maanantai 11. maaliskuuta 2013

Ystävyyden alkeet

Lapsen sosiaalisten taitojen kehityksen seuraaminen tuntuu välillä siltä, kuin sielua hierottaisiin raastimella. Se tuntuu pahalta. -Mukavana lisämausteena soppaan sisältyy kiusallinen myötähäpeän tunne. Istumme miehen kanssa iltaisin sohvalla, häpeämme lastamme ja kuuntelemme vaivaantuneina esikoisen ja kylässä olevan leikkikaverin käynnissä olevaa draamaa.

Sä et määrää näitä tavaroita, nää on mun!
Jos me ei olla kissaleikkiä, mä en oo enää sun kaveri!
Jos mä en nyt saa tota barbia, mä en enää koskaan leiki sun kanssa.
Anna mulle noi rattaat, tai mä rikon tän lelun!
Äitii, toi sano ettei se enää oo mun kaveri!

Sitten lapsi marssii teatraalisesti kädet puuskassa huoneesta ja tulee sohvalle murjottamaan. Toinen ulvoo hetken, ryntää sitten kaverinsa perään ja sovittelu alkaa. Sopu löytyy jollakin hämmentävällä tavalla ja leikki jatkuu jälleen. -Ja sitten kohta riidellään taas. Kaikessa kömpelyydessään kommunikaatio on ihan kamalaa kuunneltavaa, mutta jotakin oppia lapsi kai tästä kaikesta draamasta saa.


En ole välttynyt ajatukselta, että tässä kaikessa on jotakin naismaista. En osaa kuvitella kahta pikkupoikaa tällaisen hylkäämistaistelun tuoksinnassa. Minun vahvasti sukupuolittuneissa mielikuvissani pojat laittavat näissä tilanteissa painiksi. Olen kasvanut siskojen keskellä ja kotona meillä on kaksi tyttöä, joten minulla ei ole mitään kokemusta poikien maailmasta. Olen siis todennäköisesti seksistinen urpo.

Ennen kaikkea kuitenkin pelkään sitä, että tämä vaihe kestää seuraavat 15 vuotta. Kestääkö tämä seuraavat 15 vuotta?

18 kommenttia:

  1. Meidän pojat teki ainakin tuota samaa. Ja tekevät vähän samantyyppisesti edelleen. On se painikin tullut kuvioihin.
    Mä sanoisin että kestää se sen 15 vuotta. Vuorovaikutustaidot ja muut mitä tarvitaan näissä kanssakäymisissä kun tuntuu olevan vaikeaa opittavaa :) mutta ajan kanssa tulee aina tilanteita kun näkee että kasvua ja kehitystäkin tapahtuu sillä saralla. Silloin tulee aina olo itselle että hei kyllä tää tästä. Ihan hyviä niistä tulee. Ja sitten taas näkymättömät perheenjäsenemme Toi ja Enseminäollut astuvat kehiin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itseä on myös hämmästyttänyt ne ratkaisut, jotka lapset löytävät kun aikansa vääntävät. Ei sellaisia aikuinen keksisi! :)

      Poista
  2. Kestää. Minulla on kolme siskoa ja läjä naisia ystävinä. Ehkä vähän kauemminkin, mutta et ole sitä enää sitten todistamassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä haluan uskoa, että nuo keinot jäävät viimeistään teini-iässä! :D

      Poista
  3. En osaa sanoa kauan kestää, mutta kahden pojan äitinä kokemukset on kyllä kieltämättä vähän erilaisia. Jos heillä ei kavereiden kanssa ole leikit menneet yksiin, niin kyllä on lelu herkästi lentänyt tai käyty jotenkin käsiksi. Tai sitten vaan huudettu ja itketty, ilman mitään suuria uhkailuja kaveruuden loppumisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä se suoraviivainen huutaminen, ilman toisen jättämisen uhkailua olisi jotenkin helpompaa kestää. :D

      Poista
  4. Sinun on helpompi olla ja elää kun tiedät, että välien selvittely kuuluu molempien sukupuolten kaveritaitoihin. Ja vielä helpompaa kun suhtaudut siihen yhtä sallivasti tyttöjen kohdalla. Miltä tuntuisi, jos tyttösi kaveri kaataisi tyttäresi maahan, selättäisi tämän ja painisi? Olisiko se "parempi"?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ÖÖöö. Pointtini oli kai pohtia, että onko eri sukupuolilla joitakin erilaisia selvittelykeinoja, koska olen elänyt tyttöjen maailmassa. Olen tietoinen tosiasiasta, että sekä tytöillä että pojilla on kavereita ja että he kommunikoivat keskenään ja opettelevat kaveritaitoja.

      "Ja vielä helpompaa kun suhtaudut siihen yhtä sallivasti tyttöjen kohdalla". Tätä en ihan tajua. Olen luullut suhtautuneeni asiaan sallivasti, kun annan lapsen opetella niitä sovittelutaitoja. Vai onko sulla joku hyvä neuvo, että miten tulisi toimia toisin? Väkivaltaa en hyväksy missään muodossa ja siihen meillä puututaan välittömästi. En huomannut tekstissäni ilmaisseeni, että painiminen olisi parempi ratkaisu. Pohdin vaan, että olenko seksistinen urpo, jos ajattelen poikien useammin toimivan niin.

      Poista
    2. Hei taas! Eli tekstistäsi huomasin että koet pelottavana ja ahdistavana, että teillä on kaksi lasta, jotka tulevat kiistelemään kavereidensa kanssa vuosiakin tästä eteenpäin. Siinä ei ole mitään pahaa, tietenkään, saahan äiti jännittää eri asioita. Ajattelet ja pohdit, pääsisitkö helpommalla jos teillä olisi kaksi pojankoltiaista. Et ehkä ahdistuisi heidän tappeluistaan, joista nyt ahdistut. Luinko oikein?

      Mutta pointtini on, että nyt kahden tytön ja kahden pojan äitinä olen huomannut, että monesti luullaan poikien elämän olevan "helpompaa" (ei ole draamaa, ei ole selkään puukotusta jne). Tämä johtuu siitä, että äiti ei ehkä tunne poikien maailmaa, mistä seuraa klassinen "ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen". Siellä on kuitenkin samanlaisia yksinäisyyden, ujouden ja nokittelujärjestyksen kokemuksia. Ero tulee sitten siinä, että koska äiti ei ehkä itse muista kuinka kamalalta tuntui tulla tönityksi poikana (mitä hän ei ollutkaan koskaan), hän ei välttämättä ahdistu näistä pojan koettelemuksista. Ahdistushan nousee siitä, kun samaistuu lapsensa tunnetilaan ja avuttomuuteen. Mekanismi on sama kuin miksi uhmaikäinen herättää itsessäkin kiukkua tai miksi teinin provoilu saa itsensäkin keljuilemaan, tai miksi suru tarttuu, tai ilo.

      Ahdistustasi helpottaakseni tulin tänne kertomaan, että älä ainakaan ajattele, että poikien maailma olisi helpompi. Koska silloin Sinusta tuntuu entistä pahemmalta ("jos olisi pojat, elämä olisi helppoa"). Monen äidin suusta olen kuullut "poikien elämä on helpompaa". Kun kysyn arjen vaikeuksista lapsiltani, heillä kaikilla on yhtä suuria alakulon ja ristiriitojen kokemuksia. Se on mahdollista, että jos teillä olisi kaksi poikaa, et ehkä ahdistuisi heidän kaverisotkuistaan yhtä paljon. Ahdistus ei siis johdu kaverisotkujen erilaisesta luonteesta, vaan siitä että samaistut tyttöjesi touhuihin. Muistat kuinka inhottavalta ne tuntuivat joskus.

      Tulikohan tärkein sanotuksi? Siis se, että yritä, omaa oloasi helpottaaksesi ajatella, että teillä ei ole asiat huonommin tyttöyden takia. Siitä luultavasti se paha olo tulee. Koska tytöt eivät muutu pojiksi ja he tulevat kokemaan ihmissuhteiden ongelmia läpi elämän - MUTTA, se ei ole vain tyttöjen juttu. Mutta jos teet siitä mielessäsi tyttöjen ongelman, se syö arjesta ne positiiviset vibat.

      Miltä tämä pohdintani kuulosti?

      Poista
    3. No moi! Nyt olen ilmaissut itseäni todella epätarkasti, jos olet tekstistäni saanut kuvan, että olisin peloissani tai ahdistunut lapsen tavasta opetella sovittelun taitoja. Se ei pidä paikkaansa, vaikka kömpelyys aiheuttaakin myötähäpeää. Se on eri asia kuin pelko tai ahdistus. En myöskään ole tekstissäni todennut, että poikien kanssa olisi jotenkin helpompaa tai suoraviivaisempaa. En ole edes ajatellut niin, joten sellaista väitettä on minun turhaa lähteä puolustelemaan. Se, että pohdin tekstissä TOIMIVATKO pojat jotenkin eri tavalla, ei tarkoita sitä että arvostaisin toimintatapoja toista paremmaksi. Mielestäni poikien pitäminen jotenkin suoraviivaisempina ei tee oikeutta kenellekään. Ihmiset toimivat tunteidensa pohjalta ja tunteet eivät kuulu yksipuolisesti kummallekaan sukupuolelle.

      Toistan nyt vielä: en ole ahdistunut tästä asiasta, enkä koe tätä tyttöjen "ongelmaksi". En ole koskaan ajatellut, että pojat olisivat jotenkin helpompia. Lapset opettelevat sosiaalisia taitoja ja kuten tekstissäkin totesin, jotakin oppia tuosta draamasta ilmeisesti syntyy. Välillä minua hävettää lapsen puolesta. Välillä hän häpeää minua. Sellaista tämä elämä on.

      Poista
    4. Kun kirjoitit, että "ennen kaikkea pelkään että tämä vaihe kestää 15 vuotta", niin mitä siinä pelkäät?






      Poista
    5. Nyt menee vähän OT, mutta äitiblogeissa kiertelee joku anokommentoija, joka ottaa kovia kierroksia kirjoittajien oletetusti ongelmaisesta suhteesta tyttölapsiinsa, ahdistuu kuvitellessaan kirjoittajien järjestään pitävän tyttäriään vaikeina ja jopa ei-toivottuina, vänkää aina pitkään ja hartaasti sekä kuvittelee kirjoittajien kokevan tunteita joita nämä eivät koe. On viittaillut omiin lapsuustraumoihinsa tyttölapsena jne. Erikoista on, että tällä anonillillä on vaihteleva määrä lapsia, milloin hän odottaa toista lastaan, milloin niitä on monta. Tyyli on kuitenkin selkeästi tunnistettavissa, se on takertuva ja projisoiva ja oudon holhoava. Ja teema on aina sama, ahdistus tyttöjen oletetusta kaltoinkohtelusta. Mielenkiintoinen ja melko ärsyttävä anonilli, i must say.

      Poista
    6. Ekalle anonyymille: "ennen kaikkea pelkään että tämä vaihe kestää 15 vuotta" Tarkempi ilmaisu olisi kai ollut ilmaisu "pelkään pahoin". Anteeksi epämääräinen sanankäyttö. Tuossa lauseyhteydessä verbi pelätä ei minun tulkintani mukaan liity niin vahvasti sinun kuvaamaasi ahdistukseen ja pelkäämiseen. Ehkä kyse on siitä, että tiedän tuon hylkäämisuhkailun olevan kommunikaatiotapa, jota monet jatkavat vielä aikuisenakin. itse toivoisin, että lapseni jalostuu kommunikaatiotavoissaan kypsemmälle tasolle nopeammin kuin esim. 10 vuoden päästä.

      Poista
    7. Toka anonyymi: No tämä on kyllä mielenkiintoista! Tuntui kieltämättä vähän oudolta lukea kommenttia, jossa minun näkemyksikseni sanoitetaan itselleni täysin vieraita ajatuksia. Tytöt ovat ihanan monimutkaisia, pojat ovat ihanan monimutkaisia. Molemmat sukupuolet mahtavia omalla tavallaan, toista mitenkään paremmaksi arvottamatta.

      Minä innostun erilaisista näkemyksistä, joten kaikenlainen väittely on ihan hauskaa. Kaikki siis vaan tervetuloa kommentoimaan! :)

      Poista
  5. Mullakin on kaksi poikaa, ja kyllä se aika samanlaista on sillä isommalla (kohta 5). Nuorempi on vielä rinnakkaisleikki-iässä, joten sitä ei paljon napostele ihmissuhdedraamat. :) Itse asiassa aika harvoin ongelmia ratkotaan fyysisesti, jos ei pientä tönimistä lasketa. (Veljesten kesken siis kylläkin tapellaan, mutta ei kavereiden kanssa.) Aika paljon lapsi itsekin päiväkodista/muualta raportoi omaa sisäistä ranking-listaansa, kuka nyt on taas suosiossa ja kuka ei. Omassa pihassa sen tärkeimmän kaverin kanssa vähintään kerran päivässä käydään tätä sä et oo enää mun kaveri -vääntöä.

    Voi olla tietty, että iän myötä toi pojilla ainakin vähenee? Musta tuntuu, että kun itse kasvoin, ainakin luokan pojilla oli jotenkin rennompi ote kaveruuteen kuin tytöillä. Ei välttämättä ollut sellaista "toi ja vain toi on mun paras kaveri", vaikka toki toisiin oli selvästi läheisemmät välit. Tuntui vaan siltä, että poika, jonka paras kaveri on esim. kipeänä, ei ole ihan niin pihalla ja ulkopuolisena porukassa kuin tyttö, jolle käy vastaavasti. Tää nyt on vaan mun mutua omien kokemusten pohjalta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lasten maailma on mustavalkoisuudessaan välillä todella raaka. Toisia suljetaan ulkopuolelle ja laitetaan paremmuusjärjestykseen. Yritän lapsille opettaa ja sanoittaa, että ketään ei saa sulkea ulos, mutta kai se menee niin, että ääripäästä pikkuhiljaa siirrytään kehityksen myötä suvaitsevampaan ja sovittelevampaan kommunikaatioon. Tällä hetkellä esikoinen elää vahvasti "pojat ovat yök"-vaihetta ja tyttöjenporukat ja jutut ovat tosi tärkeitä.

      Kyllä mun mielestä tyttöjen ja poikien sosiaalisissa suhteissa on eroja ja erilaisia toimintakulttuureita. Tuntuu siltä, että tytöillä on tiiviimpiä suhteita ja pojat luovivat enemmän eri kaveriporukoissa. Mutta tottakai yksilöiden väliset erot ovat valtavia.

      Poista
  6. Kiitos tästä(kin) kirjoituksestasi. Mun poika aloitti elokuussa päiväkodissa, ja olen itse ollut kovin hämmentynyt ja välillä ahdistunutkin siitä,kjinka lasten maailma ja kommunikaatio voivat olla raakoja. Toivon vaan hartaasti,että myös pk ssa puututaan näihin asioihin ja ohjataan lapsia.
    T. L

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä toivon myös, että asia huomioitaisiin päiväkodissa, mutta en tiedä kuinka paljon tuollaisiin asioihin heillä on aikaa paneutua. Olen kyllä huomannut, että päiväkodissa lapsi oppii aika raakoja kommunikaatiotapoja. Välillä hirvittää.

      Poista