Ojasta allikkoon

Tämän syksyn sosiaalisen kalenterin odotetuin tapahtuma oli allekirjoittaneen eilinen syntymäpäivä. Äiti, milloin sun synttärit olikaan? Meneekö sun synttäreihin vielä kauan? Kuinka monta yötä vielä? Mä en äiti kerro, mitä mä annan sulle lahjaksi. Haluaisitko äiti vähän arvailla, mikä se sun lahja on? Onko sitten juhlat? Ketä sä kutsut sun synttäreille? Herätin esikoisen kylässä olevissa kavereissa ihmetystä, kun totesin, että minun synttäreilleni ovat kaikki tervetulleita. Saako mun isikin tulla, kysyi 5-vuotias silmät selällään ja ääni väristen? -Joo, saa ja saa ottaa kaverinkin mukaan.

Todellisuudessa juhlat vietettiin matalalla profiililla perheen parissa kinuskikakkua ja kuohujuomaa maistellen. Esikoisen tuskallisena salaisuutena pitämä lahja oli runon lausunnasta ja musiikkiesityksistä koostunut lähes tunnin mittainen taidepläjäys, jossa kuultiin kappaleita Hämä-hämä-häkistä Frontside ollieen. 

Lapsille juhlasuunnitelmistani valehtelulla oli kuitenkin tarkoitus. Syntymäpäiväjuhlat ovat paitsi mukava syy nauttia täytekakkua, myös pienen lapsen maailmassa oivallinen keino sosiaaliseen vallankäyttöön. Mä en kutsu sua mun synttäreille, on patenttiuhkaus lähes tilanteessa kuin tilanteessa, jossa leikkitoveri ei toimi toivotulla tavalla. Hienovaraisempia nyansseja kiristystoimintaan voidaan tuoda juhlien paikkajaolla. Sä et saa istua mun vieressä mun synttäreillä-kortti, voidaan kaivaa esiin pienempää disautusta vaativissa tilanteissa.

Tämä uhkailu vie minulta järjen. Päiväkodista kerrotaan, että he puuttuvat lasten keskinäiseen uhkailuun. Pyydämme kotonakin lopettamaan, mutta vaikuttaa siltä, että lapsen maailmassa sosiaalisen piirin ulkopuolelle jättämisellä uhkailulla on vakiintunut asema, josta ei ole tarvetta pyrkiä eroon. Mutta kamalaa se on. Raadollista, raivostuttavaa, turhaa, tyhmää ja, voitteko kuvitella, LAPSELLISTA! 4-vuotiaani käyttäytyy lapsellisesti!!!!

Lasten keskenkasvuisen kanssakäymisen seuraaminen on saanut minut pohtimaan myös meidän aikuisten ystävyyksiä. Totesin, että ei meillä aikuisillakaan välttämättä ole lapsille suuremmin opetettavaa. En tiedä, olemmeko me sen puhtoisempia omissa ihmissuhteissamme. Suuri osa meistä viettää aikaansa kavereiden ja jopa puolisoiden kanssa, joita tuntee tarpeen jatkuvasti kritisoida ja haukkua heidän selkänsä takana. Aikuiset ihmiset pitävät yllä kaveruussuhteita saadakseen hyötyä uralleen tai omalle sosiaaliselle asemalleen. Harvassa ovat ne ihmissuhteet, jotka ovat aitoa ja pyyteetöntä ystävyyttä. Ehkä aikuisuutta onkin vain se, että opimme olemaan haukkumatta ihmisiä päin naamaa ja laskeloimaan paremmin ihmisten kanssa toimeen tulemisen hyötyjä ja haittoja. 

Menipäs kyyniseksi. Todistakaa minulle, että olen väärässä.