-Äitisuhteista, väärin käsitellyistä kasvukriiseistä ja sisarkateudesta. Niistä on mehevät lapsuustraumat tehty. Että siitä vaan sitten lapsenkasvatushommiin ilman turhia suorituspaineita.
Kakkosen saapuminen perheeseemme ei sujunut täysin halinpehmoisissa merkeissä. Esikoislapsi vastaanotti sisaruksen takomalla häntä nyrkeillä päähän, puremalla vauvaa naamasta ja istumalla hänen päällään. Sinnikäs kun on, ihmistaimi selvisi sisarensa tervetulotoivotuksista hengissä ja alkoi maksaa kalavelkoja takaisin pienen kaunaisen sielunsa kyllyydestä. Heistä kasvoi parivaljakko, joka rakastaa ja vihaa toinen toistaan vaihtelevalla frekvenssillä. Ja he kilpailevat. He kilpailevat siitä paremmasta muumihaarukasta, vaaleanpunaisesta murokiposta, jok'ikisestä lelusta, sylipaikasta ja vanhemman huomiosta. Isin syli on paras paikka juuri silloin, kun se on toisen siskon toimesta varattu. Äidin syli ei silloin kiinnosta. Ainoana päämääränä on sisaruksen syrjäyttäminen.
Lasten tasavertaisessa kohtelussa törmää väistämättömien pettymysten lisäksi myös toiseen ongelmaan: He ovat eri ikäisiä. Heiltä ei voi vaatia samoja asioita, ja sekös se vasta epistä onkin. 4-vuotias joutuu jäähypenkille miettimään ja rauhoittumaan, mutta 2-vuotiaalta emme sitä vaadi. Pienempää avustetaan enemmän. Pienemmän nukkumaanmenosekoiluihin suhtaudutaan pehmeämmin. 2-vuotiaalta ei vaadita yhtä paljon, koska hän on 2-vuotias. Isosiskon näkökulmasta meneillään on megalomaaninen vää-ryys. Isomman siskon etuoikeuksien ja taitojen läpikäyminen laannuttaa raivon satunnaisesti, mutta riipaisevaa tuo epäreiluuden kokemuksen sulattelu näyttää olevan.
Tämä sisarusasia pitäisi hoitaa kunnialla ja hyvin. Silti huomaan, että isompaan lapseen hermostuu nopeammin. Kun sen pitäisi isompana tajuta näyttää esimerkkiä ja lopettaa toisen kiusaaminen ajoissa. Sen pitäisi hillitä itsensä, poistua paikalta ja antaa olla. Pieni kun on niin pieni vasta. Tuntui aina siltä, että minua ei rakastettu yhtä paljon kuin pikkusiskoa, huokaa esikoinen terapeutin pehmoisella sohvalla vuosikymmenien päästä.
Kakkosen saapuminen perheeseemme ei sujunut täysin halinpehmoisissa merkeissä. Esikoislapsi vastaanotti sisaruksen takomalla häntä nyrkeillä päähän, puremalla vauvaa naamasta ja istumalla hänen päällään. Sinnikäs kun on, ihmistaimi selvisi sisarensa tervetulotoivotuksista hengissä ja alkoi maksaa kalavelkoja takaisin pienen kaunaisen sielunsa kyllyydestä. Heistä kasvoi parivaljakko, joka rakastaa ja vihaa toinen toistaan vaihtelevalla frekvenssillä. Ja he kilpailevat. He kilpailevat siitä paremmasta muumihaarukasta, vaaleanpunaisesta murokiposta, jok'ikisestä lelusta, sylipaikasta ja vanhemman huomiosta. Isin syli on paras paikka juuri silloin, kun se on toisen siskon toimesta varattu. Äidin syli ei silloin kiinnosta. Ainoana päämääränä on sisaruksen syrjäyttäminen.
Lasten tasavertaisessa kohtelussa törmää väistämättömien pettymysten lisäksi myös toiseen ongelmaan: He ovat eri ikäisiä. Heiltä ei voi vaatia samoja asioita, ja sekös se vasta epistä onkin. 4-vuotias joutuu jäähypenkille miettimään ja rauhoittumaan, mutta 2-vuotiaalta emme sitä vaadi. Pienempää avustetaan enemmän. Pienemmän nukkumaanmenosekoiluihin suhtaudutaan pehmeämmin. 2-vuotiaalta ei vaadita yhtä paljon, koska hän on 2-vuotias. Isosiskon näkökulmasta meneillään on megalomaaninen vää-ryys. Isomman siskon etuoikeuksien ja taitojen läpikäyminen laannuttaa raivon satunnaisesti, mutta riipaisevaa tuo epäreiluuden kokemuksen sulattelu näyttää olevan.
Tämä sisarusasia pitäisi hoitaa kunnialla ja hyvin. Silti huomaan, että isompaan lapseen hermostuu nopeammin. Kun sen pitäisi isompana tajuta näyttää esimerkkiä ja lopettaa toisen kiusaaminen ajoissa. Sen pitäisi hillitä itsensä, poistua paikalta ja antaa olla. Pieni kun on niin pieni vasta. Tuntui aina siltä, että minua ei rakastettu yhtä paljon kuin pikkusiskoa, huokaa esikoinen terapeutin pehmoisella sohvalla vuosikymmenien päästä.
Meillä pojat viisvee ja kasivee. Koko elämä on ollut tuota, syvä huokaus. Nykyisin saatan kyllä mennä vain toiseen huoneeseen ja pistää oven kiinni - tapelkoot! :) Mut tuo ikäeron huomioiminen on meilläkin ikuisuusmurhe. Myös niin päin, että on välillä helppo pitää molemmille samat säännöt (esim nukkumaanmenoaika) ja se tuntuu harmittavan isompaa, samoin kuin tuo mainitsemasi pienemmän sallivampi kohtelu.
VastaaPoistaÄlä puhu koko elämästä!!!!! :D Taidan seurata sun esimerkkiä ja menen omaan huoneeseeni ja tungen sormet korviin. Ei tässä voi voittaa.
PoistaIhan samaa meillä, vaikka poika ja tyttö. Paitsi että laitetaan meillä se kaksivuotiaskin jäähypenkille. Kyllästyttää tää ainainen riiteleminen ja huuto. Kasvaakohan noista ihmisiä ollenkaan, tällä huudon määrällä?!
VastaaPoistaLuin tuossa joku aika sitten Jari Tervon Esikoisen, jota vihasin, mutta yksi lause siitä jäi mieleen: "Hän vaati hiljaisuutta huutaen." Se jotenkin kolahti. :D
PoistaTämä oli raikkain kirjabloggaus aikoihin :D!
PoistaMutta joo. Jos pyrkii "vaalimaan" niitä "onnenhetkiä arjessa" (rakkaus ja kannustus, lapsen kuuntelu ja arvostus...?) ja toivoo, että ne painavat lopulta siellä terapiatuolilla puntaroidessa enemmän kuin ne ikävät...?
Joo, syvällinen meta-analyysini Tervon teoksesta. :D
PoistaTuohon rakkauteen ja kuunteluun ym. sitä tietenkin pyrkii, vaihtelevalla menestyksellä. Mutta kyllä mä tavallaan uskon, että tämä sisaruuden tuska on yksi niistä asioista, jotka eivät ehkä koskaan ratkea. Tai että kukaan ulkopuolinen ei sitä konfliktia pysty poistamaan. Sen kanssa kai vaan oppii elämään.
Mun ystävän esikoinen kysyi vanhemmiltaan, että onkohan minulla huono kuulo? Vanhemmat kysyivät, että minkä takia tällaista mietit? Esikoinen vastasi: " kun te aina huudatte minulle paljon kovempaa kuin pikkusiskolle." Auts. Täytyy varmaan osallistua tulevaisuuden terapiakustannuksiin..
VastaaPoistaAi kamala. Tossa tiivistyy niin monta kipeää asiaa. Mutta ihanaa, että lapsi ei pidä itseään pahaa, vaan arvelee, että korvissa on ehkä joku vika. Mutta ai kamala silti. :(
PoistaPahaa pahana
PoistaOi oi, niin samaa täällä - vaikka meillä meni se ensimmäinen vauvavuosi kaksosten ja isosiskon molemminpuolisessa hurmassa (tosin mulle kiukuteltiin), mutta nyt kun niistä tosiaan on jo kilpailua ja vastusta... Huoh. Mulla on itsellä pikkuveli, mutta se on 8 vuotta nuorempi, eli musta oli ihan itsestään selvää, että meille on eri säännöt ja meitä kohdellaan eri tavalla, enkä mä ole juuri ollut kateellinen sille (varsinkin kun tiedän, mistä kaikesta esikoisen hemmottelusta se on jäänyt täysin paitsi). Mutta nyt siis 7-vuotiaalle on liian kova pala, että 3-vuotiailta ei vaadita samanlaista käytöstä. Ja tosiaan itsellä menee siihen hermot vielä nopeammin. Pitänee perustaa joku rahasto sitä terapiaa silmällä pitäen.
VastaaPoistaMä jotenkin ajattelin, että kun vauva-ajan murhayrityksistä päästiin, olisi homma hoidettu. Mutta oikeastihan se kilpailu vanhempien huomiosta ja tasavertaisuudesta alkaa vasta, kun ollaan isompia.
PoistaEli rahastoa pystyyn vaan. Paitsi jos oikein tyrii vanhempana, on lapsella paremmat saumat päästä kelakustanteisesti terapoimaan. Vitsi vitsi.
Heh, ihanan järkyttävä teksti näin kakkosen odotuksen viime metreillä.. Mun elämästä on tulossa helvetti! Täällä isosisko on aloittanut tuon teloitusprojektin hyvissä ajoin ja koettanut takoa toukan hengiltä vatsan läpi. Odotan innolla millaisiin menetelmiin päätyy sitten, kun tyyppi on suojaamaton.. harmillisen nokkela vielä toi vanhempi yksilö. No, mikäli selviävät hengissä, niin uskon sisarustappelujen vahvistavan varsinkin tyttöjä ja pärjäävät sitten tässä maailmassa myöhemmin paremmin. Uskon onnistuvani mokaaman kasvatuksen suhteen jonkin muun asian vielä pahemmin :)
VastaaPoistaJoo, että onnea vaan perheenlisäyksestä! Ja mä tykkään sun vanhemmuusodotuksista myös! :D
PoistaEhkä joku sellainen metallikehikko "häkki" olisi hyvä suojavaruste. Sinne voisi laittaa vauvan siksi aikaa, kun on käytävä vessassa. Hehheh.