=”sosiaalisesti rajoittunut”). Kolmas on se että menin työelämään jo poikien vauvavuonna joten leikkipuistoyhteisö ei senkään vuoksi kovin tärkeäksi ole muodostunut.

    Joskus jossain suositussa leikkipuistossa käydessä tulee kyllä vähän ”kalsa” olo jos hiekkiksellä kanssaäiti kääntää selkänsä kun istun viereen. Ei mulla ole ollut tarvetta ryhtyä ystävyyksiä solmimaan mutta semmoinen pieni nyökkäys tai vastaus hymyyn voisi olla ihan paikallaan joissakin tilanteissa; semmoinen normaali kohteliaisuus siis. :)

    Silloin kun muiden vanhempien kanssa tulee juteltua, juttelen ihan mielelläni joistakin neutraaleista lapsiin liittyvistä jutuista. En oikein osaa kuvitella avaavani keskustelua jostain… öh, en mä edes keksi mistä ryhtyisin jonkun satunnaisen äidin tai isän kanssa juttelemaan! xD Mikä muu kuin lapset olisi luonnollinen keskustelunavaus leikkipuistossa..? Hmm.

    Mutta jos bongaan puistossa toiset kaksoset, olen ihan tohkeissani ja aika usein menen jotain kysäisemään; että ovatko lapset kaksoset, minkä ikäiset tms. Joskus vastaanotto on ilahtunut, joskus neutraali. Vaikken oikein tunne olevani osa jotain suurempaa äitikollektiivia, kaksosten vanhemmuus on semmoinen asia jonka koen yhdistäväksi. Tosin tiedän kyllä että monille muille tuplavanhemmille tää ei ole yhtään niin ”iso” juttu kuin mulle. :)

    Luonnollisia kohtaamisia tulee jos lapset alkavat leikkiä keskenään tai jos mun ja poikien leikkiin tulee joku kolmas lapsi mukaan. Silloin sen kolmannen lapsen vanhemman / vanhempaan on jo suht luontevaa ottaa jonkinlaista kontaktia. Varsinaisia leikkipuistotuttuja mulla ei täällä nykyisessä asuinpaikassa ole ainuttakaan. Mies sen sijaan taitaa tuntea jo muutamia tyyppejä; kai se on jotenkin helpostilähestyttävämmän oloinen kuin minä, heh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen myös "rajoittunut", mutta aikuiskontaktien puutteessa oli vauvavuoden jälkeen ihan mukavaa olla ihmisten parissa leikkipuistossa.

      Ihmiset reagoi niin eri tavalla, jos joku tuntematon puhuttelee, varsinkin Suomessa. Mä luulen, että leikkipuisto ei paikkana sitä muuta, vaan ihmiset on juuri niin hämmentyneitä, kuin ne olisi jossakin muussa paikassa puhuteltaessa. Ja jotkut vaan on epäkohteliaita muuten vaan. :)

      Sää on ikuinen on keskusteluklassikko. Tai sitten voi jostakin vaikka ravintolapäivästä vääntää asiaa tai jostakin tarpeeksi kevyestä uutistapahtumasta, tv-ohjelmasta, elokuvasta tai ravintolasta. Ei politiikkaa.

      Mulla ei ole oikein sellaisia vanhoja, ennen lapsia olleita, kavereita, joilla on lapsia, joten itselle on ollut mukavaa, että on löytänyt puistoista sellaisia kavereita, joilla on myös lapsia.

      Poista
  8. Muistan nää kokemukset hyvin siltä ajalta, kun olin 10-kuisen lapsen kanssa ekoja kertoja uuden asuinalueemme leikkipuistossa ja perhekerhoissa. Varsinkin perhekerhoissa tuli tosi helposti olo, että "noi kaikki muut tuntee toisensa ja käy varmaan kahvilla toistensa luona. Niillä on joku tollainen kiva meininki, ja mäkin haluisin mukaan!" Siis ihan vastaava tilanne kuin lapsena vaihtoi uuteen kouluun.

    Mulla on ihan hyvä itsetunto, enkä jännitä tollaisia sosiaalisia tilanteita yhtään, mutta koska olin vähän yksinäinen ja kaipasin aikuista seuraa, tilanteeseen kohdistuneet odotukset kasvoivat.

    Paikallisessa leikkipuistossa oli kyllä tosi kiva tunnelma, ekakertalaisillekin moikattiin iloisesti, mikä helpotti tosi paljon keskustelun avaamista. Vois olla aika jäätävää, jos joku kääntäisi selän, kuten Viv tuossa kuvasi.

    Venni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se uusi oppilas-olo tulee ja sitten jälkeenpäin vasta tajuaa, miten tilanteen hahmottaa, kun itse on jo tutustunut tyyppeihin ja ilmestyy joku uusi naama paikalle. Kulttuurieroja kyllä on varmasti puistojenkin välillä. Onneksi on ystävällisiäkin ensivastaanottoja.

      Poista
  9. Mielenkiintoista!

    Helsingissä en ole leikkipuistossa juuri ollut (ehkä tulevalla joululomalla saan kokea todeksi kirjoittamasi), mutta täällä Lontoossa meidän leikkipuistossa muihin vanhempii tutustumisen tekee entistä haastavammaksi se, että melkein kaikki muut lapset ovat nannyn kanssa ulkoilemassa. Olen toki heidän kanssaan vaihtanut kuulumisia, mutta ei se ole ihan sama, kun eivät ole samassa elämäntilanteessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon olen kyllä huomannut täällä Helsingissäkin, että monesti hoitajien kanssa on erilaiset jutut.

      Poista
  10. Olipas ajankohtainen juttu - minulle nimittäin, joka olen aloittanut leikkipuistotaipaleeni neljä päivää sitten :) Tähän mennessä muut äidit ovat olleet varsin mukavia - joskaan emme ole keskusteluissa päässeet juuri iän kysymistä pidemmälle.
    Voisin tarjota näkökulman lapsista keskustelulle. Vaikka itsekään en ole kovin kiinnostunut muiden pottatreeneistä ym., jutustelen silti mieluusti vieraiden ihmisten kanssa lapsesta. Tämä siksi, että minulle lapsesta keskustelu on neutraali ja anonyymi aihe. Toisin kuin meidän vanhempien iät, nimet ja ammatit. Saattaa johtua siitä, että olen ujo ja erakkomainen, mutta itse mielelläni tutustun tarkemmin ensin, ennen kuin rupean antamaan yksityiskohtaista tietoa itsestäni ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä lapset on ihan hyvä aihe, kun se on juurikin tosi neutraali aihe ja ei tarvitse mitään henkilökohtaista kertoa itsestään. Itselle se puistoon meno on kuitenkin myös sitä, että tapaa toisia aikuisia ja kun se arki painottuu niin paljon lasten kanssa pyörimiseen, kaipaa sitä vastapainoksi jotain muuta ajateltavaa, jostain aikuisten asiasta. Sellainen tyhjänpäiväinen jutustelu on minulle vaan tosi hankalaa. Olen sillä tavalla sosiaalisesti rajoittunut.

      Poista
  11. Heh, mulle tuli tästä mieleen myös ensimmäisetä käynnit uudessa koirapuistossa. Yleisin kysymys on, minkä rotuinen sun koira on (jos rotu ei siis selvitä heti katsomalla) ja sitten, minkä ikäinen. Mua suorastaan pelotti mennä sinne ensimmäisen kerran, mentiinkin sitten miehen kanssa yhdessä ja toivoin salaa, ettei siellä olisi muita koiria. Varmaan sitten, kun leikkipuisto tulee meillä ajankohtaiksi, niin otan taas miehen mukaan ja toivon, ettei siellä oli muita lapsia vanhempineen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan ihan sama kuvio on myös siellä koirapiireissä! :D

      Mä tiedän ainakin yhden äidin, joka aina ikkunasta tarkisti, ettei leikkipuistossa ole ketään ja meni sitten sinne lapsensa kanssa ulkoilemaan. Et ole siis ainoa. :D

      Poista