Kaveri päivitti facebookkiin: Vika päivä kotiäitinä :(. Nuorin lapsi täyttää 3 vuotta ja työt alkavat. Minä olisin laittanut tuohon päivitykseen hymiön toisin päin.
Olen viime päivinä miettinyt useasti, tulenko minä joskus muistelemaan näitä kuluneita neljää vuotta haikeudella. Tajuanko vasta jälkeenpäin, että tämä olikin elämäni ihaninta aikaa, enkä minä tajunnut arvostaa. Keskityin vain elämään tasapaksua arkea, huolehtimaan kahden lapsen tarpeista, nukuin katkonaisia unia ja elin samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen.
Tällä hetkellä muistelen näitä kotivuosia elämäni opettavaisimpina. Olen suoriutunut -välillä liput liehuen, välillä menemällä riman ali. Olen kohdannut rajani ja luopunut osasta äitiyden haaveista. Mutta niin olisi käynyt varmaankin myös silloin, jos olisin palannut töihin aiemmin.
Minä pohdin, miettivätkö ne naiset, jotka ovat palanneet pian äitiyspäivärahakauden päätteeksi töihin, sitten vanhoilla päivillään, että olisi pitänyt viettää enemmän aikaa lasten kanssa, kun he olivat pieniä. En usko, että se menee ihan niin. Uskon, että on naisia, joille kotiäitiaika todella on sitä elämän ihaninta. Uskon, että on myös naisia, joille aika lapsen kanssa kotona on jotakin ihan muuta. Ja sitten on varmaan myös niitä, joille se vähän lyhyempi hetki kotona on ihana, mutta myös riittävä.
Onko kotiäitivuosien haikeudella muistelossa kyse siitä, että taaksepäin näkee selkeämmin, vai siitä, että aika yksinkertaisesti kultaa muistot?
Omalla kohdallani on niin, että aika on hieman kullannut muistoja. Toisekseen olen huono nauttimaan Tästä Hetkestä ja aina haikailen johonkin suuntaan (menneeseen tai tulevaan). Menin tänä syksynä töihin ja lapsi 2 v. päiväkotiin. Laps' kun ei ole edes sairastellut, niin on todella menty tätä perusarkea niin maan perusteellisesti. Nyt kun olin oman flunssan takia päivän kotona lapsen kanssa, niin muistin miten mukavaa täällä on ja toisaalta miten puuduttavaa. Että ymmärrän ihan itseäni, miksi töihin menin ja toisaalta en ymmärrä ollenkaan :D Jokin 3 päiväinen työviikko voisi olla siis ratkaisu tilanteeseen.
VastaaPoistaMä luulen, että se on aika yleistä, että aina on se parempi aika tulossa tai jossain takana päin.
PoistaKyllähän sitä tavallaan nauttii siitä vapaudesta, kun ei tarvitse käydä töissä, mutta sitten taas toisaalta, eihän sitä kovin pitkään jaksa.
Olen miettinyt samoja asioita vaikka olen tässä keskellä "kotiäitivuosia". Toinen lapsi syntyy pian ja tavallaan tässä ollaan taas uuden alussa kun vauvavuosi alkaa ja vajaa kaksivuotias pyörii jaloissa. Olen nauttinut suunnattomasti tästä ajasta, välillä tosin hyvinkin hampaat irvessä, mutta kai sitä on osannut tarttua hetkeen ja muistaa tämän ajan ainutlaatuisuus. En kuitenkaan osaisi tehdä tätä montaa vuotta. Vaikka nyt työnteko ei ole ihan ensimmäisenä asiana mielessä, niin kyllä minä sitäkin jollain tapaa odotan kun yhdistetään työt, lasten päivähoidot ynm. Ruuhkavuodet :) On se varmasti oma ruljanssinsa mutta kuitenkin jotenkin niin normaalia. On ollut hauska lukea sinun fiiliksiä tästä ajasta, joka itsellä on sitten jossain vaiheessa edessä :)
VastaaPoistaMä haluaisin ajatella niin, että kyllä ihan kaikki hetket on ainutlaatuisia. Myös ne vuodet vähän isompien lasten kanssa. Että miksi kaikkien naisten pitäisi nauttia juuri siitä ajasta, kun on kaikista vahvimmin joutunut elämään sen pienen lapsen ehdoilla.
PoistaMun mielestä tää kotona oleminen on ihan kamalaa. Harkitsen todella tarkkaan, kenelle sen sanon ääneen, mutta se on rehellinen mielipiteeni nyt ja on ollut alusta asti. En niinkään kaipaa työtä an sich, ja lapsi on ihana, mutta rutiinien toistaminen ei sovi mulle laisinkaan. Kun aivot ei pysy käynnissä, lamaannun ja masennun. Kotityöt voi hoitaa vasemmalla kädellä, läsnä olemista ei. Se taas on itselleni vaikeata, mutta ei silti riitä haasteeksi, joita kaipaan.
VastaaPoistaMutta, ennen kuin kukaan sanoo, että miksi pitää hankkia lapsia, jos ei niiden kanssa halua olla: tiedän kokemuksesta, että joskus kannattaa tehdä asioita, joista ei niin välitä, jos palkinto on sen arvoinen. Inhosin opiskelua alusta loppuun, mutta tykkään sen avulla saavutetusta työstä. Inhoan vauva-aikaa, mutta taaperon kanssa on jo kivaa ja uskon, että vielä paljon kivempaa on tulossa.
Mä ymmärrän ton täysin. Kotona oleminen ei ole helppoa, mutta se ei vaan sovi kaikille. Mä kuulun myös siihen ryhmään, joka nauttii enemmän vanhemman lapsen kanssa olemisesta. Olisihan se aika surullista, jos se paras aika lapsen kanssa olisi vaan ne pari ekaa vuotta, kun sitä lapsen elämää on edessä todella paljon senkin ajan jälkeen.
PoistaTämä Anonyymin kommentti on melkein kuin minun suusta. Poikkeuksella, että itse en voi sanoa inhoavani vauva-aikaa. Silloin sentään riitti tekemistä, mutta nyt taaperon kanssa vain kuolen tylsyyteen kotona. Vaikka taapero toki on aivan ihana sulopylly.
PoistaHyvin samanlaiset fiilikset ovat myös nyt kuin Liisalla varsinaisessa kirjoituksessa (Osaat vain Liisa pukea ne sanoiksi niin paljon minua paremmin.). 4 vuotta kotona, joskin kahden lapsen kanssa, kuulostaa minun korvaan tosi kunnioitettavalta! Minun mielestä on hyvä siirtyä työelämään heti kun siltä tuntuu, eikä sinnitellä kotona hyvän äidin kruunua tavoittelemassa. Musta tuntuu, että tammikuu ei voisi tulla liian nopeasti. Siis nyt tuntuu siltä, ehkä tunnelmat vielä muuttuuvat...
Höh, tulipa tästä sekava höpötys.
Mulle taas vauva-aika oli tylsää, kun se oli vaan sitä perushoitoa, josta en oikein välitä. Sitten kun lapsi täytti 1 ja alettiin käydä leikkipuistossa ja löysin mukavaa seuraa toisista aikuisista, ei se kotona oleminenkaan ollut enää niin kamalaa. Mutta eihän se tietenkään kaikilla mene niin.
PoistaMä luulen, että jos väkipakolla yrittää olla kotona, sitä tulee kyllä väistämättä huomanneeksi, että silloin ei ole mitenkään erityisen "hyvä" äiti. Mutta kyllä mä luulen, että ihan väistämättä näihin äitiyden suuriin päätöksiin liittyy aina ristiriitaisia tunteita, jotka on vaan pakko oppia kestämään.
Ah, kiitos, sain synninpäästön :)
PoistaMä olen ollut järkisyistä reilun vuoden kotona ja tammikuussa menen töihin. Jos olisin mies, kukaan ei ihmettelisi, miksen jaksa olla kotona. Jostain syystä saan kuitenkin selitellä töihin paluuta suuntaan jos toiseenkin. Selittelen sitä myös itselleni, koska tulisin mainiosti toimeen kotihoidontuella jatkossakin, joten rahakaan ei oikein kelpaa selitykseksi.
Syyllisyys on jatkuvasti seuralaisena, mutta olen tullut siihen tulokseen, että olen varmasti parhaimmillani äitinä, kun saan riittävästi virikkeitä. Lapsi tuntuu olevan samaa sorttia, tarvii kaikenlaista actionia ihan jatkuvasti (se lienee yksi syy siihen, miksi olen aika fed up).
Piti tulla tänne vielä täsmentämään ajatuksiani, mutta näemmä Anonyymi on jatkanut juttua ja jälleen ihan minun sanoin! OMG! Siis mullakin on tammikuussa töihin paluu edessä ja en voi väittää, että syyt olisivat taloudelliset. Myös itse huomaan perustelevani asiaa muille ja erityisesti itselleni, mutta olen päätynyt juuri tuohon samaan kuin sinä, että olen parempi äiti, kun minulla on tarpeeksi puuhaa elämässä. Siksi ehkä aloitin tämän blogitouhunkin, mutta ei tämäkään riitä pitämään mieltä virkeänä.
PoistaNiin ja se, mitä piti täsmentää oli, että mulla vauvavuodesta vähemmän tylsän teki oikeastaan se, että mulla oli niin paljon mammakavereita ja olin koko ajan menossa beiben kanssa, joka veteli megapäikkäreitä vaunuissaan. Nyt tilanne on ihan toinen. Mihinkään ei oikein voi lähteä tuon "termiitin" kanssa.
Tavallaan on "helpompi" tehdä päätös töihin paluusta, jos siihen liittyy taloudellinen pakko. Jos sitä ei ole, joutuu ihan eri tavalla punnitsemaan omia ja lapsen tarpeita.
PoistaTuntuu niin omituiselta, että jokaisen naisen *täytyisi* nauttia kotona olosta ja vähintäänkin sitten jälkeenpäin katua sitä, että ei ollut pitempään kotona. Eihän kukaan liitä miehiin sellaisia odotuksia.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaMulle vauva-aika oli tuskaa, pelkkää tuskaa ja hampaiden kiristelyä. Onneksi se meni ohi ja tuli tämä parempi aika. Toivottavasti sinäkin saat nyt sen antoisamman ajan eteen. Ja ehkä se aika kultaa ne muistot? (vaikka meiltä vauva-ajan muistoja ei varmaan kultaa mikään, niin raskausajan muistot on ainakin kultautuneet :D)
VastaaPoistaMeille sattui myös sellaisia vauvoja, jotka eivät olleet niitä helpompia. Mutta olen kyllä ihan tykännyt näiden vähän vanhempien lasten kanssa kotona olemisesta. Jos olisi ollut koko ajan ihan kamalaa, olisin varmasti mennyt töihin jo aiemmin.
PoistaMinun vauva on 7kk ja olen ollut nyt 2 päivää töissä ja nauttinut joka hetkestä (nautintoa on toki lisännyt se, että mies on kotona lapsen kanssa ja heillä on mennyt hurjan hyvin). Olo on kovin disorientoitunut, töihin päästessä työminä iskee päälle ja kaikki on niinkuin ennenkin (mutta toisaalta kaikki on toisin), ikäväkin iskee vasta kun suuntaan kotia kohti ja äitiminä iskee päälle. Mulle tää 7kk kotona on ollut tylsyyttä, itkua, väsymystä (mutta myös ekoja hymyjä, naurua, päristelyä, uusia taitoja ja riemua) ja on pakko sanoa ettei vielä näin pienen (vaikka kuinka ihanan ja rakkaan) lapsen kanssa päivien viettäminen riitä tekemään mun päivistä täysin mielekkäitä. Tokihan kotona oleminen on muuttunut päivä päivältä paremmaksi (vauva-aika ja imetyskoneena oleminen oli suorastaan kamalaa) ja parempaa on vaan edessä. Nostan hattua neljästä kotivuodesta, itse en siihen pystyisi (mulla on edessä vielä muutaman kk hoitovapaajakso myöhemmin, mutta sen jälkeen koitetaan hoitaa sekä työ että perhe), siksipä lapsi jää ainokaiseksi (omien resurssien rajallisuus harmittaa, mutta ei voi mitään, en ole parhaimmillani vauvan äitinä, enkä voi sanoa oppineeni mitään organisointikykyä tms. kotona ollessa, sen sijaan olen oppinut rutkasti itsestäni ja siitä kuinka elätään oman mukavuusalueen ulkopuolella).
VastaaPoistaTätä en mamma-ympyröissä liikkuessa kovin monelle voi ääneen sanoa, mutta tulipahan avauduttua täällä :)
Se kai juuri on se "kielletty" asia myöntää, että äiti kaipaa jotakin enemmän kuin mitä lapsen kanssa kotona oleminen on. Itselleni kotona olo on ollut juuri sitä mukavuusalueen ulkopuolella olon harjoitusta, eikä siksi mitenkään yksioikoisen ihanaa. Olen opiskellut tässä sivussa, ja sen avulla jaksanut paremmin. Pelkkää lapsen kanssa olemista en olisi jaksanut millään.
PoistaMäkin oletan, että niitä organisointitaitoja oppii sitten varmaan taaperon tai useamman lapsen kanssa. Vauvan kanssa entisetkin taidot on loistaneet poissaolollaan... tai ehkä pitäis ajatella, että osaan loistavasti huomioida vauvan päiväuniajat ja ottaa proaktiivisesti vaippaa ja tuttelia mukaan, kun lähden ovesta ulos. No, en nyt ehkä kuitenkaan lähde mainostamaan tämäntasoista lankojen käsissä pitämistä pomolleni.
PoistaJoo, älä laita niitä CV:hen. :D
PoistaKyllä mä varmaan yhden vauvankin kanssa opin paineensietokykyä ja tiettyä epämukavuuden sietoa, kun vauva oli vaan todella itkuinen. Ehkä kahden lapsen kanssa sellainen nopea päätöksenteko ja sekavien tilanteiden hallinta voi kehittyä, jos niin haluaa ajatella. Varmaan se, mitä oppii, on aika yksilöllistä sekin.
Mä pelkäsin töihinpaluuta (lapsi oli silloin vuoden ja pari viikkoa) syvällä sisimmässäni eniten ehkä sen vuoksi, että se jossain liskoaivoissa tuntui mun äitiyteni lopulta. Että ihan niin kuin se, etten juuri minä ole 24/7 läsnä iloitsemassa/vittuuntumassa joka asiasta, minkä pätkä päivässä oppii ja tekee, lopettaisi mun äitiyteni. Eikä munkaan ollut taloudellisesti mikään pakko palata. Ja kuitenkin oikeasti - tämä yhdeksän kuukauden syvällä rintaäänellä - töihinpaluu lopetti sen anomalian, jossa mä olin kotona tukka pystyssä ja kuuppa jumissa miettimässä, miksei mulla ole kivaa perhekerhoissa, mammaryhmissä tai leikkipuistoissa.
VastaaPoistaMun oli ehkä jopa vaikea tajuta olevani ihan oikeasti äiti ennen kuin elämä palasi normaaliin uomaansa. Nyt tää arki kaikkine lievine hankaluuksineen on hirveän paljon todellisempaa ja tavallisempaa; väsyttävää, mutta oikeaa. Lapsi viihtyy päivähoidossa, vajaalla työpäivällä tyypin kanssa saa viettää tarpeeksi aikaa ja kaikilla tuntuu olevan ihan mukavaa. Aika aikaa kutakin.
Hassu ajatus tuo äitiyden loppuminen töihin menoon. Tunnistan sen myös itsessäni.
PoistaMä arvelen, että töiden ja lasten yhdistämisessä on omat vaikeutensa, mutta kyllä se tuntuu tosi mukavalta päästä takaisin sinne omalle mukavuusalueelleen työelämään. En ihan heti jaksa uskoa, että kaipailisin kamalasti takaisin kotiin, paitsi ehkä sellaisessa "olisi mukavaa pitää spontaani vapaapäivä"-hengessä.
Hei pistäs niistä uusista työvaateostoksistasi sitten kuvia tuleen! Itselläni töihin paluu parin viikon päästä - mitkä on nykytrendit työvaatteissa??? Ihmettelee Talouselämän tilauksesta vuodeksi luopunut, Vauva-lehteen siirtynyt.
VastaaPoistaEn ole vielä ehtinyt vaatepuolen pähkäilyihin, mutta laitan kyllä jotain tänne blogiinkin, jos se teitä kiinnostaa. :)
PoistaHei, mäkin haluaisin nähdä uusia työvaatteitasi! Ja hei, on meistä itsestämme kiinni, lokeroimmeko sisäämme "hyvä äiti on kotona siihen saakka kun lapsi on 3" myytin vai uskallammeko rehellisesti kertoa ääneen tuntemuksistamme. Minä ainakin olen rohkeasti sanonut ääneen mielipiteeni ja saanut sille jopa kannatusta; sekä miehiltä että naisilta. Mielipiteeni: miksi tuhlaisin vuosikaudet turhautuen kotona ja tipahtaen uraputkesta omaehtoisesti, jos vaihtoehtona on ostaa kasvatuspalvelu alan ammattilaisilta ja jakaa kasvatusvastuu 50/50 myös lapsen ja lasten isän kanssa (ja ei, meillä lapsi EI ole hoidossa 10h päivässä, vaan max. 6h). Miksi katkeroituisin kotona ja tuhlaisin kalliin koulutuksen kotona kökkimiseen jos vaihtoehtona on kääriä hihat ja raivata tietä myös omille unelmille, johon siis kuuluvat mies, lapset ja työ yhtälailla. Työtähän tällainen monitasoinen elämä vaatii, mutta eipähän tarvitse miettiä että "sitku"! Tsemppiä meille kaikille äideille, ja isille myös! :D
VastaaPoistaTästä töihinpaluuasiasta tekee haastavan varmaankin se, että siitä ollaan niin montaa mieltä. Mun mielestä saa ilman muuta olla kotona siihen asti, kun lapsi on 3, tai vaikka pidempäänkin, jos se on se asia, mitä se nainen haluaa tehdä. Sitäkään valintaa ei mun mielestä saa vähätellä. Tai sitten mennä töihin, jos on pakko tai muuten vaan se on tarpeellista.
PoistaEhkä kaikkein mukavinta olisi, jos omaa valintaa ei nähtäisi mittapaaluna muiden tekemisille. Niin helposti keskustelu menee siihen imetyskeskustelutasolle, jossa unohtuu, että kaikkien elämä ei mene tietyn kaavan tai toiveen mukaisesti.
Mä kyllä yritän olla myös rehellinen sen suhteen, että miksi olen palaamassa töihin, kun muille ihmisille asiasta kerron. Se, että on ihan kypsä *vaan* lasten kanssa pyörimiseen, on mun mielestä ihan hyvä sanoa ääneen. Eikä siitä tarvitse kenenkään toisin valitsevan loukkaantua.
Niin, eiköhän tämäkin ole niitä asioita, joista ei voi mennä toisen puolesta määrittelemään, miten kuuluu toimia tai tuntea. Mä en ole oikein ikinä ymmärtänyt hyvä äiti - huono äiti -keskusteluja, etenkin kun niitä leimoja ollaan jakamassa ihan triviaalein perustein. Kotona olemisen pituudesta ja töihin paluun ajankohdasta kannattaa kuunnella vain omaa sisintään (ja vähän puolisoa, jolla saattaa myös olla asiaan mielipide). Muut tekee niin kuin tekee.
VastaaPoistaJa siitä, mikä on kenellekin elämän parasta aikaa: eiköhän jokainen voi senkin päättää ihan itse. Jollekin se on vauva-aika, jollekin taaperoaika, jollekin juuri tämä hetki ja toiselle jotain ihan muuta.
Se on ihan totta, että eihän sitä kukaan ulkopuolinen voi sanoa, että nyt tunnet näin, koska se on oikein. Mä vain aloin tätä asiaa pohtia, kun normi tuntuu olevan se, että tämä lasten kanssa kotona- elämänvaihe *täytyy* olla naiselle se arvokkain aika elämässä. Mulla ei ole vielä kokemusta siitä seuraavasta elämänvaiheesta, mutta kyllä ainakin töihin palanneet kaverit on nauttinut työnteosta ja siitä ARVOSTUKSESTA (!!!!), jota työpaikalla saa. Äitiydestä kun harvoin saa mitään kiitosta. Itse ajattelen, että varmaankin nautin siitä, että saa vähän laajemman skaalan rooleja käyttöönsä, kun ei ole enää vain pääasiassa äiti.
PoistaItse taas olisin kovin mieluusti ollut vielä hetken tytön kanssa kotona. Mitä vanhemmaksi hän tulee, sen mukavampaa on ollut viettää aikaa yhdessä. Mulla vain on se tilanne, että taloudellisesti minun on parempi mennä töihin ja miehen jäädä osa-aikaiseksi. :( Toisaalta, sain itse olla 1.v3kk kotona, joten sama pitää kyllä suoda miehellekin. (kun hän sitä itse haluaa). Mutta ihan varmasti aika kultaa osittain muistot, sillä mietin miehelle ääneen kuinka ihanaa aikaa tämä reilu vuosi kotona on ollut, johon mies vain totesi, että unohditko jo ne ekat 4kk, kun vauva itki lähes koko ajan... Niin, ei siitä niin hirveesti silloin nautittu... :D
VastaaPoistaOnneksi sitä aika nopeasti unohtaa ne raskaat ajat. :)
PoistaTaloudelliset asiat kai sitä useimmin säätelee, että kuka voi jäädä kotiin ja kuinka pitkäksi aikaa.