Säännöt rakkaudelle

Tajusin jokin aika sitten saavuttaneeni jonkun tyyppisen elämänvaiheeseen ja ikään liittyvän virstanpylvään -tajusin olevani eroiässä. Kaverin synttärijuhlissa illan emäntä kiitti juhlapuheessaan häntä taannoisen eron aikana tukeneita ihmisiä. Istuin lattialla sangria lasi kädessä ja tajusin, että vieressäni istui onnellinen uusperheen äiti ja toisella puolella vasta asumuseroon totutteleva ystävä. Eronneita lapsiperheitä alkaa olla läheisissä jo useita.

Paula Noronen kirjoitti jokin aika sitten Hesarin kolumniinsa oman reseptinsä siitä, miten välttää ero pienten lasten perheessä. Ohjeena taisi olla, että lapsen hoitoon ei kannata suhtautua liian tosissaan ja että puolison kanssa kannattaa olla tiimi. Omaa elämääni koskevaan listaan lisäisin, että pidä lapsen synnyttyä yllä kiinnostuksen kohteita kodin ulkopuolisiin asioihin. Kun puolison kanssa on muutakin keskusteltavaa, kuin isän ja äidin rooliin liittyvät asiat, on elämä kotona rikkaampaa. Toisaalta, suurimmassa osassa eronneita läheisiä pariskuntia, eroon johtaneet ongelmat ovat olleet läsnä jo ennen lasten tuloakin. Lapset eivät ratkaise yhtään ongelmaa, vaan näyttävät lähinnä pahentavan niitä. Ilman suurempia ongelmiakin rakkauden säilyttäminen lapsiperheen arjessa vaatii molemmilta sitä tahtomista, jota tuomarin, pastorin tai puolison edessä ollaan vakuuteltu.

Anu Silfverberg pohti kirjassaan, että jos ihminen riisuu kokonaan pois vanhan minänsä äitiyteen sukeltaessaan, ja elleivät ystävät satu sukeltamaan samaiseen lampeen tismalleen samaan aikaan, saattaa ystäville tulla tuota vanhaa minää ikävä. Että maailma ei olekaan loputtoman kiinnostunut tästä uudesta minästä, jonka kaikki tieto perustuu yksinomaan siihen, että on synnyttänyt ihmisen. Lausetta lukiessani pysähdyin miettimään, saattaako käydä myös niin, että omalle puolisolle tulee ikävä sitä vanhaa kumppania, jos suuri osa siitä, mikä on määrittänyt ihmistä ennen vanhemmuutta unohtuu vuosiksi.

Toisaalta sen oman elämän ja minuuden säilyttäminenkin asettaa parisuhteelle haasteita. Töihin palattuani olen useasti pohtinut, että tässä elämänvaiheessa olisi helppoa ajautua erilleen. Lapset aamulla hoitoon ja sitten töihin. Illalla kotiin ja nopeasti lapsille ruokaa, muutama hetki lasten kanssa, kaupassa täytyisi käydä ja joskus siivotakin. Opintopisteitä lasten mentyä nukkumaan, omien ystävien tapaamista viikonloppuisin. Tasapainoilua oman ja yhteisen välillä.

Perjantaina istuimme miehen kanssa kahdestaan illallispöytään ja ulkoistimme sängystään karkailevan kakkosen tainnutustaistelun isovanhemmille. Pohdimme lapsiamme, siivoojan palkkaamista ja kauppakassipalveluita, johtamisteorioita ja terapiasuuntauksia, Ylen rahoitusta sekä sitä, miten kunnollisen risoton saaminen ravintolassa on Suomessa lähes mahdotonta. Vaikka Paula Noronen totesi, etteivät ravintolaillalliset pelasta pienten lasten vanhempien parisuhdetta, hyvää ne ainakin tekevät.