Minulla on aina välillä tapana vilkaista, mistä kirjoitin blogissa vuosi takaperin. Tänään tarkistin, mitä ajattelin joulukuun alussa vuonna 2012. Ajankohtaista kamaa edelleen, ajattelin joulukuun alussa vuonna 2013. Pysäyttävin asia vuoden takaisessa siirtymässä kotiäidistä työssä käyväksi äidiksi oli vuorokauden tuntien rajallisuus. Tosiasia on edelleen ja seuraavien vuosien ajan tämä: Vietän lasteni kanssa hieman yli kolme tuntia päivässä, suurimman osan viikosta. Realiteetti tuntui alkuun järkyttävältä. Sitten siihen kai tottui. Mutta ei siihen voi ihan täysin tottua. Sitä voi yrittää olla ajattelematta.
Jälkiviisas ajatusleikki, olisiko pitänyt mennä takaisin töihin aiemmin, päättyy noiden kolmen tunnin vuoksi aina toteamukseen -Ei. Kotiäitivuodet olivat minulle epämukavuusaluetta, mutta olen ylpeä, että pystyin elämään nuo vuodet niin kuin ajattelin arvojeni mukaista olevan. Minä halusin olla sellainen ihminen, joka hoitaa pienet lapset itse kotona, ja niin minä olinkin. Noiden neljän vuoden aikana opettelin laittamaan lasten tarpeet omieni edelle ja opin, ettei elämäni lopu siihen.
Pitkän tauon jälkeen ar-vos-tan sitä, kuinka suloiselta aikuisen ihmisen arjen autonomia tuntuu. Saa syödä lounaaksi ihan mitä sattuu huvittamaan, ihan milloin sattuu huvittamaan. Raitiovaunun ikkunasta voi työmatkalla tuijotella maisemaa sanomatta sanaakaan, osoittelematta yhtäkään nosturia. Mainitsinko jo lounasruokailun?
Takana on yksi vuosi aamuseitsemältä punattuja huulia, korkeampia korkoja, isoja oppitunteja ihmisistä, työstä ja kaikesta siltä väliltä. -Eikä ole kaduttanut kertaakaan. Havahduin jokin aika sitten huomaamaan, että en ole vuosiin ollut näin usein innoissani. Ehkä tämä on jonkun mielestä kamalaa, mutta minun mielestäni kotiäidin elämä lasten kanssa on melko tasapaksua. Pikkukakkonen, aamupala, puistoon, lounas, päikkärit, välipala, leikkiä, päivällinen, pikku kakkonen, arkisia menoja ja nukkumaan. Nyt odotan malttamattomana tulevia koulutuspäiviä, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi paneelikeskusteluun ja intoilen workshopeista ja siitä ihan jokapäiväisestä työstä. Ja sitten lähden ennen neljää kotiin ja kirin päiväkodille kelloa vastaan, useinmiten todetakseni, että kaikki muut vanhemmat ovat ehtineet paikan päälle ennen minua. Näin on hyvä.
Jälkiviisas ajatusleikki, olisiko pitänyt mennä takaisin töihin aiemmin, päättyy noiden kolmen tunnin vuoksi aina toteamukseen -Ei. Kotiäitivuodet olivat minulle epämukavuusaluetta, mutta olen ylpeä, että pystyin elämään nuo vuodet niin kuin ajattelin arvojeni mukaista olevan. Minä halusin olla sellainen ihminen, joka hoitaa pienet lapset itse kotona, ja niin minä olinkin. Noiden neljän vuoden aikana opettelin laittamaan lasten tarpeet omieni edelle ja opin, ettei elämäni lopu siihen.
Pitkän tauon jälkeen ar-vos-tan sitä, kuinka suloiselta aikuisen ihmisen arjen autonomia tuntuu. Saa syödä lounaaksi ihan mitä sattuu huvittamaan, ihan milloin sattuu huvittamaan. Raitiovaunun ikkunasta voi työmatkalla tuijotella maisemaa sanomatta sanaakaan, osoittelematta yhtäkään nosturia. Mainitsinko jo lounasruokailun?
Takana on yksi vuosi aamuseitsemältä punattuja huulia, korkeampia korkoja, isoja oppitunteja ihmisistä, työstä ja kaikesta siltä väliltä. -Eikä ole kaduttanut kertaakaan. Havahduin jokin aika sitten huomaamaan, että en ole vuosiin ollut näin usein innoissani. Ehkä tämä on jonkun mielestä kamalaa, mutta minun mielestäni kotiäidin elämä lasten kanssa on melko tasapaksua. Pikkukakkonen, aamupala, puistoon, lounas, päikkärit, välipala, leikkiä, päivällinen, pikku kakkonen, arkisia menoja ja nukkumaan. Nyt odotan malttamattomana tulevia koulutuspäiviä, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi paneelikeskusteluun ja intoilen workshopeista ja siitä ihan jokapäiväisestä työstä. Ja sitten lähden ennen neljää kotiin ja kirin päiväkodille kelloa vastaan, useinmiten todetakseni, että kaikki muut vanhemmat ovat ehtineet paikan päälle ennen minua. Näin on hyvä.
Aamen. Ei lisättävää. Viiden kotiäiti-vuoden jälkeen nautin tismalleen samoista asioista kuin sinäkin. Syyt niille viidelle vuodelle kotona ovat myös tismalleen samat. Uskon, että ne vuodet kasvattivat minua enemmän kuin lapsia. Uskon, että ne vuodet olivat oikein ja hyvin vietettyjä lasten kannalta(kin). Ja uskon, että niiden vuosien ansiosta nautin opiskelu- ja työelämästä (kyllä, molempia) nyt äärettömän paljon. En valita ihan vähästä, mutta en myöskään siedä enää ihan mitä tahansa. Elämällä tuppaa olemaan joku järjestys. Minulla se oli tämä ja se oli taakse päin silmäillen ihan hyvä.
VastaaPoistaIhana kommentti!
PoistaHienosti kiteytetty tuo "Uskon, että ne vuodet kasvattivat minua enemmän kuin lapsia." Se prosessi, missä pikkuhiljaa tajuaa että minä olen minä, vaikka elänkin toisten ehdoilla. Se on opettavainen ja vahvistava kokemus. Eikä sen jälkeen todellakaan siedä mitään turhuuksia. :D
Hyvä kirjoitus vaikka olenkin aivan eri maata. Minä taas nautin tästä vapaudesta mitä kotiäitiys minulle tarjoaa. Saa nukkua lasten kanssa pitkään ja nauttia hitaista aamuista. Saa jäädä sisään, jos ei huvita mennä vesisateeseen. Tai vastaavasti voi ulkoilla aamusta iltaan. Voi kyläillä, kahvitella, mennä minne huvittaa ja tehdä mitä huvittaa. Ja keskellä päivää maata sohvalla haaveilemassa, kun lapset nukkuu. En koe elämääni tylsäksi missään nimessä. Onneksi meitä on jokaiseen junaan :)
VastaaPoistaJoo, kyllä mäkin tuon puolen tunnistan. Mutta kyllä ainakin minä koin, että päivät oli suunniteltava pitkälti lasten ehdoilla. Ja se oli ihan ok jonkin aikaa. Paitsi meidän lapset heräsi aina kotivuosina klo 6 maissa. Että ei nukuttu ihanasti myöhään.
PoistaMutta yksi kiistattomista rikkauksista kotiäitiaikana oli juurikin hyvin erilaisiin äiteihin tutustuminen. Meitä oli siellä puistossa todella moneen junaan. :D
Mä oon vasta kotiäitivuosieni puolivälissä, mutta allekirjoitan tuon, että elämä pienten lasten kanssa kotona on hyvin tasapaksua. Itse olen vähän yllättynyt siitä, kuinka hyvin kotona viihdynkään, mutta ei se sitä poista, että tylsäähän se jokapäiväinen aamupala-puistoon-lounas-päiväunet-välipala-puistoon-päivällinen-leikkiä-iltapala-iltapesu-nukkumaan -touhu on.
VastaaPoistaVälillä tulee toimettomana lauantaina ihan absurdi olo, kun ajattelee, että tällaista se arki oli kotiäitinä. Nyt se on vapaapäivä. :)
PoistaItse opin kotiäitiaikana rakastamaan työtäni ja olen siitä äärimmäisen onnellinen. Jäin äitiyslomalle sellaisessa vaiheessa että olin totaalisen väsynyt työhöni ja odotin malttamattomana ansaittua hengähdystaukoa. Samalla hiukan peläten etten haluakaan ikinä enää palata töihin. Toisin kävi, en löytänytkään itsestäni pullantuoksuista ja puuhakasta kotiäitiä vaan virkanaisen joka palasi tänä syksynä toimistolle uutta intoa täynnä. Onneksi, sillä tätä elämä tulee olemaan jonnekin hamaan eläkeikään saakka. Mitä nyt vielä yksi äitiysloma edessä, mutta hoitovapaalle jääkin tällä kertaa lasten isä. Samaa mieltä siis Tarjan kanssa, kotiäitiys kasvatti minuakin ja opin itsestäni aivan olennaisia asioita.
VastaaPoistaHarvoin tulee aikuiselle ihmiselle mahdollisuutta pitää noin pitkää taukoa työnteosta. Se teki kyllä hyvää. Täytyi löytää itsensä ammatti-identiteetin hävittyä.
Poista"Täytyi löytää itsensä ammatti-identiteetin hävittyä."
PoistaOlipa viisaasti sanottu. Sillä noin juuri se oli ainakin minulla. Olin niin työorientoitunut, että oli ehkä pakkokin "joutua" eroon työkuvioista. En tiedä löysinkö itseni, mutta ainakin hyvän alun sille, että uskallan nyt kuunnella enemmän itseäni.
Sinun blogissasi on äärimmäisen hyviä keskusteluja!
Ihanaa joulun aikaa! <3
Kiitos! Joo, aluksi oli ihan hukassa, kun ei voinut enää identifioida itseään työn kautta, eikä äitiyskään oikein tuntunut riittävältä määrittäjältä. Aluksi tuntui, että ei ole enää mitään, mutta pikkuhiljaa sitä löysi sen "syvimmän" itsensä, joka ei ole sidoksissa mihinkään ulkoiseen statukseen. Ja se oli hyvä löytö! :D
PoistaJa ihanaa joulua myös sinulle!
Taas monella tavalla hyvä postaus. Ja rehellinen. Yksi asia mitä sanojesi seurauksena mietin oli, että jos ei nyt ajattele, niin joutuuko joskus ajattelemaan ja onko se (tunne) sitten millaista (helpompaa, vaikeampaa...). Mielenkiintoista.
VastaaPoistaAjattelen, että ikä ja myös vanhemmuus kasvattaa kivasti jos antaa sille mahdollisuuden. Sitä taas hyväksyy itseään jollakin tapaa erilailla ja pistää arvoja oikeille paikoilleen.
Ai tuohon kolmen tunnin ajatteluunko viittaat? -Mä ajattelen (!), että vuorokauteen ei ilmesty lisää tunteja, vaikka kuinka ajattelen sitä, että päiväkodin henkilökunta viettää lasteni kanssa enemmän aikaa kuin minä. Eikä siitä asiasta oikein saa otetta, että mitä osaa lapsistani minä en tämän vuoksi tunne. Ja kun olen kuitenkin sinut tekemieni päätösten kanssa, en usko, että myöhemminkään tätä asiaa tarvitsee sen enempää synkistellä. Tekee mieleni siteerata Esko Ahoa: -Niin on hyvä kuin käy.
Poista