Kakkonen käännähti sunnuntaina selältä vatsalleen ja hörähti nauruun. Monen päivän intensiivinen ähellys palkittiin viimeinkin. Minä makasin lattialla ja valokuvasin tapahtumaa. Mahallaan pötköttävä 3,5 kuukautta vanha vauva kasvoi silmissäni sekunneissa jo lähes esikoululaiseksi. Muutaman kuukauden päästä se jo ryömii ja pian nousee seisomaan. Sitten se onkin jo niin iso, ettei se enää vauva olekaan, minä ajattelin. Minun pieni tytär.
Ennen nukkumaanmenoa makasin hämärässä makuuhuoneessa ja tuijotin tuota päättäväisesti hengittävää, täydellistä ihmistä. Tuijotin sitä karvaista päälakea ja pieniä kasvoja ja pelkäsin, etten ehdi katsoa häntä tarpeeksi. Päivät kulkevat niin paljon esikoisen ehdoilla. Haluaisin ehtiä katsomaan kakkosta silmiin niin kauan, että hän varmasti tietää olevansa ihan yhtä tärkeä.
En olisi arvannut toisen lapsen tuovan mukanaan näin paljon syyllisyyttä. Kerrottakoon, että olen kaiken kakkosen kakkoseksi jäämisen aiheuttaman syyllisyyden ohella välillä muistanut syyllistyä myös siitä, etten muista ottaa kakkosesta valokuvia. Nyt on tuo syyllisyys taltutettu taas hetkeksi.
Kakkosen maailman käännyttyä ylösalaisin samoin kävi myös rauhallisesti nukkuneen vauvan yöunille. Niille sanottiin heippa. Perkeleen motorinen kehitys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti