Se on ristiriitaisia tunteita herättävä hetki, kun istuu omalla kotisohvallaan ja tajuaa, että viereisellä sohvalla istuva nuori nainen tulee todennäköisesti tekemään parempaa duunia lasteni hoitamisessa kuin minä itse. Sitä alkaa miettiä, ovatko toiset ihmiset vain enemmän luotuja olemaan lasten kanssa.
Muutama ilta sitten istuin kotisohvalla ja kuuntelin, kuinka lasten tulevan hoitajan mielestä aidosti keskittynyt läsnäolo on lasten kanssa tärkeää ja kuinka leikittäminen on antoisaa. Minä istutan esikoisen tv:n eteen kakkosen päiväunien ajaksi ja keskityn omaan opiskeluuni, pakenen keittiöön lataamaan ja purkamaan tiskikonetta, karkaan ripustamaan pyykkiä, häivyn roikkumaan tietokoneella tai laittamaan ruokaa, yritän maata sohvalla tekemättä mitään, luen lapsille kirjoja, kun sellainen eteeni kannetaan. Olen paikalla, mutta viime kuukausina en ole enää ollut läsnä.
Viime kuukausina olen vain yrittänyt sietää sitä, että lapset ovat kehitysvaiheessa, jossa toinen saa käsittämättömiä raivokohtauksia useita kertoja tunnissa ja toinen pääasiassa inttää vastaan. Yritän juosta kakkosen silmän välttäessä keittiöön pakkaamaan laukkuun banaanin, sillä jos hän ehtii havaita toimeni, seuraa silmitön raivokohtaus siitä, miksi banaania ei voi saada nyt ja heti. Luen tekstiviestejä sohvan takana kyykyssä, kakkoselta piilossa, koska en jaksa kuunnella miksi minä en saa rauhassa räplätä äidin älypuhelinta-raivoamista. Kuuntelen ruoan koostumuksesta, väristä, tarjoilulämpötilasta, ilmasta, vaatteista ja päiväohjelmasta valittavan esikoisen marinaa ja pohdin, voiko kukaan olla noin tyytymätön koko ajan. Tässä ei ole mitään järkeä, ajattelen.
Pitää kai olla kiitollinen siitä, että sain olla kotona juuri niin kauan, kuin sitä itse halusin. Mutta kyllä nämä viimeiset viikot tuntuvat pitkiltä. Isoin kiitos lähtee kuitenkin jonnekin henkimaailmaan, joka sai minut jättämään juuri oikeanlaisen hoitajanhakuilmoituksen, juuri oikeaan paikkaan ja juuri oikeaan aikaan. Nyt kun lapsille löytyi ihana hoitaja, on kaksin verroin mukavampaa mennä töihin.
Kippis ;)
VastaaPoistaNäin on. :)
PoistaMahtava homma, et on hyvä fiilis. Varmasti helpottaaet ehtii oikeasti kyllästyä himassa, niin ei sitten tarvitse kyseenalaistaa valintojaan. Eikös lapsiakin aina kehoteta tylsistyttämään, että aktivoivat itse itseään. ;)
VastaaPoistaTällä hetkellä on kyllä vaikeaa uskoa, että joskus katuisin tätä päätöstä. Olen onnistunut lastenkin tylsistyttämisessä niin täydellisesti, että varmaan iloitsevat pääsystään hoitoympyröihin.
PoistaHienoa! Mä usein tsemppaan itseäni läsnäolevammaksi miettimällä, miten haluaisin vieraan hoitavan lapsiani. Välillä tuntuu jopa toimivankin mutta usein meininki on juuri kuten kuvasit. Ja mulla on tätä komennusta vielä melkein kaksi vuotta jäljellä. (Sama aika siis kuin miehellä jäljellä ulkomaankomennustaan.)
VastaaPoista-nonni
Joskus oikein tiukassa paikassa tuo ajatusleikki toimii, mutta perusarjessa ei enää jaksa innostua.
PoistaSulla on pitkä pätkä vielä edessä. Toivottavasti arkeen löytyy siellä ulkomaillakin mielekästä sisältöä.
Hienoa, että löytyi noin hyvä hoitaja!
VastaaPoistaMua hieman hymyilytti kuvauksesi siitä, millaista palautetta olet viime aikoina saanut lapsilta. Voin vain kuvitella, miten hajonnut itse olisin vastaavassa tilanteessa. Itsellä tuo 1 v 3 kk saa lähinnä satunnaisia raivareita ja ei yleensä suostu syömään juuri mitään, mutta jo se riittää mulle. Jaksan uskoa siihen, että töihin palanneena kuuntelen mielelläni myös hieman raivoamista. Kun se on annosteltu sopivasti vain osaan päivää / viikkoa.
Mä uskon myös, että jos pääsee kahdeksaksi tunniksi välillä muualle, osaa paljon rakentavammin ottaa vastaan ne lapsen raivot. Ja kuuleman mukaan uhmisten ei tarvitse edes siellä päiväkodissa kitistä ja valittaa, kun ei sitä psykologista erkaantumista tarvitse tehdä päiväkodin henkilökunnasta. Ihan mukavaa vaihtelua siis lapsellekin.
PoistaNo, ensi syksynä kuopus täyttää kolme vee ja menee aamupäiviksi päiväkotiin (mikä täällä yleensä tapahtuu kaksivuotiaana). Ja mä vaan jatkan kotoilua! Esikoinenhan jo käy (pakollista) kindergartenia.
PoistaEi vaan, kyllä mä ihan viihdyn kotona. Se on toi uhma joka on aika kuluttava yhdistelmä huonojen öiden kanssa.
-nonni
Öö siis joo, oli tarkoitus olla vastaus tuohon edelliseen kommenttiini...
Poista-nonni
Mun mielestä uhma on kuluttava yhdistelmä melkein minkä tahansa asian kanssa. :D
PoistaOnnittelut hyvän hoitajan löytämisestä! Se on tosi tärkeää oman mielenrauhan kannalta.
VastaaPoistaBlogissani on sinulle haaste, käy kurkkaamassa. :)
Kiitos ja kiitos! :)
PoistaTaidan kommentoida blogiisi vasta ensimmäistä kertaa, vaikka lukijana olen ollutkin jo pidempään.
VastaaPoistaTekstisi on kuin omalta näppikseltä, tosin sillä erotuksella, että palasin töihin lapsen ollessa 13-kuinen. Rakastan edelleen omaa työtäni, lapsi on aivan mahtavalla (yksityisellä pph:lla) ja kaikki voivat hyvin. Tyttö on niin innoissaan aamulla hoitoon viedessä, että alkaa puolivälissä matkaa hihkua innosta ja suuttuu, kun hänet haetaan päivän päätteeksi. Voin töissä paneutua täysillä, kun tiedän, että hoidossa tytön on hyvä olla. Syyllisyydentunne? Sellaista en ole kokenut, eikä ole tarvettakaan. Kun tiedän, että tämä on MEIDÄN perheelle paras ratkaisu.
Onni on hyvä hoitaja!
Ihana tilanne teillä, kun löytyi hyvä hoitaja. Saa nähdä, miten meidän lapset suhtautuvat hoitoon jäämiseen. En ole ikinä joutunut jättämään itkevää lasta kerhoon tai lapsenvahdille. Jännityksellä odotan, tuleeko se vaihe nyt eteen.
PoistaMä ihmettelin pitkään, miksi esim. oma mutsini on niin paljon parempi hoitaja lapselleni kuin mä: jaksaa leikittää loputtomiin, syöttää hartaudella, antaa availla kaikki kaapit ja räpälätä kaikkia tavaroita ja ottaa ne sitten vasta pois, kun tukehtumisvaara on lähellä. Sitten hokasin, että niin, sehän tosiaan tulee tänne yönsä nukkuneena, tekee sitä hoitotyötä n. 4-8 tuntia putkeen ja menee sitten kotiin relaamaan, ottaa ehkä lasin vinkkua ja liihottaa loppuviikon omissa harrastuksissaan, iltasin mukavasti lueskellen. Siihen katosi mun huono omatunto :D
VastaaPoistaNäinhän se just menee: lasten hoitoon palkattu (tai värvätty) henkilö voi keskittyä 110 prosenttisesti tehtäväänsä eli lasten hoitamiseen ja leikittämiseen. Kun taas itse äitinä hoitaa siinä samalla saman verran muitakin "juttuja" samoilla käsillä, aivoilla ja resursseilla jne. Pakostakin joskus on ei_niin_läsnäoleva -vanhempi, mutta tuskin ainoa sellainen :)
PoistaSe on totta, että pienemmissä hoitopätkissä ei muodostu sitä kypsymistä, mikä päivästä toiseen samojen tilanteiden kanssa painivalle vanhemmalle tulee. Mutta kyllä sitä läsnäoloa lapsille välillä pakoilee kotitöiden pariin menemisellä. Kun ei vaan jaksa niitä leikkejä, niin on mukavampaa mennä purkamaan tiskikonetta, vaikka ei sillä asialla mikään kiire olisi.
PoistaHei vielä! Liittymättä mitenkään tähän asiaan, mun oli pakko antaa sulle sama tunnustus kuin Jennijee! Tunnustus ja haaste löytyvät täältä! :)
VastaaPoistaKiitos! Palaan asiaan.
PoistaKyllähän se niin menee kuten muutkin on sanonut, että se joka on sitä lastenhoitoa ja -leikittämistä palkattu tekemään, tekee sen sitten kanssa korkean työmoraalin kanssa kunnolla ;) Äiti on alipalkattu ympärivuorokausityöntekijä, joka pääsee eläkkeelle lapsistaan 18 vuotta kustakin synnytyksestä... Jos silloinkaan. (No on se kyllä tavoite!)
VastaaPoistaMutta hei mistä löysitte hoitajan? Itsekin tarvitsisin ensi vuoden puolella yhdeksi kuukauden pätkäksi yhtä sellaista, jolla olisi joustavat työajat...
PoistaNäin on. Mutta kyllä se meidän lastenhoitajakin totesi, että päiväkodeissa henkilökunnalla on hyvin monenlaisia käsityksiä siitä, miten työtä lasten kanssa tehdään.
PoistaLaitettiin ilmoitus Tendea.fi nimiseen palveluun. Sieltä tuli jonkun verran pelkästään englantia puhuvien hoitajaehdokkaiden hakemuksai, mutta onneksi muutama suomenkielinenkin. Monet eivät myöskään olisi pystyneet täysipäiväiseen työhön.