Hyvä sekä paha saavat palkkansa

Jos olen oikein iloinen, juhlin hyvää mieltä herkuttelemalla. Jos olen selviytynyt jostakin urakasta kunnialla tai jos pitää jaksaa väsyneenä, ostan itselleni jotakin hyvää syötävää. Syön myös suruuni. Minun pitää voida henkisesti todella huonosti unohtaakseni syödä.

Matkalla kääpiön elämän ensimmäiselle kampaamokeikalle aiemmin tällä viikolla mietin, olenko siirtämässä syömistapojani lapseeni. Olin luvannut ostaa kääpiölle pillimehun, jotta hän suostuisi jännitykseltään istumaan kampaajan tuoliin. Palkkioksi paikallaan istumisesta olin luvannut ostaa hänelle hiusten leikkuun jälkeen kaupasta pullan.

Saako lasta palkita ruoalla? Seuraako tästä ongelmia? Olenko kasvattamassa lapsestani ihmistä, joka minkä tahansa tunteen yllättäessä on ensimmäisenä työntämässä kättään keksipakettiin? Muistan lukeneeni jostain, että lasta kannattaisi palkita aineettomilla lahjoilla. Karkkipussin tai uusien lelujen sijaan täytyisi lapselle antaa palkkioksi hyvästä suoriutumisesta esimerkiksi halauksia ja yhteistä aikaa.

Minun on vaikeaa uskoa, että 2-vuotiaan lahjonta aineettomilla palkkioilla vetäisi vertoja muumikeksipaketin vilautteluun. Välillä lapsi on saatava tekemään asioita, joita hän vastustelee. Silloin rusinat ja pillimehut ovat kovassa kurssissa -tai sitten d-vitamiinitipat. Kun kesällä suostuttelimme kääpiötä ottamaan ensimmäistä kertaa elämässään lääkettä suun kautta, oli kaikilla herkuilla lahjominen ainoa keksimämme keino lääkityksen aloitukseen. Tarjosimme keksiä, mehua, hilloa ja mitä tahansa makeaa satuimme keksimään. Vihdoin kääpiö ilmoitti, että suostuisi ottamaan antibioottinsa, jos saisi d-vitamiinitippoja. Ne ovat hänen mielestään "herkullisia".

Millä te muut lahjotte lapsianne?

Tyhmä ja masentunut

Harva kirja saa kyyneleet nousemaan lukijansa silmiin ensimmäisillä riveillään. Minulle kävi niin maanantaina. Istuin ruuhkabussin takapenkillä kirja kädessäni ja räpyttelin silmiäni, etteivät muut huomaisi että itken. Kirja alkoi näin:

"Kello oli ehkä neljä, kun yhdeksän kuukauden ikäinen esikoiseni heräsi taas. Purskahdin hillittömään itkuun. Olen unohtanut monesko herääminen oli tuona yönä, koska puolen vuoden ja vajaan vuoden iän välillä lapsi heräsi joka yö kahdesta seitsemään kertaa... Olin aivan lopussa. Öisin toivoin enää, että aamu jo tulisi ja jatkuvan heräilyn kidutus loppuisi, koska olisi pakko nousta ylös..."

Minna, kaksi lasta

Kirjan nimi oli Unihiekkaa etsimässä -Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin. Kyyneleet tulivat, koska olin itsekin väsynyt ja koska minä tiesin miltä tuosta naisesta tuntui tuona yönä. Sortumatta sen enempää yltiösentimentaalisuuteen, samalla hetkellä tajusin, että nyt oli aika tehdä jotakin yöunieni parantamiseksi.

Vaikka olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että mikään kirjallinen tuote, joka on suunnattu pienen lapsen väsyneille vanhemmille ei saisi olla kahta A4 arkkia pitempi tuotos, oli Unihiekkaa etsimässä positiivinen yllätys. Kirjailijat eivät ole keksineet mitään maailmoja mullistavaa, mutta ovat koonneet yhteen mielenkiintoisen kokonaisuuden viimeisintä tutkimustietoa vauvojen unesta ja erilaisista unikouluista. Univajeinen äiti kiittää yksinkertaisista "Tee näin" osioista. Itse perehdyin ainoastaan yli puolivuotiaille vauvoille suunnattuun osioon, mutta pienemmillekin vauvoille on kirjassa oma lukunsa.

Kirjaa lukiessani tajusin, että vaikka olimme toimineet nukkumisasioissa meidän perheellemme sopivalla tavalla, ne ovat myös tapoja, jotka tyypillisimmin ja todennäköisimmin aiheuttavat vauvalle univaikeuksia ja toistuvia heräilyjä. Minä nukun vauvan kanssa samassa sängyssä ja vauvan nukahtamisvaihe on tapahtunut aikuisen läsnäolon avulla. Toimintatapojen lieveilmiöiden, eli jatkuvien heräilyjen, kanssa pystyy elämään joitakin kuukausia, mutta kahdeksan kuukauden tienoilla oma mittani on tullut täyteen. Kuten kirjassa kattavasti todetaan, univajeen vaikutukset ihmiseen ovat rumia. Unideprivaatiota ei muuten käytettäisi kidutuskeinona.

Myös paljon kiistelty huudatusunikoulu saa kirjassa synninpäästön. Se on kirjan mukaan yksi tutkituimmista unikoulumuodoista viimeisen 50 vuoden aikana. Yhdessäkään tutkimuksessa ei olla pystytty osoittamaan huudatuksen aiheuttavan haittaa vauvan ja vanhemman kiintymyssuhteelle. Tutkimustulosten mukaan vaikutukset perheisiin ja mm. lasten tunneilmaisuun ovat olleet ainoastaan positiivisia.

Nyt sumplitaan kotijoukkojen kanssa koululle sopiva ajankohta ja ryhdytään toimiin iloisemman elämän puolesta. Minä en halua olla tyhmä ja masentunut. Noita asioita unenpuute nimittäin kirjan mukaan aiheuttaa.

Samasta puusta

Tilasin lapselle talvikengät ja tajusin oman oksettavuuteni. Meillä ei ole enää vain pariskuntakenkiä. Meillä on perhekenkiä. Puolustuksekseni sanottakoon, että kääpiökin sai Sorelit, koska ne nyt vaan oli viime talvena ihan parhaat. Ei ollut kerran tai kaksi, kun retostelin jäätyneitä varpaita valittaville puistokollegoille Soreleiden huopaisen sisäkengän ihanuudesta. En tainnut palella varpaista kertaakaan. Kääpiön viime talven Reimat kylmettivät varpaat jo pikku pakkasissa.

Meillä on kyllä myös perhetohvelit -Ainot ja Reimat. Homma on selkeästi karkaamassa minulta lapasesta. Omat ja miehen on saatu häälahjaksi, mutta kääpiön Reimat kiikutettiin kotiin Citymarketista ihan omin käsin. Seuraava askel on sitten koko perheen pukeminen samanlaisiin vaatteisiin. Jonkinlaiset perhevillapaidat ehkä.

Asenne vai ongelma

Toisen lapsen saamisessa on se hyvä puoli, että tietää kaikkien vauvavaikeuksien menevän ennen pitkää ohi. Mikään vauvan toinen toistaan seuraavista vaiheista ei tunnu niin raskaalta ja ikuiselta kuin ensimmäisellä kerralla. Toisella kerralla asenne on eri ja se ratkaisee. Asenne ei kuitenkaan muuta tosiasioita. Tosiasia on, että ihminen tarvitsee unta. Tämän tarpeen suhteen ihmiset ovat hyvin erilaisia. Jotkut ovat aamuvirkkuja, toiset selviävät vähälläkin unella, toisia väsyttäisi aina. Unenpuute vaikuttaa ihmisiin eri tavoin.

Kun puhutaan vauvojen unirytmistä, voi keskustelun argumentit jakaa suurin piirtein kahteen leiriin. Vanhempiin, jotka korostavat kuinka luonnollista se on, että vauva heräilee öisin ja se täytyy vanhempana kestää. Joidenkin tämän leirin vanhempien täytyy lisäksi tuoda esiin, kuinka yöheräily ei oikeastaan edes väsytä ja kaikkien vanhempien täytyisi vain olla kiitollisia siitä, että on vauvan itselleen saanut.

Toinen leiri painottaa, että vanhempien jaksaminen on ensisijaisen tärkeää. Univajeiset vanhemmat eivät jaksa väsymykseltään vastata vauvansa tarpeisiin. Arki muuttuu selviytymistaisteluksi ja ihmissuhteet kärsivät jatkuvasta väsymyksestä.

Kuvan henkilö ei liity tapaukseen.

Minä kuulun oikeastaan molempiin leireihin. Minulla on ongelmia vain näiden "kukaan ei saa valittaa väsymystään, koska minäkään en valita" ihmisten kanssa. Sellainen toisten syyllistäminen on tyhmää ja sadistista.

Tosiasia on, että vauvat niinkuin muutkin ihmiset heräilevät öisin. Se on ihan tavallista. Vauvat eivät myöskään osaa katsoa kelloa, joten he eivät tiedä milloin kuuluisi aamuisin herätä. Elämä vauvan ja pienen lapsen kanssa sisältää yöheräilyjä. Toisaalta umpiväsynyt äiti, joka ei pysty unenpuutteeltaan vastaamaan lastensa tarpeisiin, on tuskin kenenkään mielestä ideaalitila.

Olen viime viikot pyöritellyt päässäni unikouluasioita. Hyvänä yönä heräilen vauvan kanssa kahden tunnin välein. Tunnin välein heräilen useamman yön viikossa. Minua väsyttää paljon. Välillä tiuskin väsymyksestä kääpiölle, välillä uupumus unohtuu. Iltaisin ei ole aina mukavaa mennä nukkumaan, koska tiedän mitä yöllä on luvassa. Välillä ajattelen, että kyllä minä vielä muutaman kuukauden jaksan. En minä tähän kuole. Tämä loppuu aikanaan. Mutta silti pohdin, voisiko elämän tehdä vähän helpommaksi. Voisinko olettaa, että kohta kahdeksankuinen vauva hampaiden tehtailuineen ja kiipeilyharjoituksineen voisi nukkua paremmin? Väsyneenä on myös vaikeaa tehdä päätöksiä. Se kai tässä on vaikeinta.

Ankea lapsuus

Jos haluaa määrittää oman ankeuskertoimensa, kannattaa alkaa täyttää vauvakirjaa. Ankeilija selaa järjestelmällisesti läpi tietokoneen kuvatiedostoja ja merkitsee ylös kirjassa tiedustellut päivämäärät vauvan oppimista tempuista. Määrittää synnytyssairaalan, synnytysstatistiikan ja nimijuhlien vieraslistan.

Ankeilijan vaikeudet alkavat, kun kysellään vauvan hellittelynimiä. Minun ainoa kakkoselle keksimäni hellittelynimi on hänen etunimestään johdettu drinkin nimi. Voiko sellaista kirjata vauvakirjaan? Miten vauvalle löytyi nimi? -Selasimme kalenteria ja pyrimme löytämään kaksi nimeä, jotka sointuvat foneettisesti yhteen isosiskon nimen kanssa. Nimellä ei ole tarinaa. Miten valmistauduitte vauvan tuloon? -Pesimme vanhat vauvan vaatteet. Ankeuskäyrä puhkaisi juuri katon. Kuinka tylsän kuvan itsestään voi omalle lapselleen antaa, joka tolkkuihmiseksi kasvettuaan palaa halusta saada kuvan siitä, miten valtavan suuri asia hänen syntymänsä meille muille perheenjäsenille oli?

Niillä loruhetkessä lässyttäneillä äideillä on näiden hommien kanssa aivan varmasti helpompaa. Kirjoittelevat pullantuoksuisia kuvauksia ensipäivistä vauvansa kanssa ja rakkaus tihkuu jokaisesta lauseesta. Minä olen tähän mennessä selostanut vauvakirjaan yksityiskohtia kakkosen ensiviikkoihin ajoittuneen kylpyhuoneremontin etenemisestä ja kärsimästäni rintatulehduksesta. Aaawww.

Kumihanskateaseri

Tänne meikäläisen blogiin päädytään hämmästyttävän usein googlettamalla jotakin kumiin liittyvää. -Kokokumiasua, kumisaappaita, sadetakkia tai kurahousuja. Tätä arvokasta googletusdataa saa käyttöönsä Googlen tarjoamien blogitilastojen kautta.

Yksilö voi myös aloittaa tiedonhaun näpyttelemällä Googlen hakupalkkiin sanan pissaaja tai sanakombinaation vartalo suihkussa ja päätyä ihailemaan kuvaa minusta sadeasussani. Tänään päätinkin sitten tarjota pienen teaserin kaikille kumin ystäville. -Minä tiskihanskat kädessä ulkona!

Kolmekymppisen äidin kriisini on siis melkein ohi. Myrskytuuli puhalsi tänään napakasti ja ilma tuntui todella viileältä. Lapset puettuani kipaisin siivouskomerolle ja tungin laukkuun mukaan kumihanskat. Kaikki sormikkaat olivat jossakin jemmassa, joten mukaan peitto-operaatioon lähtivät kynsikkäät.

Menomatkalla tai puistossa ei vielä satanut, mutta kotimatkalla kumihanskoillekin tuli käyttöä. Hanskojen alkuoutoudesta päästyäni aloin tuntea pientä hilpeyttä, joka sai pian seurakseen itsevarman tyytyväisyyden. Tässä mä nyt kävelen ulkona tiskihanskat kädessä, eikä tunnu missään, ajattelin. Päätin kuitenkin käydä hakemassa kaupasta parit mustat sormikkaat, jotta ihan kaikkien ei tarvitse tietää sadejärjestelyistäni. Voin sitten vilautella vaivihkaa puistossa kumihanskojani, jos tarvitaan keskustelussa jäänmurtajaa.

Minusta NIIN tulee se äiti, jota lasten täytyy hävetä joka paikassa.

Naisen paikka

Veera Luoma-Aho kirjoitti Nyt-liitteen kolumnissaan pelkäävänsä downshiftingvillityksen tekevän naisille karhunpalveluksen. Hypätessään pois työelämän oravanpyörästä, naiset luopuvat myös mahdollisuuksistaan vaikuttaa yhteiskuntaan vallan ja taloudellisen asemansa kautta. Naisia kannustetaan ottamaan askel taaksepäin tasa-arvotaistelussa.

Joinakin päivinä kotiäitiyteni tuntuu downshiftaamiselta. Päätimme miehen kanssa hankkia lapsia elämänvaiheessa, jossa minä aloin pohtia työpaikan vaihtoa, enkä ollut oikein varma mihin suuntaan olisin halunnut lähteä. Kaipasin mietintätaukoa nopeatahtisesta ja ajoittain myös kuluttavasta työstäni. Niinpä valitsin muutaman kiinnostavan kurssin avoimesta yliopistosta ja aloin odottaa esikoistamme.

Minulla on viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana ollut kiire lähinnä synnytyssairaalaan. Voin viettää vaikka koko päivän yöpaidassa, kunhan muistan vetää jalkaan farkut ulos lähtiessäni. Luon itse omat aikatauluni ja teen asiat niinkuin huvittaa. Päivinä, joina syysaurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja minä luen puiston penkillä romaania vauvan nukkuessa ja esikoisen leikkiessä etäämmällä, kotiäitiyteni tuntuu löysäilyltä. Minulle ei työurani aikana todennäköisesti tarjoudu toista kertaa mahdollisuutta jättäytyä työstäni pois useammaksi vuodeksi.

Kahvitauko

Sitten on päiviä, jolloin kotiäidin elämäni muistuttaa kaikessa ankeudessaan lähinnä työleiriä. Minä nukun yöni tunnin pätkissä, tehtailen väsyneenä leikkipuistossa hiekkakakkuja, pesen pyykkiä ja takapuolta, laitan ruokaa, omistan aikani lapsilleni omista tarpeistani tinkien. Lykkään työuralla etenemistä monella vuodella, koska minun mielestäni päivähoito ei suurten ryhmäkokojensa vuoksi pysty tarjoamaan alle 2-vuotiaalle lapselle sitä, mitä hän eniten tarvitsee.

Arjen rutiinien pyörittäminen ei ole älyllisesti haastavaa. Elämä lasten kanssa kotona voi silti olla raskasta. Minä luovutan lähes kaiken aikani lasten käyttöön, yritän kasvattaa heitä ja kasvaa myös itse siinä samalla. Se on tunnetasolla haastavaa.

Downshiftaaja ja kotiorja -kaksi versiota minun kotiäitiydestäni. Molemmat ihan yhtä totta, vaihtelevin painotuksin. Lähinnä olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut mahdollisuus valita, jäänkö kotiin lasten kanssa vai palaanko nopeasti töihin. Minua myös pelottaa vähän jo nyt, miten onnistun yhdistämään työn, lapset ja muun elämän, sitten kun se elämänvaihe tulee ajankohtaiseksi. Tuntuu siltä, että täällä kotona pääsee kuitenkin paljon helpommalla.