-Äiti, voitko sä luvata, että et ikinä enää huuda mulle? kääpiö kysyi minulta eilen matkalla kotiin leikkipuistosta. Auts. Ja sitten nopea itsereflektio. -En mä kyllä voi luvata, että en koskaan huutaisi. Tosiasia oli pakko myöntää. Lapselle ei voi luvata asioita, jotka eivät tule toteutumaan. -Mutta lupaan yrittää olla huutamatta, vaikka olisinkin tosi vihainen.
Tarina taisi alkaa torstaina. Olimme matkalla puistosta kotiin, minulla oli nälkä, kakkonen kitisi ja esikoinenkin oli väsynyt. Työnsin rattaita mäkeä ylös ja kannoin kädessäni kakkosen potkupyörää. Esikoinen talutti potkulautaansa rattaiden vierellä. Äiti odota mua, kääpiö kitisi, vaikka minä oikeastaan kävelin hänen takanaan. -Sä olet mun edellä, miten mä voisin sua odottaa, tiuskaisin kyllästyneenä lapselle. Olemme käyneet tätä samaa keskustelua viimeiset kaksi vuotta. Lapsella on pakkomielteinen suhtautuminen siihen, että kukaan ei saa kävellä hänen edellään. Muutama kymmenen senttiä etäisyyttä meidän välillämme laukaisee riipaisevan kiljunnan. Äitiiii, miks et sä odota muaaa. ÄÄITIII!! Mä en pysy perässsäää!!!!
-Nyt et aloita, me kävellään vierekkäin. Nyt lopetat ton valittamisen, tiuskaisin taas.
-Äiti, odota, kääpiö kiljui.
-Nyt hiljaa, nyt lopetat ton jankkaamisen. Mä en jaksa kuunnella tota samaa valitusta joka päivä, karjuin vihaisena lapselle.
Ja sitten lapsi hiljeni ja kuljimme hiljaisuudessa kotiin. Kotiovella huomasin, että esikoinen oli jotenkin poissaoleva ja hiljainen. -Onko sulla joku hätänä, kysyin. Lapsi kertoi pelästyneensä huutoani. Pyysin anteeksi ja halasin. Halasin uudestaan ja kerroin että en tarkoittanut pelottaa. -Äiti välillä hermostuu. Tuntia myöhemmin mittasimme esikoiselta kuumeen. Olin rähjännyt kuumeiselle lapselle.
Huuto ei ollut ensimmäinen, ei edes kymmenes. Vuosien varrella en ole ainoastaan korottanut ääntäni, vaan ihan rehellisesti huutanut lapselle suutuspäissäni turhautumistani, vihaani ja keinottomuuttani. Kun ei vaan tunnu millään menevän perille, että ohuessa takissa ja sukkahousuissa ei voi lähteä pakkaseen. Kun pienemmältä viedään ihan tahallaan kaikki kädestä. Kun lapsi ei vaan suostu uskomaan, että sohvalla ei pompita tai kun hän varastaa kaapista salaa karkkia. Ulkopuolelta katsottuna ihan pieniä asioita, mutta päivästä toiseen jatkuessaan kuppi täyttyy. Jokaiselta vanhemmalta löytyvät ne omat heikot kohdat.
Osallistuin muutama viikko sitten monitieteiseen symposiumiin, jossa lastenpsykiatri Raisa Cacciatore totesi, että kaikessa lapsen kanssa tapahtuvassa kommunikaatiossa pitäisi olla positiivinen vire, tai jos siihen ei pysty, niin edes asiallinen. Lapsen minäkuva muodostuu siitä, miten hänelle puhutaan. Hurja vaatimus, pohdin kuulemaani. Mutta aika vaikeaa on olla eri mieltä.
Itse pyrin rakentavuuteen poistumalla tarpeen vaatiessa paikalta, kun oikein alkaa kiehua. Tämä keino on välillä ihan hyödytön, koska vääryyksiä kokenut lapsi seuraa monesti perässä. Hengittelen ja välillä laulan. Viime aikoina olen yrittänyt opetella antamaan periksi. Raja turhan jääräpäisyyden ja kasvatusperiaatteista kiinnipitämisen välillä tuntuu välillä olevan hyvin häilyvä.
Nyt keinot jakoon: Miten te onnistutte olemaan huutamatta lapselle?
Huuto ei ollut ensimmäinen, ei edes kymmenes. Vuosien varrella en ole ainoastaan korottanut ääntäni, vaan ihan rehellisesti huutanut lapselle suutuspäissäni turhautumistani, vihaani ja keinottomuuttani. Kun ei vaan tunnu millään menevän perille, että ohuessa takissa ja sukkahousuissa ei voi lähteä pakkaseen. Kun pienemmältä viedään ihan tahallaan kaikki kädestä. Kun lapsi ei vaan suostu uskomaan, että sohvalla ei pompita tai kun hän varastaa kaapista salaa karkkia. Ulkopuolelta katsottuna ihan pieniä asioita, mutta päivästä toiseen jatkuessaan kuppi täyttyy. Jokaiselta vanhemmalta löytyvät ne omat heikot kohdat.
Osallistuin muutama viikko sitten monitieteiseen symposiumiin, jossa lastenpsykiatri Raisa Cacciatore totesi, että kaikessa lapsen kanssa tapahtuvassa kommunikaatiossa pitäisi olla positiivinen vire, tai jos siihen ei pysty, niin edes asiallinen. Lapsen minäkuva muodostuu siitä, miten hänelle puhutaan. Hurja vaatimus, pohdin kuulemaani. Mutta aika vaikeaa on olla eri mieltä.
Itse pyrin rakentavuuteen poistumalla tarpeen vaatiessa paikalta, kun oikein alkaa kiehua. Tämä keino on välillä ihan hyödytön, koska vääryyksiä kokenut lapsi seuraa monesti perässä. Hengittelen ja välillä laulan. Viime aikoina olen yrittänyt opetella antamaan periksi. Raja turhan jääräpäisyyden ja kasvatusperiaatteista kiinnipitämisen välillä tuntuu välillä olevan hyvin häilyvä.
Nyt keinot jakoon: Miten te onnistutte olemaan huutamatta lapselle?
Kunpa onnistuisinkin. Olen huudollani pelästyttänyt lapsen itkuun asti, useammin kuin kerran. Ja lapsi on vasta puolitoista, uhmasta ei ole tietoakaan vaan meillä asuu pääsääntöisesti iloinen ja suloinen pikkutyyppi.
VastaaPoistaVälillä vaan olen tosi väsynyt, ja lapsen kitinä ja jaloissa roikkuminen ärsyttää: en saa mennä vessaan (edes ovi auki), en saa laittaa ruokaa, en saa tehdä mitään, mikä on pois lapsen saamasta huomiosta (ja silti ruuanlaitto ja vessassa käynti ovat välttämättömyyksiä, jotka on pakko tehdä. Vaikka sitten naama punaisena rääkyvä lapsi vieressä). Vaikka eihän tämä mikään puolustus ole, tietenkään.
Että niitä vinkkejä kaivataan täälläkin.
Mä niiiiin tiedän tuon tunteen, kun lapsi ei vaan anna hetkeksikään pienintäkään tilaa ja tuntuu, että lapsi haluaa viedä äidiltä pois kaiken oman. Jotkut ilmeisesti kestää tuota tilaa paremmin kuin toiset, mutta itselle se on ollut yksi vaikeimmista.
PoistaEn mitenkään. Just toi helvetin saman asian jankkaaminen tunnista, päivästä ja viikosta toiseen vetää nupit kaakkoon. Toisaalta mä olen sitä mieltä, että hermojen menettäminen ei oo niin vaarallista, kun jälkihoito toimii. Sen sijaan se on, että huutaa ja sit säikähtää tai häpeää itseään niin, ettei selitä lapselle, mitä tapahtui. Ja että lapsi on rakas ja ihana vaikka vanhemmalla menikin hermot.
VastaaPoistaSellasta jatkuvaa rähjäämistä on kyllä ikävä kuunnella, joskus tuntuu että joidenkin ihmisten ainoa tapa kommunikoida lapsilleen on rähjääminen. Just hiljattain mielessäni paheksuin, kun joku äiti räyhäsi tosi rumasti leikkipuistossa lapselleen, joka yritti mennä kuralätäköihin. Syy oli se, että lapsella ei ollut kumppareita, mut mun mielestä se ei oo lapsen vika, jos se on puettu väärin. En usko että kovin moni n. 3-v. tajuaa itse, että kengät ei sovellu lätäköihin. Asian vois ehkä selittää jotenkin vähän nätimmin kuin huutamalla pää punaisena.
Mä oon samaa mieltä, että sellainen hyssyttelyilmapiiri voi olla tosi sairasta sekin. Monenlaisia tunteita pitää lapsille näyttää, koska kyllähän lapset ottaa mallia siitä, miten aikuiset käsittelee esim. vihan ja turhautumisen tunteita. Eli tavallaan en edes halua pysyä rauhallisena! :D
PoistaOlen nyt yrittänyt keskittyä siihen äänensävyyn, jolla etenkin esikoiselle puhun, kun hänen kanssaan väännöt ovat enemmän sanallisia. Välillä sitä havahtuu itsekin siihen, että aamulla ei ole kiireessä ja väsyneenä mitenkään kovin positiivisessa hengessä ottanut vastaan lapsen loputonta kysymys- ja puhetulvaa. Kyllä se varmaan tuntuu lapsesta tosi ikävältä.
Me ollaan miehen kanssa puhuttu tästä, että miten lapsi oppii käsittelemään negatiivisia tunteita. Mies lohduttaa minua sanomalla, että lapsen kuuluukin nähdä aikuisen suuttuvan. Tietyllä tasolla olen samaa mieltä: ei aikuinen voi olla tunteeton zombi. Tietysti on tärkeää myös, miten aikuinen tunteitaan käsittelee, ja toimiiko se jälkihoito. Mutta silti itsehillintä on mielestäni taito, jonka aikuisen ihmisen tulee osata. Myös minun, joka vasta opettelen..
PoistaLapsen tunteiden käsittelyn oppimisen kannalta minusta tärkeintä on, miten aikuinen suhtautuu _lapsen_ tunteisiin. Ei siis se, miten aikuinen itse toimii tunneilmaisun esimerkkinä, vaan se, miten aikuinen kestää lapsen pahaa mieltä, huutamista, kiukuttelua.
Minä opin lapsena, että negatiiviset tunteet ja niiden näyttäminen tekevät minusta epämiellyttävän ihmisen. Minusta ei pidetä, jos suutun. Minulle suututaan, jos pahoitan mieleni. Tästä on ollut aivan käsittämättömän vaikea aikuisena opetella pois. Omalle lapselleni haluaisin erilaisen kokemuksen: että kaikki tunteet ovat sallittuja, äiti kyllä kestää ne. Ja rakastaa.
Mä ajattelen, että nuo molemmat asiat on tärkeitä. Aikuisen tunneilmaisun tavoista lapsi oppii, miten tunteita ilmaistaan. Jos äiti alkaa murjottaa tai heitellä tavaroita ollessaan vihainen, lapsi oppii, että niin tehdään, kun ollaan vihaisia. Itsehillintä ja tunteiden patoaminen piiloon ovat kuitenkin kaksi eri asiaa.
PoistaMutta tuo lapsen tunteiden sietäminen ja niiden käsittely ovat kyllä tärkeitä (ja niin vaikeita) myös. Cacciatore muistutti ihan virkistävästi siitä, että lapsen uhma ja agressio on se voima, jonka avulla he sitten joskus muuttavat pois kotoa ja irtautuvat vanhemmistaan. Sitä voimaa ei kannata tappaa kieltämällä ja paheksumalla lapsen kiukuttelua ja tyytymättömyyttä. :)
Tuo saamasi oppi tunneilmaisusta on varmaankin meille 70-80-luvuilla syntyneille melko yleistä. Varmaankin se paras tapa käsitellä lapsen raivoa ja uhmaa olisi, että sanoisi lapselle, että raivoa vaan, mutta minä rakastan sinua silti. Kun vaan oppisi tekemään niin useammin.
Meidän 2v Raksalapsi on jo pitkään hakannut raivostuessaan seinää, lattiaa tai mitä nyt sattuukin lähelle. Heittelee asioita ja lyö nyrkkiä seinään selkeästi turhautuneena tilanteeseen ja oloonsa. Raivo sit usein muuttuu kivuksi ja erilaiseksi itkuksi. Opittua? En usko, koska ei meillä kyllä noin reagoida..
PoistaMutta huutaminen, joo, sitä kyllä tapahtuu. Etenkin aamut on herkkää aikaa, jolloin asiat kasaantuvat liian nopeasti liian isoksi..
-Hanna
Mä luulen, että uhmaikäiset tyypillisesti tekee noin suuttuessaan. Eikö se ole joku uhmaan liittyvä kehitysvaihe, kun monet lapset hakkaa päätäänkin seinään? Mä ajattelen, että vähän vanhemmat lapset tekee aika tarkastikin huomioita siitä, miten aikuiset käsittelee asioita.
PoistaItse asiassa tästä tuli vielä mieleen se toinenkin puoli. Minusta kehittymistä olisi myös siinä, miten suhtaudutaan toisiin vanhempiin kun he räyhäävät lapselleen. Varmasti siellä on monta samanlaista sielua kuin tässä blogissa, että kokevat huonoa omaatuntoa siitä räyhäämisestä. Ja lyhyen pinnan takana on monia syitä - menetyksiä, velkaa, onnettomuuksia, pelkoa keskenmenosta.
PoistaKun ainakin omakohtaisesti koen, että jos joku tulisi minulle luomaan ilkeitä katseita silloin kun olen kivahtanut lapselle vaikkapa kaupan edessä hiestä märkänä, toinen lapsi mahassa, alkava flunssa kaktuksena kurkussa, niin se ei yhtään auttaisi minua. Ok, olen tehnyt virhearvion jo ylipäänsä lähtiessäni kauppaan siinä kunnossa, mutta silti tuntuu että minusta ei tule parempaa äitiä sillä hetkellä kun huomaan että joku selän takana katsoo paheksuen. En saa siitä tuomitsemisesta mitään "energiapläjäystä", jonka voimin muutun paremmaksi. Tiedän itsekin, että teen väärin. Vain omakohtaisesti voin sanoa, että minulle ainakin kritiikki - kovasti esitettynä - tekee vain entistä huonomman olon ja masentaa. Sen sijaan ystävällisesti esitettynä pystyn vastaanottamaan minkälaisia mielipiteitä tahansa ("minusta voisit lopettaa jo imetyksen, koska..."), jopa janoan niitä. En varmasti osaa tehdän aina parhain päin, se on saletti.
Sen sijaan tarvitsisin kannustusta, empatiaa ja vaikka sitä, että joku auttaa suuntaamaan yliväsyneen lapsen huomion muualle. Miten te muut koette - onko teille hyväksi, että joku tuomitsee teidän touhuja, koetteko että se ikäänkuin auttaa tekemään ryhtiliikkeen, vai toivotteko ympäristöltä lohdutusta?
-Nuppu
Mä en usko, että kenellekään joka huutaa lapselleen, ei kannata siinä tilanteessa mennä antamaan palautetta huutamisesta. Mä yleensä pystyn hillitsemään itseni, jos muita ihmisiä on paikalla, joten mulla ei ole sellaista kokemusta, että olisin tuntenut jonkun paheksuvan minua. Tai sitten en ole vaan huomannut paheksujia.
PoistaMutta kyllä sille omalle äänensävylle varmaankin kuuroutuu. Että ei enää ihan hahmota, miltä oma puhe lapselle kuullostaa, kun jankkaa niitä samoja asioita lapselle päivästä toiseen. Olen nyt yrittänyt asettautua itseni ulkopuolelle ja tarkkailla, miltä oma puhe mahtaa ulkopuolisesta kuullostaa.
Mä olen opetellut olemaan huutamatta. En koskaan ole huutanut usein, useimmillaan ehkä kerran tai kaksi kuussa sitä demonihuutoa. Esikoiselle aikoinaan enemmän, koska parisuhde isäänsä ajoi minua loppuun (ei se silti ole hyväksyttävä syy). Esikoinen on kertonut, että huutaminen tuntuu ihan kauhean pahalta. Eikä mun oma äiti ole huutanut koskaan. Mut mä vaan päätin lopettaa. Toisinaan nalkutan ja märisen hetken, mutta ymmärrän lopettaa ennen huutovaihetta. Se on vähän niinku röökin kanssa - ei ne keinot, vaan se tahto.
VastaaPoistaMä suhtaudun hyvin epäilevästi teihin, jotka ette koskaan huuda! :D
PoistaMä en muista, että meillä kotona olisi huudettu, mutta kyllä mä olen joissakin asioissa niin kärsimätön, että pinna palaa ja ääni nousee. Mutta suurimman osan aikaa se on sitä nalkuttamista, joka varmaankin on aika sietämätöntä kuunneltavaa lapsesta sekin. Jos pystyisi sellaiseen rakentavaan palautteen antoon, olisin tyytyväinen itseeni.
Mutta tavallaan ajattelen niin, että keinot ovat kuitenkin aika keskeisiä asioita. Tahtoa voi vaikka mitä, mutta jos ei löydä itselleen sopivia keinoja tehdä asioita toisin, ei tahto yksinään muuta vielä paljoakaan. Mutta tämä on sitten ehkä enemmän semantiikkaa.
Siitä huutamisesta tulee kamala olo. Kun huomaa miten vaikeaksi toinen menee. Ja jotenkin sen toisen ilme on niin lähtemättömästi painunut mieleen etten ole viime aikoina pahemmin rähjännytkään. Mulla tosin auttaa kans laulaminen :)
VastaaPoistaRäyhäämisestä niin eräällä parkkipaikalla todistin parivuotiaan lapsen juoksua ja äitiä joka käveli perässä karjuen "ota se silmä pois p*****stä ettet jää auton alle". Toisin sanoen vastuu varoa autoja sälytettiin sen pojan harteille, puhumattakaan siitä että käytettiin aika karmeaa kieltä. Siitä tuli oikeesti tosi paha mieli, kuvottava suorastaan.
Meillä esikoinen huutaa aina, että lopeta äiti se laulaminen!!!! :D
PoistaOmia sanojaan pitää kyllä varoa, mitä vanhemmaksi lapsi tulee. Oppivat hyvin nopeasti...
Kun suutun, huudan ja räjähdän, mun esikoinen sanoo suu väärässä "äiti, sinä pelästytit minut". Kuopus alkaa lähinnä ulista mukana. Silloin tulee kyllä paska fiilis ja tikari sydämeen. Olen yrittänyt ajatella, että jos on kiriherkkä ja helposti kuohahtava, kuten kai jossain määrin olen, pitää myös huolehtia siitä debriiffauksesta. Että pyytää anteeksi ja sopii ja halaa. Koska se, ettei koskaan enää huutaisi, ei ole ehkä realistisin vaihtoehto. Luin just eilen jotain elämäntaito-opasta jossa sanottiin, että negatiiviset tunteet ei katoa sillä että ne pyrkii kieltämään.
VastaaPoistaYksi metodi jota käytän on ns lastentarhaopettaja-ääni. Muunnan oman vitutuksen sellaiseksi pirtsakaksi selittäjäsävyksi, kerron kirkkaalla äänellä miten nyt tehdään. Siihen feikkaukseen pystyy yllättävän hyvin kanavoimaan oman vitutuksen, etenkin kun lapset on kuitenkin lapsia, eikä tunnista niitä hienovaraisimpia vittuilun sävyjä. Jonkun mielestä tämä on varmaan falskia lapsenkusetusta, mutta meillä se toimii. Saan purettua omaa ärtymystäni eivätkä lapset tajua, kuinka käärmeissäni olen.
Pirtsakka selittäjäsävy!!!!! Nerokasta! Mun oikein täytyi pysähtyä miettimään tätä ja olen vilpittömästi vaikuttunut. Testaan heti kun tulee tilanne päälle.
PoistaLupiini-metodi yhdistettynä maanisella laulannalla toimii yllättävän usein, ei sitä ulkona kehtaa, mutta kotona.
PoistaKirsi
Nämä "rauhoittumismetodit" pitäisi kyllä saada videoitua! :D
Poistamä huudan liikaa. Tuntuu tosi pahalta, kun lapsi sanoo että pelästyy kun huudan... En osaa antaa vinkkiä, mutta mulle on väitetty että lasten kanssa vänkäämistä jaksaa sit paremmin kun on päivät töissä, pitääkö paikkansa? Oman hoitovapaan loppu kun kohta häämöttää..
VastaaPoistaKyllä. Mun mielestä kestää paljon paremmin, koska mitta ei ole niin täysi, kun ei ihan läpi päivän jankkaa niitä samoja juttuja. Paitsi niiden kotiäitivuosien aikana ehti kyllä muutamasta aiheesta tulla niin överit, että ne saavat vieläkin tosi nopeasti raivon partaalle. Mutta helpompaa kyllä on.
PoistaToi lupiinin lastentarhanopettaja-äänihän on nerokas! Kun mä en ole väsynyt, niin mä pystyn vähän tolla tyylillä jankkaamaan sitä samaa asiaa aika kauana, tai esim. viemään huomion muualle ja pääsemään tilanteesta yli, mutta väsyneenä (tai muuten ärtyneenä) sitten kilahtaa - mutta tollaiseen showhun mä voisin saada sen kanavoitua.
VastaaPoistaMun äiti huusi kun mä olin pieni, ja varsin samalla tavalla kuin minä, eli joskus keittää yli, huudetaan kovaa ja sitten sovitaan. Mäkään en oikein usko, että saisin kokonaan huutamista pois, mutta vähennettyä varmasti kyllä (ja syytä olisi) ja muuten muutettua puhetta positiivisemmaksi. Siinä sellainen itsestä huolehtiminen olisi kyllä ihan ykkönen, jos saa välillä höllätä hetkeksi (ja on nukkunut suunnilleen tarpeeksi), niin ei pipokaan ole niin kireällä.
Mulla kanssa esikoinen on se, joka kiristää hermoja eniten, ihan kamalaa, miten lapsi pelkällä olemassaolonsa tavalla voi välillä ärsyttää niin järjettömästi. Silloin just pitäisi vain päästä hetkeksi pois.
Juuri tuo "tilanteesta yli pääseminen" on se taito, jonka haluaisin oppia tekemään useammin. Pitäisi vaan osata antaa olla ja lopettaa lapsen ripittäminen, vaikka on itse ihan pinnoissa.
PoistaOma jaksaminen on kyllä varmasti se tärkein elementti tässä, koska uhmaikäinen ja kasvava lapsi ei todennäköisesti ala käyttäytyä kypsästi ja harkitusti ihan lähiaikoina. Välillä tulee kyllä ihan kamala olo siitä, kun pelkkä esikoisen olemus ja äänenpaino raivostuttaa. Tuo 2-vuotias pienempi raivoaja on kuitenkin sekopäisyydessään ihan hellyyttävä tapaus.
Mä huomasin hetki sitten, että oma pinna tuntui olevan jatkuvasti kireällä juurikin siitä ärsyttävästä narinasta. Se on kamalaa se jankkaaminen sillä narisevalla äänellä. Ja meillä tuo sama, ei saa kävellä edes vierellä kun jätkä vetää liinat kiinni ja alkaa itkeä krokotiilin kyyneleitä "äitiiiii, odotaaaa!" Ja sitten matka jatkuu taas narinan säestyksellä. Olen samaa mieltä, haluan näyttää lapselle, että jos oikein kiukuttaa niin sen purkaminen helpottaa. Hän saa tehdä sen saman minulle.
VastaaPoistaNyt olen kuitenkin koittanut olla huutamatta tietoisesti ja huomaan, että märisen sitten itsekseni ja heitän sarkastisia kommentteja (joita muksu ei kuitenkaan tajua ja se taas johtaa...no lisää märinää kun lapsi tietysti juuri tekee juuri niin kuin sanon ja tietenkin vain vittuillakseen äidilleen) :D
Se lapsen narina ja kitinä vetää ainakin mut niin omiin uhmatiloihin, että välillä hirvittää.
PoistaLapsille heitetyt sarkastiset kommentit! Niin tuttua. :D
Mä olen vähitellen huomannut, että mulla kroppa antaa enteileviä viestejä ennen kuin kilahtaa. Joko vatsanpohjaa kipristää tai puren hampaita, tai liikkeet muuttuvat väkinäisiksi (esim. maidon kaataminen lasiin roiskii). Olen kiinnittänyt näihin huomiota ja kun huomaan että tilanne alkaa kuohua yli, kysyn itseltäni heti: voiko seuraavaa lapsen vaatimusta peruuttaa tai pistää katkolle? Sinkkonen on kirjoittanut että aina, kun ihminen alistuu, hän tuntee myös raivoa - ja monesti vanhemmat alistuvat lapsen tahdolle kun heillä on jotain hyvitettävää (esim. työpäivän jälkeinen huono omatunto).
VastaaPoistaEsimerkki: ollaan polkupyöräretkellä metsäautotiellä, lapsi ajaa apupyörillä ja minä työnnän. Lapsi haluaakin kävellä välillä, sopii mulle. Haluaa kuitenkin että talutan lapsen pyörää mukanamme. No, talutan vähän matkaa ja huomaan että se asento (selkä kyyryssä, soratiellä pyörän eturengas jatkuvasti hyppien) ei tee mulle hyvää ja alan hikoilla (mikä johtaa usein ärtymykseen). Sanon lapselle ensin, että jätetäänkö pyörä tähän tien varteen ja haetaan palatessa. Lapselle se ei sovi, hän haluaa pyörän mukaan. Kiukku alkaa nousta, en halua sisimmässäni taluttaa pyörää. Tunnen että alkaa ketuttaa. Talutan vielä viisi metriä ja tajuan, että ärtymykseni on noussut. Teen tässä nyt taas jotain mitä en halua. Mikä pilaa koko ulkoiluhetken. Teen päätöksen, jonka tiedän tuottavan pettymyksen lapselleni, mutta tajuan, että kehoa on nyt kuunneltava. Minun kehoani. Nyt ei ole tarvetta alistua lapsen tahdolle, koska kyse ei ole välttämättömästä teosta, vaan valinnasta arjessa. Sanon lapselle rauhallisesti ja jämäkästi että "äiti ei jaksa, äiti haluaa nyt vaan kävellä". Olo paranee heti. Lapsi marisee hetken ja lopulta saattaa hyväksyä asian. Kävelemme ilman pyörää loppumatkan metsätiellä. Tai sitten käännytään itkevän lapsen kanssa takaisin.
Yhtä kaikki tätä olen joutunut paljon opettelemaan. Ennen tunsin syyllisyyttä siitä että halusin pitää itselläni mukavan olon. Vielä vuosi sitten ajattelin, että minun täytyy vain keksiä joku hyvä asento, jossa talutan sitä pyörää. Että olen vain osaamaton kun saan siitä selän kipeäksi. Nyt ajattelen, ettei minun mitään hyvää asentoa siihen tarvitse keksiä vaan pääsääntöisesti minun ei tarvitse mitään pyörää selkä kyyryssä taluttaa edes lähtökohtaisesti.
-Nuppu
Välillä antaa lapselle periksi, kun ei vaan jaksa kuunnella huutoa. Mutta sitten toisaalta välillä haluaa johdonmukaisuuden varjolla jatkaa riitelyä lapsen kanssa.
PoistaPitäisi varmaankin jaksaa havaita tilanteiden kehitys ajoissa niin pystyisi vielä helpommin ohjaamaan lapsen huomion pois siitä riidansiemenestä.
Mä voin myöntää kyllä huutavani lapsille aina välillä. Joskus se pinna vaan napsahtaa, mutta pyrin kyllä aina sitten myös siihen että jälkikäteen pyydän anteeksi että huusin ja selitän miksi se hermo napsahti...
VastaaPoistaOmassa lapsuudenkodissa meillä ei huudettu ikinä. Ei vanhemmat lapsille eikä vanhemmat keskenään. Ja se oli AH-DIS-TA-VAA. Mun vanhemmat nimittäin harrasti keskenään sitten sellaisia kolmen päivän mykkäkouluja. Mä vihasin sitä ja toivoin että huutaisivat sen asian kerralla selväksi koska ne mykkäkoulut oli ihan kamalia. Eli omassa kodissa nyt kyllä räiskähdellään ja tuiskahdellaan, mutta myös sovitaan nopeasti.
Hyvä pointti. Kaikenlaisia tunteita pitää voida ilmaista, vaikka sitten ääntä vähän kohtuuden rajoissa korottamallakin. Kunhan muistaa pyytää anteeksi. Hallittu ja hillitty meininki voi tosiaan olla todella painostavaa.
Poista