keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Ojasta allikkoon

Tämän syksyn sosiaalisen kalenterin odotetuin tapahtuma oli allekirjoittaneen eilinen syntymäpäivä. Äiti, milloin sun synttärit olikaan? Meneekö sun synttäreihin vielä kauan? Kuinka monta yötä vielä? Mä en äiti kerro, mitä mä annan sulle lahjaksi. Haluaisitko äiti vähän arvailla, mikä se sun lahja on? Onko sitten juhlat? Ketä sä kutsut sun synttäreille? Herätin esikoisen kylässä olevissa kavereissa ihmetystä, kun totesin, että minun synttäreilleni ovat kaikki tervetulleita. Saako mun isikin tulla, kysyi 5-vuotias silmät selällään ja ääni väristen? -Joo, saa ja saa ottaa kaverinkin mukaan.

Todellisuudessa juhlat vietettiin matalalla profiililla perheen parissa kinuskikakkua ja kuohujuomaa maistellen. Esikoisen tuskallisena salaisuutena pitämä lahja oli runon lausunnasta ja musiikkiesityksistä koostunut lähes tunnin mittainen taidepläjäys, jossa kuultiin kappaleita Hämä-hämä-häkistä Frontside ollieen. 


Lapsille juhlasuunnitelmistani valehtelulla oli kuitenkin tarkoitus. Syntymäpäiväjuhlat ovat paitsi mukava syy nauttia täytekakkua, myös pienen lapsen maailmassa oivallinen keino sosiaaliseen vallankäyttöön. Mä en kutsu sua mun synttäreille, on patenttiuhkaus lähes tilanteessa kuin tilanteessa, jossa leikkitoveri ei toimi toivotulla tavalla. Hienovaraisempia nyansseja kiristystoimintaan voidaan tuoda juhlien paikkajaolla. Sä et saa istua mun vieressä mun synttäreillä-kortti, voidaan kaivaa esiin pienempää disautusta vaativissa tilanteissa.

Tämä uhkailu vie minulta järjen. Päiväkodista kerrotaan, että he puuttuvat lasten keskinäiseen uhkailuun. Pyydämme kotonakin lopettamaan, mutta vaikuttaa siltä, että lapsen maailmassa sosiaalisen piirin ulkopuolelle jättämisellä uhkailulla on vakiintunut asema, josta ei ole tarvetta pyrkiä eroon. Mutta kamalaa se on. Raadollista, raivostuttavaa, turhaa, tyhmää ja, voitteko kuvitella, LAPSELLISTA! 4-vuotiaani käyttäytyy lapsellisesti!!!!

Lasten keskenkasvuisen kanssakäymisen seuraaminen on saanut minut pohtimaan myös meidän aikuisten ystävyyksiä. Totesin, että ei meillä aikuisillakaan välttämättä ole lapsille suuremmin opetettavaa. En tiedä, olemmeko me sen puhtoisempia omissa ihmissuhteissamme. Suuri osa meistä viettää aikaansa kavereiden ja jopa puolisoiden kanssa, joita tuntee tarpeen jatkuvasti kritisoida ja haukkua heidän selkänsä takana. Aikuiset ihmiset pitävät yllä kaveruussuhteita saadakseen hyötyä uralleen tai omalle sosiaaliselle asemalleen. Harvassa ovat ne ihmissuhteet, jotka ovat aitoa ja pyyteetöntä ystävyyttä. Ehkä aikuisuutta onkin vain se, että opimme olemaan haukkumatta ihmisiä päin naamaa ja laskeloimaan paremmin ihmisten kanssa toimeen tulemisen hyötyjä ja haittoja. 

Menipäs kyyniseksi. Todistakaa minulle, että olen väärässä.

10 kommenttia:

  1. Et kyllä taida olla yhtään väärässä. Ei se aikuisten sosiaalinen toiminta ole sen hienovaraisempaa kuin lastenkaan. Se ei vain ilmenee eri muodoissa. Facebook on varsinainen aikuisten hiekkalaatikko ja siellä voi sitten toteuttaa kaikkea sellaista, mitä ei naamatusten kehtaa. "tykkään tuon toisen kommentista, mutta en sinun", "jaan valokuvani tuon työkaverin kanssa, mutta en sinun", "tänään olen kaverisi, huomenna olen poistanut sinut listoiltani"... Ihan samaa toimintaa kuin 4-vuotiailla, käytössä vain erilaiset foorumit ja epäsuorempi meininki :)
    Mutta on niitä oikeitakin ystävyyssuhteita. Pyyteettömiä. Joiden edessä itse kyynisenä ihmisenä pysähtyy miettimään, että mitähän se nyt haluaa. Surullista ja noloa huomata sitten myöhemmin, että toinen olikin ihan vain ystävällinen ja huomaavainen. Olen yrittänyt parantaa asennettani ja uskoa, että oikeasti aikuisia ihmisiäkin on olemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä aloin pohtia päiväkotia verrannollisena aikuisten työpaikkaan. Sinne on isketty joukko ihmisiä, jotka eivät ole saaneet valita toisiaan. Siellä sitten muodostuu pienempiä ryhmiä ja joku jää ulkopuolelle tarkoituksella tai tahtomattaan. Jotenkin pitää pärjätä yhdessä, mutta eipä sitä aina jaksa itsekään leikkiä kaikkien kanssa.
      Mutta onneksi lapselle on 4-vuotiaaksi mennessä muodostunut myös selkeästi ainakin yksi sellainen kaverisuhde, jossa valtataistelu ei ole niin piinaavaa katseltavaa. Se on jo iso asia.

      Poista
  2. Toi synttärikiristys on kyllä vihoviimeistä. Mä inhosin sitä jo lapsena, ja olen painokkaasti tähdentänyt esikoiselle, että sellaiseen ei alennuta - ja jos joku sitä harrastaa, niin se on vain tosi tyhmää käytöstä.

    Aikuisista en tiedä, mä olen niin sinisilmäinen, että uskon, että ihmiset jotka mä tunnen ja tiedän ystävikseni, on sitä oikeastikin - mä en usko, että mä en olisin niin mielenkiintoinen, että musta voisi jotenkin hyötyä. Toisenlaisissa kuvioissa sitä varmaan esiintyykin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Mäkään en ole niin hyödyllinen, että mun kanssa kannattaisi statuksen tai hyödyn vuoksi kaveerata. Mä olen ehkä himpun verran mustavalkoinen näissä ihmissuhdekysymyksissä. En vaan ymmärrä, miksi ihmiset haluaa pyöriä kaverisuhteissa, joissa ei ole oikeastaan kyse kaveruudesta.
      Mä toivon, että tuo lasten keskinäinen uhkailu loppuisi, mutta en usko että niin tapahtuu. Se on näillä tytöillä(!!!) niin keskeinen tapa toimia. Mukavana lisänä on kuvioon tullut myös ranking listaukset parhaista kavereista. AArgghh!!!

      Poista
  3. Valitettavasti olen törmännyt samoihin havaintoihin itsekin kontekstissa jos toisessakin. Silloin sorrun miettimään, että ehkä osa meistä jää "yläkoulun pihalle" ja vieläpä jostakin kumman syystä pitää siitä. Sitä en ollenkaan osaa ymmärtää, miten ihmeessä ihmiset haluavat käyttää aikuisaikansa moiseen?! Onni on, että kuitenkin olen löytänyt myös useita poikkeuksia sääntöön, eli oikeita ystäviä.
    Mutta meinasin jo unohtaa onnitella sinua! Onnea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on niitä oikeitakin ystävyyksiä! Mä karsastan ”tutkimustuloksia”, joiden mukaan nuorilla on nykyään kamalan paljon kavereita. Vaikka jollakin ihmisellä on satoja naamoja facebookissa se sama ihminen voi oikeasti olla maailman yksinäisin ihminen. Yritän siis opettaa ja näyttää lapselle ihmissuhdetaitoja, jotta hän ei unohtuisi sinne yläkoulun pihalle.
      Ja Kiitos! 34 lasissa!!!

      Poista
  4. Itse asun taalla ulkomailla joten mina ja ystavani eivat kylla ystavyyden sailyttamissella hyody mitaan, ja olen samalla huomannut kenen kanssa se ystavyys sailyy. Ilokseni ne on olleet juuri ne samat ihmiset jotka olen aina laskenut laheiseksi ja aidoiksi ystaviksi. Toisaalta mulle on kylla aina ystavat olleet melkeen perhettakin tarkeampi ihmissuhde eli olen myos laittanut itseni taysilla likoon, ehka siksi nama suhteet on edelleenkin niin vahvoja ja aitoja.

    Muistan kylla etta lapsena se ystavien saaminen/pitaminen oli vahan raadollisempaa ja just se piirien ulkopuolelle sulkeminen oli ankeeta, mutta onneksi se myohemmin helpotti. Eli kylla ne lapsellisuudetkin siita hellittaa kun vaan muistuttaa etta kannattaa aina yrittaa olla oma itsensa muiden paineista huolimatta, silloin ne todelliset samanhenkiset kaverit loytyy eika tarvii uhkailuja. :)

    Onnea sinulle, mahtoi olla aikamoinen esitys!

    -Henkka

    VastaaPoista
  5. Mä olen päätymässä siihen, että lapsen täytyy ensin pyrkiä samaistumaan ryhmään ja sen kautta sitten erkaantumaan omaksi itsekseen. Olen huomannut, että ”sun ei tartte olla niin kuin kaikki muut” tolkutukset menevät 4-vuotiaalta ihan ohi, kun hänen hartaimpana toiveenaan on olla ”samanlainen”. Mutta onneksi lapsi on myös monella tavalla oman tiensä kulkija. Piinallista vaan kaikessa raadollisuudessaan tuo lasten keskinäinen kanssakäyminen.
    Ja kiitos! Hämmästyttävän monta biisiä jo kuuluu 4-vuotiaan repertuaariin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on kylla totta, ensin pitaa samaistua. Ehka taa on yks naita nykyajan vanhemmuuden kompastuskivia, me yritetaan liikaa puuttua tuohon tuiki tarkeaan keskinaisen kommunikoinnin harjoitteluun ja liitetaan omat tunteemme siihen. Usein olen huomannut miettivani etta voi ei, tama tai tuo tilanne varmaan ahdistaa lasta, mutta toinen onkin vain kohauttanut olkiaan ja porhaltanut eteenpain. Eli kai se raadollisuus(kin) vaan kuuluu asiaan, huoh... :)

      -Henkka

      Poista
    2. Joo. Noin se varmasti on, että ei ne lasten keskinäiset kuviot varmaankaan lapsesta tunnu tuossa vaiheessa kovin kummoisilta, kun kyvyt tai ymmärrys ei riitä parempaan. Tämä oli lohduttava oivallus. Kiitos sinulle siitä! :)

      Poista