"Vauvassa on isompaan lapseen verrattuna se etu, että se vaatii vain ruumiin, ei koko sielua. Jo kaksivuotias täyttää pulinallaan koko ilmatilan, vaatii keskittymään pitkäveteisiin leikkeihinsä eikä tyydy hajamielisiin hymyihin. Sen sijaan vauvaa voi hoitaa 20 prosentilla aivoista. Loput voi käyttää muuhun." Näin kirjoitti Saska Saarikoski muutama päivä sitten Hesarin pääkirjoitussivulla.
Välillä käy niin, että joku pukee sanoiksi sen, mitä on itse pyöritellyt jo pitkään omassa päässään. Nyt kävi niin. Kakkosen synnyttyä olen monesti miettinyt, miten ikinä olin joskus kaksi vuotta sitten sitä mieltä, että vauvan hoidossa on paljon hommaa. Nyt toisella kerralla vauvan hoito tuntuu menevän vähän siinä sivussa. 20% prosentin hommaa, niinkuin Saarikoski sanoo.
Helppouden tunne johtuu varmaan siitä, että ruumiinsa on jo kerran antanut toiselle. Olen tottunut siihen, miltä tuntuu kun pieni ihminen ei pärjää ilman minua. Oman ruumiin luovuttaminen toiselle ei tunnu enää niin totaaliselta. Vauva vaatii paljon, mutta jättää tilaa myös muulle. Tässä minä nytkin istun, vauva sylissä ja ajattelen omiani. On ihan hiljaista.
Vaikka toisaalta nautin suunnattomasti siitä, että kääpiö on jo puhelias ja omatoiminen 2-vuotias, on tuo sielun valtaava puoli lapsen kanssa olemisessa minulle juuri se raskain. Lapsi vaatii loputtoman ja täydellisen osallistumisen kuvitteellisille kahvikutsuille ja palikkatornin rakennukseen. Joka päivä, kyltymättömästi. Välillä minä kaipaan sieluani takaisin. Ettei tarvitsisi koko ajan vastata kysymyksiin "Mikä tämä on?" "Mitä tällä tehdään?".
Milloin sielun saa takaisin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti